TYTTÖ JA OMENA
Romaani
Kirj.
LASSE ENNER [Raoul af Hällström]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.
1.
Lääketieteen kandidaatti Ensio Vaahti haukotteli ja nojasi veltosti
toisen luokan vaunun sohvanselustaa vastaan. Hän oli jo istua
kyyköttänyt junassa kolmisen tuntia, ja vielä hänellä oli puolen päivän
matka edessään, ennenkuin hän ehtisi Helsinkiin.
Hän haukotteli uudelleen ja selaili vielä viimeisen kerran läpi Veli
Giovannin viimeisen numeron, jonka vitsit hän matkan varrella jo oli
ehtinyt lukea niin moneen kertaan, että osasi ne melkein ulkoa. Suomen
Kuvalehden filmikaunottarien ja vuosia täyttävien kansalaisten kuvatkin
olivat jo täydellisesti syöpyneet hänen mieleensä, ja Urheilulehdestä
hän muisti tarkalleen suomalaisten urheilijain kaikkein viimeisimmät
maailmanennätykset.
Ei ollut enää mitään muuta neuvoa kuin koetella psykologista kykyään
tutkimalla kanssamatkustajien kasvonpiirteitä ja olemusta. Mutta
nämä tutkimukset eivät olleet nuoren medisiinarin mielestä erikoisen
satoisia. Muut matkustajat olivat totisesti varsin jokapäiväisiä
ja mielenkiinnottomia ihmisiä. Pari hyvinvoipaa kauppamatkustajaa,
jotka pelasivat korttia ja juttelivat afääreistään. Teräväpiirteinen,
tarmokkaan näköinen majuri, joka tällä haavaa kuorsasi nurkassaan
ja jonka pitkät sääret aina olivat tiellä. Keski-ikäinen herra ja
hänen turkiksiin kääritty rouvansa, jotka eivät koko matkan varrella
olleet vaihtaneet kahta sanaa keskenään. Rouvaa vastapäätä istuva
maalaisisäntä oli hautaantunut sanomalehtensä taakse, ja tämän vieressä
istuva nuori neiti katseli haaveksivin silmin ulos ikkunasta ihaillen
nopeasti ohikiitävää isänmaansa luontoa.
Ensio Vaahtikin koetti katsella luontoa — koivuja ja kuusia ja kivisiä
mäkiä ja puhelinpylväitä. Mutta vähitellen hänen katseensa siirtyivät
ihailemaan nuoren neidin punertavia poskipäitä ja supisuomalaista
pientä nenännypykkää. Mutta hänen silmäilemisensä ei osunut otolliseen
maaperään — kun neiti huomasi, että häntä katseltiin, käänsi hän
nyrpeänä kasvonsa pois ja rupesi lukemaan Courths-Mahleriansa.
— Voi miten tyttäret täälläpäin rakasta isänmaatamme sentään ovat
maakalaisia! huoahti Ensio Vaahti itsekseen. — Kunpa nyt vain istuisi
raitiovaunussa Helsingissä. Silloin olisi lupaava silmäkurtiisi ilman
muuta tiedossa!
Ensio Vaahti sytytti savukkeen ja rupesi ajattelemaan Helsingin
neitosia... Hän oli komean näköinen, tummatukkainen ja vilkassilmäinen
nuorukainen — osakuntansa onnistuneimpia kavaljeereja. Ainakin omasta
mielestään hän oli sangen vastustamaton naisten hurmaaja. Siksi
Courths-Mahleria lukevan neidin ilmeinen välinpitämättömyys saattoi
hänet huonolle tuulelle.
Hän imi hartaasti savuketta ja murjotti nurkassaan.
Samassa juna pysähtyi jollekin asemalle. Ensio Vaahti ei ikkunastaan
nähnyt aseman nimeä, mutta pieni ja vaivainen se hänestä oli.
Vaunun ovi avattiin kolisten, ja sisälle ryntäsi nuori
ylioppilasneitonen kantaen kapsäkkiä sekä hänen jäljestään
harmaaviiksinen ja komearyhtinen herra, joka kantoi painavaa koria.
