minut takaisin paikalleni. Ajatelkaa, miten hirveätä! Silloinhan koko
yleisö luulisi, että minä olen idiootti.
— Kuinka niin?
— Ettekö te kuullut, miten Lo Mahra juuri äsken selitti, että kaikki
terveet ihmiset ovat hypnotismille alttiit, mutta eivät idiootit ja
mielenvikaiset.
— Mitä turhia. Saattaahan epäonnistuminen johtua myöskin tilapäisestä
indispositsionista tai jostain muusta sellaisesta. Ei teidän yhtään
tarvitse pelätä olevanne idiootti silti. No, lähdemmekö?
— Ei kuulkaa, totta puhuen, minä en tule. Olen ihan varma, että kesken
kaikkea purskahdan nauruun ja pilaan kaiken. Ja minä olen mielestäni
matkaansaattanut kyllin monta skandaalia viime aikoina.
— Ahaa, teistä on tullut varovainen ja kiltti, huomaan minä, sanoi
Ensio ja katseli Kylleviä hymyillen hiukan ivallisesti.
— Minä olen kehittynyt kovasti viime aikoina, sanoi Kyllevi. — Uskokaa
pois, se on ihan totta!
— Hm.
— Ellette usko, niin olkaa herran nimessä uskomatta sitten. Eihän se
mikään uskonkappale olekaan.
— Hyväinen aika, jos te vakuutatte, niin...
— Minä olen äskettäin saanut kokea vakavia ristiriitoja, sanoi Kyllevi
surullisella äänellä. — Ja sieluntuskat kehittävät aina ihmistä.
Ensio silitteli hellästi hänen kättään.
— Pikku Kyllevi, sanokaa, onko ehkä minulla — tuota noin minulla mitään
syytä noihin sieluntuskiin.
Kyllevi katseli häntä hieman hämmästyneenä.
— Teillä? Miksi juuri teillä?
— Ajattelin vain...
Silloin Kyllevi äkkiä purskahti nauruun.
— On, onhan sitä syytä teilläkin! Juur' vissist'. Tehän se juuri
oikeastaan kaiken alku ja juuri olettekin. Hahahaa! Mitä varten te
tulitte noin nolon näköiseksi, sanokaa?
— En oikein ymmärrä... Kun te nauratte noin kovasti.
— Teistä ne ristiriidat kyllä oikeastaan johtuvat, mutta ei sillä
tavalla kuin te luulette, ei, ei ollenkaan!
— Millä tavalla minä sitten luulen?
— Että minä... Hahahaa, se on liian hassua, oikein naurattaa, kun sitä
ajattelee. Että minä muka olen — olen pihkaantunut teihin! Niin te
luulette. Hahahaa! No, ei teidän silti tarvitse olla noin nöyrtyneen
näköinen. Erehtyväthän sitä suuremmatkin psykoanalyytikot.
Ensio Vaahti ei sanonut mitään. Istui vain paikallaan ja jurotti.
Tohtori Lo Mahra kokeili lavalla erään harvinaisen elegantin nuoren
naisen kanssa. Daami oli hyvin kaunis ja kauneudestaan tietoinen.
Hän hymyili hempeästi ja loi suuren kallisarvoisen hattunsa alta
keimailevia silmäyksiä katsojiin päin. Hänellä oli hieno kävelypuku,
upeat silkkisukat ja kiiltonahkakengät. Tohtori Lo Mahra vaivutti
hänet hypnoottiseen uneen ja käski hänen riisua kengän jalastaan.
Neitonen teki itsetiedottomasti työtä käskettyä, ja katso, hienossa
silkkisukassa oli iso, ammottava reikä!
Koko yleisö remahti raikuvaan nauruun, ja daami herätettiin.
— Voi jusupätkä! En minä vaan nyt tahtoisi olla hänen pöksyissään,
sanoi Kyllevi.
— Nyt on vuorossa eräs minun toverini, muuan medisiinari, sanoi Ensio
innostuneena. — Saa nähdä, miten hänen käy.
Tohtori Lo Mahra suggeroi medisiinarin uskomaan, että hän oli velkaa
tohtorille kaksikymmentä markkaa. Ja medisiinari veti kuuliaisesti
lompakon taskustaan ja avasi sen, mutta — hänellä ei ollut kuin
kymmenen markkaa! Enempää ei löytynyt, vaikka hän olisi kuinka etsinyt.