— Täällähän on tilaa, pappa! huudahti tyttö ja paiskasi kapsäkkinsä
sohvalle vastapäätä Ensiota.
Vanha herra asetti korin ylös verkkohyllylle ja silmäili kriitillisesti
ympärilleen.
— Tämä on tupakkavaunu, tyttöseni, huomautti hän.
— Kittiä minä siitä, pappa kulta, huudahti tyttö. — Sitä parempi vaan,
niin eivät laahaa tänne kirkuvia kakaroitansa. Ei mutta hyvästi nyt,
isäukko, juna lähtee tuossa paikassa. Hyppää alas nyt vaan ennenkuin se
lähtee käyntiin, muuten taitat koipesi. Kyllä minä toimeen tulen, älä
ole ollenkaan huolissasi. No, hei nyt vaan, ja sano terveisiä mummulle
ja Liisulle ja renki-Kustaalle ja...
Tyttö muiskautti äänekkäästi herraa poskelle ja työnsi hänet ovesta
ulos.
Juna lähtikin kohta liikkeelle, ja tyttö heilutti nenäliinaansa ulos
ikkunasta, kunnes asema jäi näkyvistä. Sitten hän istuutui paikalleen
ja rupesi järjestelemään matkatavaroitaan.
Ensio Vaahti oli, samaten kuin muutkin vaunussa-istujat, seurannut
peittelemättömällä mielenkiinnolla äskeistä kohtausta. Nyt hän
kuitenkin vasta sai tilaisuuden tarkastella tyttöä lähempää.
Helkkari sentään, hänhän oli oikein sievä tuo pikkuinen! Silmät
loistivat, huulet olivat houkuttelevan purppuranväriset ja poskipäät
punoittivat. Tummanruskeat kiharat pilkistivät esille ylioppilaslakin
alta. Mikään kaunotar hän kriitillisen medisiinarin mielestä tosin
ei ollut — nenä oli hieman liian lyhyt, leuka liian tarmokas ja luja
nuorelle tytölle — mutta hän näytti somalta ja miellyttävältä ja
tyttömäisen terhakalta. Hänen hipiänsä oli tuore ja maalaisen raitis,
kädet kuitenkin vähän liian voimakkaat ja punaiset.
Ensimmäisen vuoden ylioppilas, päätteli Ensio Vaahti, viime keväänä
koulunpenkiltä päässyt, tuskin seitsemäätoista vuotta vanhempi tyttönen.
Oiva makupala, saakeli soikoon!
Tyttö nousi seisomaan nostaakseen matkalaukkunsa sohvalta
verkkohyllylle.
Ensio ponnahti nuolena ylös.
— Saanko ehkä luvan tarjota apuani, neiti?
Nyt tyttö vasta huomasi hänen läsnäolonsa ja loi häneen nauravan
silmäyksen.
— Voi, älkää turhia vaivautuko, jaksanhan minä nyt tämän tämmöisen
yksinkin.
Hän nosti laukun kevyesti ilmaan, eikä Ensio ennättänyt kuin hieman
tukea toista syrjää, ennenkuin tyttö jo oli singahuttanut sen
verkkohyllylle.
— Kiitos kaunis, sanoi tyttö. — Olettepa te ystävällinen.
— Ei mitään kiittämistä, neiti, sanoi Ensio kavaljeerimaisen
kohteliaasti. — On suuri ilo saada hieman auttaa nuoria suloisia
daameja.
Tyttö ei punastunut tai joutunut miellyttävän hämilleen mairittelusta,
kuten Ensio oli odottanut. Mutta hän — remahti äänekkääseen nauruun!
— Kylläpä te osaatte! Hahahaa!
Hänen raikuva naurunsa täytti koko vaunun.
Nuori lääketieteen kandidaatti, joka ei ollut osakunnassaan tottunut
siihen että hänen kohteliaisuuksilleen naurettiin, ällistyi ensiksi
hieman, jopa suutahtikin. Mutta sitten tytön tarttuva hilpeys sai
hänetkin vastustamattomasti valtaansa. Hän sanoi hymyillen:
— Pyydän tuhannesti anteeksi, jos kohteliaisuuteni ei miellyttänyt
teitä. Se oli vakavasti tarkoitettu, sen vakuutan.