— Kyllä minä nyt kuitenkin menen, sanoi Ensio ja riisui palttoonsa. —
Tehkää te miten haluatte.
Ensio kiipesi lavalle, jossa useita muita kokeiluihin tarjoutuvia jo
istui tohtori Lo Mahran takana pitkässä rivissä. Kyllevi tarkasti
heitä lähempää ja huomasi, että Elvikin oli mennyt sinne. Elvi oli
istunut Nissen kanssa jossain etupenkillä, vaikk'ei Kyllevi ollut heitä
aikaisemmin huomannut.
Tohtori Lo Mahra tunsi Ension vanhastaan hyväksi kokeiluvälineeksi ja
valitsi heti hänet joukosta. Hän totteli sokeasti kaikkia tohtori Lo
Mahran määräyksiä. Kun tohtori käski häntä palelemaan, niin koko hänen
ruumiinsa värisi vilusta ja hän käänsi takinkauluksensa korville.
Sitten tohtori määräsi, että hänen tuli olla lämmin, ja Ensio rupesi
heti aukomaan takkinsa nappeja ja läähätti kuumuudesta.
Sitten tohtori määräsi:
— Sie sollen einer Dame eine Liebeserklärung machen!
Ensio katseli häntä hieman epätietoisena.
Mutta tohtori Lo Mahra upotti fanaattisen käärmeenlumoojankatseensa
Ension katseeseen, hänen tiukasti yhteenpuristetut kapeat huulensa
vavahtivat, ja verisuonet paisuivat hänen ohimoissaan.
— Hören Sie nicht was ich sage! Sie sollen eine Liebeserklärung machen!
Sie lieben eine Dame hier, und Sie sollen es uns beweisen.
Kyllevin sydän lensi kurkkuun.
— Herran pieksut, nyt hän varmasti taas tulee minua pussaamaan,
ajatteli hän. — Nyt tulee taas skandaali. Mitä ihmettä minä nyt teen!
Juoksisinkohan minä tieheni? No voi nyt kauhistuksen kanahäkki!
Mutta Ensio ei huomannut Kylleviä. Hänen katseensa liukui hänen
ohitseen ja harhaili kuin etsien pitkin lavalla istuvien naisten riviä.
Lopulta se pysähtyi Elviin.
Ension kasvot kirkastuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Elvin eteen ja
tarttui hänen käteensä suudellakseen sitä.
Silloin tohtori Lo Mahra herätti hänet hänen hypnoottisesta tilastaan,
ja Ensio nousi seisomaan. Mutta hän ei pitkään aikaan hellittänyt
katsettaan Elvistä. Lopulta hän kääntyi verkalleen ja kävi istumaan
paikalleen Kyllevin viereen.
Kokeiden loputtua he tapasivat Elvin ja Nissen vestibyylissä. Kyllevi
esitteli Ension, vaikkakin hieman pamppailevin sydämin. Mahtoikohan
Elvi tuntea hänet siitä kohtauksesta porraskäytävässä? Onneksi ei,
sillä Elvi suhtautui Ensioon varsin ystävällisesti ja rupesi heti
vilkkaasti keskustelemaan hänen kanssaan suggestioni-ilmiöistä. Vaara
näytti siis menneen ohitse.
No niin, oikeastaanhan Helsingissä oli varsin monta herraa, joilla oli
knalli ja tyköistuva musta päällystakki...
Pitkänsillan luona Kyllevi otti Nisseä käsivarresta ja antoi Elvin
kavaljeereineen kulkea edellä.
— Noo, pikku Kyllevi, mitä sinä oikein tuumiskelet? kysyi Nisse.
Kyllevi huokasi.
— Ajattelen vain tämän elämän rasvaisuutta, sanoi hän. — Kyllä se minun
elämäni ainakin on niinkuin mädäntynyt aidanseiväs, kuten meillä
Peräkulmalassa päin sanotaan. Mutta kun odottaa, niin ehkä se vielä
lähtee tästä luistamaan, noin himphamppua ja vähän toista trallia. Ja
vähän parempaa kuin tähän asti.
— Tarkoitat, että ilmassa luistaa paremmin kuin maalla?
Kyllevi nauroi.
— Piru sen tietää, mutt'ei sekään mitään sano.
11.
Minä meripojast iloisesta laulun tein,
hän paljon kulki meriä,
hei ja vei,
hän Japanissa neitosia rakasti
ja Kiinan tytöt tarkallensa tarkasti.
Kyllevi riisui laulaen päällysvaatteet yltään eteisessä ja meni
ruokasaliin.
— Vaiti, Kyllevi, vaiti! kuiskasi Maire häntä vastaan. — Sinä et saa
hoilottaa noin kovasti.
— Miks'en? kysyi Kyllevi ihmetellen. — Ei suinkaan täällä keskellä
päivää kukaan nuku. Ja tämä on aika viaton laulu, ainakin minun
mielestäni.
Mutta Maire viittasi salaperäisesti Elvin huoneen ovea kohti.
— Ei saa häiritä Elviä, kuiskasi hän.
— Niinkö? Kirjoittaako hän taas jotain esitelmää osakuntaa varten?
— Ei, mutta hänellä on vieraita!
Kyllevi vihelsi.
— Ahaa! Jotain tärkeätä?
— Hurjan tärkeätä! Ja ajatteles, minä kun en mitään aavistanut.
Kyllevi heristi korviaan.
— Mitä täällä sitten oikein on tekeillä? Eihän kukaan aamulla, kun minä
lähdin luennolle, puhunut yhtään mitään.
— Siellä sisällä on _hän_! kuiskasi Maire innostuneesti.
— Jaa että kuka »hän»? Puhu suusi puhtaaksi, senkin aasi!
— Älähän kiivastu, Kyllevi kultaseni. Kohta saat tietää. Ai jes
sentään, kuka olisi sitä meidän Elvistä uskonut!
— No mutta puhu sitten, jumalanluoma, äläkä siinä kenkkuile kuin väärä
aisa.
Maire istuutui mukavasti nojatuoliin ja aloitti:
— Juu, katsos, Elvi on...
Rouva Lackson tuli samassa sisään. Hän oli hymyilevän ja myhäilevän
näköinen ja vilkutti tytöille silmää.
— Täällä te tytöt vain istutte ja lörpöttelette ettekä välitä minun
puuhistani mitään. Auttaisitte nyt edes minua koristamaan kahvipöydän
oikein sieväksi. Laupias taivas, onko kello jo noin paljon, ja se
Ekbergiltä tilattu kaakku ei ole vielä tullut! Pitäisiköhän sinne
soittaa ja kiirehtiä...
— Ei äiti huoli olla levoton, kyllä se tuossa paikassa tuodaan, sanoi
Maire rauhallisesti.
Rouva Lackson asetti kukkamaljakon pöydälle ja tuli ohimennen
taputtamaan Kylleviä poskelle.
— No, pikku Kyllevi, mitä varten sinä olet noin totisen näköinen? Etkö
sinä iloitse Elvin onnesta?
— Elvin onnestako?
— Niin, kun Elvi on saanut niin peräti hauskan ja miellyttävän
sulhasen. Minun ymmärtääkseni sinäkin, Kyllevi, olit kovasti mieltynyt
siihen nuorukaiseen.
Kyllevi kalpeni ja ryntäsi ylös tuoliltaan. Veikko-Ilmari! välähti
hänen aivoissaan. Veikko-Ilmari! Se on siis sittenkin totta.
— Mutta Kyllevi, mikä sinun oikein on? Oletko sinä sairas?
Nisse tuli samassa sisälle ruokasaliin.
— Eikö täällä jo kohta saada kihlajaiskahvia? kysyi hän. — Minun
pitäisi nimittäin juuri lähteä Santahaminaan. Soitin äsken
Veikko-Ilmarille, ja hän lupasi, että mahdollisesti pääsisin lentämään,
koska oli sopiva ilma.
Kyllevin silmät menivät selkoisen selälleen.
— Mitä hittoa! Eikö hän sitten olekaan täällä?
— Täällä? Mitä hän täällä tekisi?
Kyllevin katse harhaili neuvottomana rouva Lacksonin, Nissen ja Mairen
välillä.
— No, mutta kuka sitten...? En ymmärrä...