Tyttö koetti väkipakolla hillitä naurunpuuskaansa.
— Päinvastoin, se miellytti minua vallan tavattomasti. Minä muuten
vain sain äkkiä sellaisen vietävän halun ruveta nauramaan. Minä olen
sellainen, nähkääs.
— Niinkö? sanoi Ensio venytellen sanaa hieman ironisesti.
Olen jo tehnyt häneen vaikutuksen, ajatteli hän itsekseen. Nyt on
parasta olla diplomaattinen.
Hän poltteli siis savukettaan ääneti ja katseli hajamielisesti ulos
ikkunasta. Hän oli näennäisesti kokonaan unohtanut vastapäätä istuvan
matkatoverinsa.
Ei tyttökään puhunut mitään. Hän tarkasteli uteliaasti muita
matkustavaisia: seurasi mielenkiinnolla kauppamatkustajien
kortinlyöntiä ja katseli Courths-Mahleria lukevaa nyrpeännäköistä
neitiä. Kun hän oli huomioinnut kaiken, mitä vaunussa huomioitavissa
oli, rupesi hänkin katsomaan ulos ikkunasta.
— Ulkona sataa, sanoi tyttö.
— Hm.
— Aamulla oli vielä kaunis ilma, kun ajoimme hevosella asemalle.
— Niinkö?
— Olimme vallan myöhästyä junasta, sillä Liisu rupesi ontumaan. Liisu,
se on minun tammani.
Ensio painoi savukkeensa sammuksiin tuhkakupissa.
— Tahdotteko omenan? huudahti tyttö äkkiä ja kapusi ylös sohvalle sekä
kaivoi koristaan esille kaksi suurta punertavaa omenaa.
— Ne ovat meidän omasta puutarhastamme, vakuutti hän ja ojensi Ensiolle
toisen. Toisesta hän itse haukkasi aimo palan ja rupesi syömään, silmät
nautinnosta loistaen.
— No, ettekö huoli?
Ali right, ajatteli Ensio itsekseen, tyytyväisenä. — Eeva tarjosi
miehelle omenan. Ja mies otti ja söi.
— Eikös maistukin hyvältä, vai mitä?
— Maistuu aivan erinomaiselta, kehui Ensio. — Kerrassaan
paratiisilliselta.
Ja hän ryhtyi hakkailemaan tyttöä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Hän koitteli hakkailua kerrassaan ensiluokkaisesti, omasta mielestään.
Ennenkuin juna oli ehtinyt Helsinkiin, oli hän jo saanut ongituksi,
että tytön nimi oli Kyllevi Selin, että hänen isällään oli
Joutsenlahti-niminen maatila, että hän oli ensimmäistä kertaa matkalla
Helsinkiin, jossa hän asuisi tätinsä luona, ja että hän aikoi ruveta
harjoittamaan lainopillisia opintoja.
2.
Maisteri Elvi Lackson istui pienen valkean rococo-kirjoituspöytänsä
ääressä ja korjasi oppilaittensa ranskankielenkirjoituksia.
Ranskankielen epäsäännöllisten verbien taivutus ei ole leikintekoa,
kuten varsin helposti saattoi todeta VII-luokkalaisten poikien ja
tyttöjen vihoista. Opettajatar sai piirtää marginaaleihin toisen
punaisen pukin toisensa jälkeen, eikä hänen mielentilansa sen johdosta
käynyt erikoisen keveäksi.
Vihkojen vieressä pöydällä oli Elinor Glynin romaani puolittain
aukileikattuna, ja Elvi Lacksonin himoitseva katse eksyi silloin
tällöin sen korealle kansilehdelle. Hän torjui kuitenkin vakaasti
kaikki »The Great Momentin» viekoitukset ja tarttui seuraavaan vihkoon.
Silloin hän kuuli ulko-oven käyvän ja eteisestä vilkasta puhelua.
Toinen ääni oli hänen veljensä Nissen, ja toinen...?
Hän nousi äkkiä ja meni ovelle kurkistamaan.
— Veikko-Ilmari! Hyvää ehtoota. Kas kun sinäkin kerran muistat meidän
olemassaoloamme!