Kyllevi riensi äkkiä eteiseen. Tosiaankin, siellä ei näkynyt tuttua
upseerinpalttoota ja lakkia eikä vyötä. Mutta sen sijasta siellä
riippui — voi juutaksen kanahäkki! — knallihattu ja tyköistuva musta
palttoo!
— Heleijaa!
Kylleviä rupesi äkkiä aivan tavattomasti naurattamaan.
Maire ja Nisse seurasivat häntä eteiseen.
— Ei mutta Kyllevi, sinähän olet aivan hassahtanut!
Kyllevi rupesi hyppimään yhdellä jalalla pitkin eteistä.
— Hahahaa, nauroi hän. — Kyllä tämä elämä on sentään lystikästä! Ja se
maailma on kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.
Kyllevi juoksi takaisin ruokasaliin ja kumartui kurkkimaan Elvin
huoneen oven avaimenreiästä.
— Mutta Kyllevi! sanoi Maire nuhtelevasti.
Kyllevi nauroi.
— Kittiä vielä, ei sieltä mitään näkynyt. Mutta muiskaus kuului, se on
sitten vissi kuin aamen kirkossa. Ja Vaahti osaa kyllä pussata!
— Puhutko sinä ehkä kokemuksesta? kysyi Nisse hymyillen vähän
ivallisesti.
— Ei saa sanoa, vastasi Kyllevi.
Hän oli mennyt ikkunan luo ja silmäili miettiväisenä ulos kadulle.
— Kuulehan, Nisse, sanoi hän hetkisen päästä. — Joko sinä kohta lähdet
sinne Santahaminaan?
— Noin puolen tunnin päästä täytyy lähteä, jotta ennätän laivalle.
Kuinka niin?
Kyllevi kääntyi pois ikkunasta ja tuli Nissen viereen sohvalle,
siepaten ohimennen pikkuleivän kahvipöydästä.
— Ajattelin vain vähäisen, että jos minä mahdollisesti olisin
tullut mukaan, sanoi hän ja pureksi välinpitämättömän näköisenä
pikkuleipäänsä. — Launo lupasi kerran, että minäkin joskus pääsisin
lentämään. Ja muuten, niin olisihan hauskaa kerran nähdä tuollainen
lentokone vähän lähempääkin. Ei mutta nämä pikkuleiväthän ovat
harvinaisen hyviä ja onnistuneita! Kyllä huomaa, ettei Elvillä ole
tänään ollut aikaa olla kyökissä söhrimässä.
— Käyhän se päinsä, sanoi Nisse hyväntahtoisesti. — Minäpä soitan
Veikko-Ilmarille, niin saadaan nähdä, miten asia järjestyy — Ahaa,
sanoi Maire nauraen. — Nyt ymmärränkin yskän. Kun sinä, Kyllevi,
olet kadottanut yhden ihailijasi, niin ryhdyt heti tarpeellisiin
varokeinoihin, ettei toinenkin menisi.
— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Kyllä niitä minulla piisaa. Niinkuin
laulussakin sanotaan, että:
Jos harakat ja varikset ja kuusikkonärhit
ne olis minun lintujani,
niin linnun lihalla ruokkisin
minä kaikkia hilsujani.
Rouva Lackson tuli sisälle ruokasaliin.
— No nyt se kaakku vihdoin tuotiin Ekbergiltä, sanoi hän ja laski
komeuden pöydälle. — Uskaltaakohan niitä rakastavaisia häiritä? Kahvi
muuten aivan jäähtyy.
Mutta Elvin huoneen ovi aukenikin samassa, ja Elvi itse ilmestyi ovelle
käsivarsi kiedottuna Ensio Vaahdin käsivarren ympäri.
— Nyt saamme varmasti kahvia, koska Kyllevikin noin iloisesti hoilaa,
sanoi Elvi nauraen. — Noo, pikku Kyllevi, etkö sinä onnittele meitä.
Kyllevi astui juhlallisin askelin heidän luokseen ja paiskasi kättä.
— Onneks olkoon ja poikalaps tulkoon! sanoi hän. — Tohtori Lo Mahran
suggestionako meidän on tästä liitosta kiittäminen?