Luutnantti Launo kumarsi ja suuteli hänen kättään.
— Hyvää iltaa, Elvi. En suinkaan vain tule häiritsemään työtäsi?
Veikko-Ilmari Launo oli hyvin hienokäytöksinen ja hillitty nuori
mies. Hänen somat, säännölliset kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja
mielenmalttia, hänen siniset silmänsä olivat uskolliset ja syvät. Hänen
pehmeä suunsa teki tuntehikkaan ja hieman lapsellisen vaikutuksen.
— Tulit juuri sopivaan aikaan, sanoi Elvi Lackson. — Aloin juuri
kyllästyä ranskan vihkoihin.
Hän katseli luutnanttia tutkivasti:
— Mutta sinä näytät kovasti kalpealta, Veikko-Ilmari. Olet varmasti
taas työskennellyt liikaa.
Nisse Lackson naurahti.
— Elvi nähtävästi on ottanut elämäntehtäväkseen pitää äidillistä huolta
sinusta, Veikko-Ilmari. Rasittuneen näköinen! Sinä tietysti olet ollut
hummaamassa koko viime yön, vai mitä?
Luutnantti Launo pudisti päätään ja hymyili.
— Minulla on todellakin ollut sangen paljon kansliatöitä viime aikoina,
sanoi hän.
Nisse meni saliin ja sytytti lamput.
— Käykää sisälle istumaan, älkää huoliko eteisessä flörttailla.
Hän istuutui mukavasti nojatuoliin ja tarjosi savukkeen luutnantti
Launolle.
— Paljon työtä, mukamas, venytteli Nisse hieman epäilevään äänensävyyn.
— Noo, ehkäpä. Sellainen jöröjukka hän joka tapauksessa on, että meille
hän ei tule ellei tuoteta. Niinpä niin, Elviseni, ettäs nytkin saat
ilahuttaa sieluasi hänen rakkaalla persoonallaan, siitä saat yksinomaan
kiittää jaloa ja uskollista velimiestäsi, joka sattumalta tapasi hänet
Espiksellä ja melkeinpä väkipakolla laahasi hänet tänne ylös.
— Kiitos ja kunnia sinulle siitä, veliveikkoseni, sanoi Elvi.
Luutnantti Launo oli koomillisen onnettoman näköinen.
— Vakuutan sinulle, Elvi, että Nissen ryövärijutut väkipakolla
laahaamisesta ynnä muista minun upseerinarvoani alentavista seikoista
eivät ole vähimmässäkään yhteydessä puhtaan totuuden kanssa. Olin juuri
tulossa tänne, kun tapasin Nissen Kämpin kulmassa, vaikkakin tulin
hieman epäröivin mielin — sinähän, Elvi, muistaakseni eilen oopperassa
sanoit, että sinulla on paljon vihkoja korjattavana tänään.
— Kyllä minä ne vielä ennätän, sanoi Elvi huolettomasti. — Odotamme
sitäpaitsi muitakin vieraita tänä iltana.
— Niin, sehän on totta, sanoi Nisse. — Eikö tuo meidän serkkutyttömme
Joutsenlahdesta ole vielä saapunutkaan? Sitä Kylleviä katselemaan minä
tämän luutnantin tänne oikeastaan töinkin.
— Maire on häntä juuri asemalta hakemassa. Heidän pitäisi olla täällä
tuossa tuokiossa.
— Elleivät haljuile jossain pitkin katuja. Sellaisesta rasavillistä
kuin Kyllevi ei voi koskaan olla aivan varma, sanoi Nisse.
— Kyllevi on tosin aina ollut tavattoman lapsellinen, myönsi Elvi. —
Mutta siitä on jo sentään toista vuotta kun me hänet viimeksi näimme,
hän on siis tällä ajalla jo voinut paljon muuttua parempaan päin.
— Hän on täydellinen pyryharakka, intti Nisse. — Täysiverinen ingénue.
Ja sellaiset eivät kehity asteittain ja verkalleen, niinkuin me muut
kuolevaiset, vaan he ovat ja pysyvät samanlaisina västäräkkeinä siksi
kunnes se suuri rakkaus saapuu heidän elämäänsä ja herättää heidät kuin
yhdellä iskulla.
Elviä nauratti:
— Rakas Nisse, säästä meitä tehdastuoteteorioiltasi!
— Etkö sinä tunne kaikkia romaanien ja teatterikappaleiden
pikkuhupakoita? Mikä heidät kehittää tytönletukasta naiseksi, ellei
rakkaus...
— Rakkaus ja aina vain rakkaus! huudahti Elvi hieman kiivaasti. —
Niinkuin ei tässä maailmassa olisi mitään muita elinehtoja naisille
kuin vain tuo iankaikkinen erotiikka! Pitäähän ihmisillä olla hiukan
älyllistä elämääkin eikä vain pelkkä aistillinen puoli.
Luutnantti Launo huomasi keskustelun liukuneen vaaralliselle alalle ja
yritti siksi johtaa sen uusille urille.
— Olen varmastikin kerran maailmassa tavannut tuon teidän
Kyllevi-serkkunne, hän, sanoi. — Muistan erään kesäillan teillä
Rantakartanossa noin viisi tai kuusi vuotta sitten. Olin silloin
eräällä polkupyörämatkallani poikennut teille. Teillä oli juuri silloin
sukulaisia vieraina. Heillä oli mukanaan noin kaksitoistavuotias
punapukuinen tyttö, joka näytti olevan hyvin innostunut pyörääni. Ja
kerran, kun käänsin selkäni, oli pyörä yht'äkkiä kadonnut. Kaukana
maantiellä vain näin vilaukselta jotakin punaista, joka meni ankaraa
vauhtia ahdetta alas, teki yhtäkkiä kuperkeikan ja — makasi ojassa.
Nisse nauroi täyttä kurkkua.
— Tuo oli kyllä täysin kyllevimäistä, myönsi hän.
Launo jatkoi:
— Kun ehätin apuun, oli tyttö jo omin neuvoin ruvennut kömpimään ylös
ojasta, ja muistan panneeni merkille, miten hän ei tavallisten nuorten
tyttöjen tapaan surrut pilaantunutta punaista pukuaan tai kuperkeikan
aiheuttamia vammoja, jotka epäilemättä olivat sangen tuntuvia — sanoi
vain puolittain itkunsekaisella, puolittain riemuitsevalla äänellä
jotenkin tähän tapaan: »Minulla oli sentään hiivatin hyvä vauhti, eikö
ollutkin? Ja saamari soikoon, ellei tuota kirottua ahdetta olisi ollut,
niin...»
— Ja polkupyöräsi? kysyi aina käytännöllinen Nisse.
— Pyörä! Se oli luonnollisesti alkutekijöissään. Oi, hyvää iltaa, rouva
Lackson!
Luutnantti Launo nousi seisomaan ja kumarsi.
— Hyvää iltaa, luutnantti. Hauskaa että ette unohda meitä.
Hovineuvoksetar Lackson oli ilmestynyt ruokasalin ovelle ja soi
kaikkein ystävällisimmän maailmannaisen hymyilynsä luutnantille, joka
oli hänen kuten hänen vanhemman tyttärensäkin erikoinen suosikki.
Rouva Lackson oli hyvin komea ja tumma nainen, ei vielä viittäkymmentä
täyttänyt, mutta paljon nuoremman näköinen. Hän oli entinen kaunotar,
sen saattoi hänestä varsin hyvin vieläkin huomata. Hän näytti yhä
varsin nuorekkaalta ja hyvin säilyneeltä — hän oli »kuin tytärtensä
vanhempi sisar», sanoivat luonnollisesti kaikki ne herrat, jotka
tahtoivat häntä mairitella, ja sellaisia herroja oli hänellä vielä
oikein paljon.
Nyt hän istuutui sohvalle plastillisen kauniiseen asentoon,
järjesteli tulipunaisen liinansa mustan silkkipukunsa yli ja varoi
samalla että hänen kasvoillensa lankesi edullinen valaistus kirjavan
silkkipäällystimen himmentämästä lattialampusta. Hän huokasi hieman ja
rupesi tietysti heti keskustelemaan voinnistaan.