— Tavallaan ehkä, mutta ei yksinomaan, sanoi Ensio nauraen. — Minä
ainakin rakastuin Elviin jo kun ensimmäisen kerran hänet näin.
— Ohoo, milloinka se sitten oli?
— Silloin yhden kerran porraskäytävässä, kun saatoin Kyllevin kotiin
Fazerilta.
Kyllevi punastui hiukan.
— Mitä ihmeitä?
— Ole rauhallinen, Kyllevi, sanoi Elvi hymyillen. — Minä tiedän kaiken.
Ensio on tunnustanut. Ja olen antanut anteeksi, sillä silloinhan hän ei
vielä tuntenut minua.
Ja Elvi loi rakastuneen katseen ylös Ension kauniisiin kasvoihin.
— Vai niin, onko Kyllevilläkin ollut eroottisia kokemuksia tänä
syksynä? kysyi Nisse. — Sitä en olisi aavistanut.
— Kuinkas muuten? sanoi Kyllevi. — Minä olen kokenut paljon tänä
ensimmäisenä syyslukukautena Helsingissä. Olen opiskellut kolmessa
tiedekunnassa. Ja olen maistellut omenia siitä hyvän ja pahan tiedon
puusta, josta Aadam ja Eevakin söivät.
— Oikeinko totta? sanoi Elvi ja taputti häntä ystävällisesti poskelle.
— Silloin sinä mahdat tuntea itsesi sangen kylläiseksi tällä haavaa,
vai kuinka?
— Huihai, kittiä vielä! vastasi Kyllevi. — Vielä minulla on kaikkein
makosin pala siitä omenasta haukkaamatta. Nisse, kuule, emmekö me jo
kohta lähde?
12.
— Heleijaa, tämäpä vasta kivaa on! huudahti Kyllevi, kun hänet
survottiin lentokoneeseen kiinni, sen jälkeen kuin hän ensiksi oli
saanut paksut turkit ylleen ja suuret silmälasit silmilleen.
— Oletteko all right? kysyi Veikko-Ilmari ja kääntyi taakseen
katselemaan häntä ohjaajanpaikaltaan.
— Valmis kuin lukkari sotaan, vastasi Kyllevi iloisesti. — Morjens nyt
sitten, Nisse, nyt tämä flikk' reissaa!
— Onnea matkalle! huusi Nisse. — Ja koetakin käyttäytyä siivosti,
pikku Kyllevi, ettet vielä tipahda alas ja putoa Nikolainkirkon tornin
katolle.
— Ole huoleti, minä pidän lujasti kiinni. Ja Launo on sitäpaitsi
luvannut, ettei hän tee mitään looping the loop'eja tällä kertaa.
Kone lähti liikkeelle, mutta Kyllevin kummastukseksi se ei heti
kohonnutkaan ilmaan, vaan liukui eteenpäin pitkin merenpintaa.
— Mitä ihmeitä, sanoi hän. — Eikö se punkshuneeraa?
— Hieman kärsivällisyyttä vain, sanoi Veikko-Ilmari. — Kohta kohoamme
ilmaan.
— Parasta onkin, sanoi Kyllevi hieman nyrpeästi. — Sillä minä
tulin todellakin tänne saadakseni lentää enkä uidakseni kuin ankka
vesilätäkössä.
Kone nousi hitaasti ylöspäin, kaarteli ja kierteli ilmassa ja kohosi
kohoamistaan.
Ja Kyllevi ilmaisi tyytyväisyytensä.
— Aina petraa kuin sika juoksuaan! Nouseeko tämä tämmöinen kapine
korkeallekin?
— Breguet-kone saattaa lentää noin kolme- tai neljätuhatta metriä
korkealle, vastasi Launo.
— Aijai, ei mennä sentään niin korkealle, eihän? Jos vielä rupeaa
pyörryttämään.
— No hyvä, pysytään vähän matalammalla sitten. Pääasia on, että saatte
nähdä rakkaan Helsinkimme lintuperspektiivissä, ylhäältä alaspäin.
Ja kohta Kyllevi näki kaupungin kadut ja rakennukset kirjavana karttana
allaan.
— Hei hellumarei! huusi hän. — Miten hassua! Tuossahan on
Nikolainkirkko ja Senaatintori! Ja nyt me olemme espiksen yläpuolella.