— Minulla on tänään ollut niin hirveä päänsärky, oi, ette osaa
aavistaa, luutnantti, miten hirveä!
Hän loi kauniit, tumman surumieliset silmänsä Launoon, ja hänen äänensä
vetosi toisen myötätuntoon.
— Kaikki muutokset elämässäni hermostuttavat minua, jatkoi hän, — Ja
nyt me juuri odotamme miesvainajani sisarentytärtä tänne maalta.
— Niin, äitihän on aina niin konservatiivinen, pisti Nisse väliin.
— Kyllevi Selin, tunnetteko te hänet, herra Launo?
Veikko-Ilmari katseli hymyillen Elviä ja Nisseä.
— Luulen kyllä kerran tehneeni tuttavuutta hänen kanssaan noin viitisen
vuotta sitten. Mutta sen koommin en ole häntä valitettavasti tavannut.
Hän on kaikesta päättäen varsin mielenkiintoinen persoonallisuus.
— Liiaksikin huomiotaherättävä, aivan liiaksi, huokasi hovineuvoksetar.
— Hänellä on merkillinen kyky saada aikaan jännittäviä tapahtumia.
Minä en ainakaan koskaan ole voinut tuntea itseäni levolliseksi hänen
seurassaan.
— Noo, mutta äitihän ei ole nähnyt häntä vielä ylioppilaana, sanoi
Elvi levollisesti. — Nyt hän varmasti on tullut järkeväksi ja oppinut
tuntemaan naisenarvonsa, kun hän on saanut valkoisen lakin päähänsä.
Sellainen velvoittaa.
Hovineuvoksetar rauhoittui hieman. Hänellä oli oikeastaan rajaton
luottamus älykkääseen ja järkevään vanhempaan tyttäreensä, joka johti
häntä kaikessa.
— Niinkö luulet, Elvi, sanoi hän. — Mutta eikö kello jo ole paljon?
Hänen pitäisi kai oikeastaan olla täällä jo.
Veikko-Ilmari katseli rannekelloaan.
— Puoli kymmenen, jotakuinkin.
— Jumala varjelkoon, ja junan kun pitäisi olla täällä jo puoli
yhdeksältä!
— Se on ehkä myöhästynyt, sanoi Elvi levollisesti.
— Mutta eihän tänne Kapteeninkadulle ole kuin enintään puolen tunnin
matka. Ja minä juuri sanoin Mairelle, että ottaisivat ajurin. Siellä
sataakin vielä noin kovasti!
— Ehkä he eivät ole saaneet hevosta, esitti Nisse.
Mutta hovineuvoksetar ei ottanut rauhoittuakseen.
— Voi minuakin, kun laskin Mairen sinne yksin. Mutta kun minulla oli
niin kova päänsärky!
— Eikö Mairen ensin pitänyt mennä jonnekin ulos muutamien tovereidensa
kanssa? kysyi Elvi. — Hehän kävivät täällä häntä hakemassa. Irja Heimo
ja joku kavaljeeri, kuka lie ollut.
Nisse vihelsi.
— No, silloin en minä ihmettele, vaikka Maire olisi unohtanut koko
asian ja istuisi tällä hetkellä kaikessa rauhassa elävissäkuvissa tai
jossain kahvilassa.
— Minä myöskin ankarasti epäilen, sanoi Elvi.
Rouva Lackson väänteli käsiään epätoivoisena.
— Ja minä kun juuri varoitin... Laupias taivas, mitä meidän nyt on
tehtävä?
— Neiti Selinhän voi pahimmassa tapauksessa ottaa ajurin ja tulla
yksin tänne, koetti Veikko-Ilmari lohduttaa. — Jos hän kerta tietää
osoitteen, niin...
— Mutta se juuri ei ole lainkaan varmaa, että hän muistaisi meidän
osoitteemme. Hän ei ole milloinkaan ennen käynyt Helsingissä. Ja hänen
tulostaan tänne kirjoitti hänen isänsä ja pyysi että olisimme asemalla
vastassa sillä ja sillä junalla. Oi, mikä skandaali! Voi, minun
päätäni, minun päätäni, nyt se minun päänsärkyni taas alkaa!