Voi jukulauta, jos kaikki minun tuttavani, jotka liikkuvat tuolla
alhaalla murheenlaaksossa kuin pikkuruiset kärpäset, tietäisivät että
minä täällä heidän yläpuolellaan lennän! Sepä vasta olisi jukraa,
eiköstä? Hei, poika, ettekö te kuule? Vai onko täällä ehkä jonnekin
naulattuna sellainen plakaatti, että keskustelu kuljettajan kanssa
kielletty, niinkuin ratikassakin?
— Ei, jutelkaa te vain mielin määrin. Vaikka kone kyllä surisee niin
hemmetisti, että täällä on vähän vaikea kuulla. Viisainta kyllä olisi
säästää puhelu siksi kunnes taas olemme maan päällä.
Kyllevi huokasi.
— Hyvä, ei puhuta sitten enää. — Mutta yhtä asiaa minun kuitenkin vielä
täytyy kysyä.
Hän kumartui niin likelle Launoa kuin suinkin pääsi ja huusi hänen
korvaansa:
— Veikko-Ilmari, rakastatko sinä minua?
Veikko-Ilmari kääntyi äkkiä taakseen ja hänen siniset silmänsä
välähtivät, kun katse hänen silmälasiensa läpi osui Kyllevin
silmälaseihin.
— Kyllevi! huudahti hän. — Kyllevi, mitä sinä tarkoitat?
— Tarkoitan, että minä rakastan sinua ihan hurjasti, sanoi Kyllevi.
— Rakas, rakas Kyllevi! Tahdotko todella tulla minun vaimokseni?
— Mitä? huusi Kyllevi. — En oikein kuule. Kone surisee niin hirveästi.
Etkö voisi pysäyttää sitä vähäksi aikaa?
— Mitä sinä ajattelet?
— Vain pariksi minuutiksi! Rakas Veikko-Ilmari!
Kyllevi kumartui Launon puoleen ja hänen punaiset huulensa lähestyivät
houkuttelevasti luutnantin huulia, lähestyivät lähestymistään.
— Mitä sinä teet, Kyllevi. Ei lentokoneessa saa suudella.
— Yksi ainoa pusu vain!
— Kärsivällisyyttä, lapseni. Oma syysi, miksi kielsit silloin
Ateneumissa. Minä puolestani rakastan sinua ihan yhtä paljon, vaikka en
ylety suutelemaan.
— Kyllä minä vielä otan vahingonkorvausta, uhkasi Kyllevi. — Jahka
pääsemme maan päälle.
— Kohta minut ylennetään kapteeniksi, sanoi Veikko-Ilmari. — Ja silloin
kai menemme naimisiin, vai mitä, rakas Kyllevi?
— Kii' veti! sanoi Kyllevi. — Minusta tulee siis kapteenska. Hyvä on.
Kun aina arvossa ylenee, niin poliisin rouvana kuolee.
Ja hänen silmänsä vilkuilivat suurten lasien takaa.
Sitten häntä äkkiä puistatti.
— Huh sentään, kun täällä tulee kylmä. Olemme vissiin jo hiivatin
korkealla. Helsinkiä tuskin enää näkyykään.
— Palatkaamme alas sitten, sanoi Veikko-Ilmari. — Mikä tässä muu auttaa.
Kone rupesi hitaasti solumaan alemmaksi.
— No, Kylleviseni, mitä sinä mietit?
— Ajattelen vain, että eiköhän sittenkin olisi parasta, jos minä
jättäisin yliopiston ja menisin sinne keittokouluun? Niin pääsemme
kohta naimisiin.
Veikko-Ilmari hymyili.
— Aivan kuten haluat, pikku Kyllevi.
Kohta oltiin taas aivan Helsingin yläpuolella. Kyllevi pelkäsi jo, että
kone ihan hipaisisi Kansallismuseon tornia.
Kyllevi imuroi täyttä kurkkua.
— Hei vaan, tästedes minä tahdon lentää jokaikinen päivä.
Veikko-Ilmari ohjasi konettaan Santahaminaa kohden.
— Niinkö, Kyllevi? Sinusta on siis hauskaa olla lentäjän morsian?
— Se on huissin jännää, huusi Kyllevi. — Hei hellumarei!