Rouva Lacksonin hermot olivat nähtävästi täydelleen lopussa. Hän nousi
sohvalta ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla.
— No, mutta sanokaa nyt edes, lapset, mitä meidän pitää tehdä! Te kun
aina olette niin viisaita.
— Äiti rauhoittuisi nyt, eihän vielä mitään ole tapahtunut, sanoi Elvi.
Ja Nisse jatkoi:
— Odottakaamme ainakin, kunnes Mairen omatunto herää. Eihän hän voi
koko yötä istua Fazerilla.
— Maire istuu mieluummin Palatsikahvilassa, oikaisi Elvi kuivasti.
Hovineuvoksetar pysähtyi kesken kävelyhän.
— Älkää nyt aina Mairea soimatko! Olen varma siitä, että hän on ihan
oikeaan aikaan tullut asemalle, mutta Kyllevi itse on varmaankin taas
tehnyt jotain huomiotaherättävää, hypännyt alas junasta sen ollessa
täydessä vauhdissa tai jotain muuta samankaltaista. Häneltä voi odottaa
mitä hyvänsä. Minä en todellakaan jaksa ymmärtää Edvardia, mitenkä hän
saattoi lähettää tytön yksin niin pitkälle matkalle.
— Äidin ajatukset Kyllevistä eivät ole liioin korkeat, selitti
Nisse hymyillen Launolle, — sen jälkeen kuin Kyllevi kerran, kun
äiti ja tytöt saapuivat Joutsenlahteen, tuli heitä asemalle vastaan
puolikesyllä varsalla, joka sitten kuormineen päivineen lähti
juoksemaan hurjaa vauhtia yli ojien ja peltojen, koska se pelästyi
äidin sinipunaista parasollia.
— Oli ihme ja kumma, että siitä hengissä pelastuimme.
Hovineuvoksetarta värisytti vielä pelkkä muistokin tästä kammottavasta
tapahtumasta.
— Minä puolestani luulin jo viimeisen hetkeni lyöneen.
— Mutta, äiti kulta, eiväthän rattaat edes kaatuneet, sanoi Elvi.
— Olkoon, mutta joka tapauksessa hän on vaarallinen henkilö. Hän
hankkii viattomille ihmisille päänsärkyä.
— Eihän tuo nyt vielä mitään, sanoi Nisse. — Pahemmin minun kävi,
kun minä viimeksi olin Joutsenlahdessa. Kyllevi oli nimittäin minun
sänkyyni pannut lakanan alle ison vadin täynnä kylmää vettä. Kun
heittäydyin nukkumaan, olin luonnollisesti vähällä upota siihen veden
paljouteen, joka äkkiä tulvi yli vuoteen. Kun sitten vihdoin olin
saanut oloni jotakuinkin kuivaksi ja juuri olin nukkumaisillani, rupesi
jokin hirveästi surisemaan tyynyssäni. Kyllevi oli piilottanut sinne
elävän heinäsirkan! Enkä saanut sitä millään pois, se surisi siellä
koko yön...
Samassa ovikello äkkiä soi. Pitkään ja kiivaasti.
3.
Kaikki ponnahtivat pystyyn kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.
— Tuo oli Mairen soitto, sanoi Nisse.
— Jumalan kiitos, nyt he tulevat, huusi hovineuvoksetar.
Nisse juoksi avaamaan oven, ja Maire ryntäsi sisälle eteiseen, vettä
vuotava sateensuoja kädessään ja hameenhelmat likomärkinä.
Maire katseli ympärilleen villein silmin ja huusi jo heti ovelta:
— Onko Kyllevi tullut?
— Herranen aika, Maire, sinunhan hänet piti noutaa, sanoi rouva Lackson
onnettomana.
Ja Elvi kysyi ankarasti:
— Maire, missä sinä olet ollut?
Maire polki raivostuneena jalkaansa.
— Sanokaa nyt toki, kun minä kysyn: onko Kyllevi täällä vai ei?
— Etkö sinä häntä tuonut sitten? kysyi Nisse.
Ja Elvi sanoi hermostuneesti:
— Sinunhan hänet piti asemalta tuoda, sinä kai siis parhaiten tiedät,
onko hän saapunut vai ei.
— Eikö hän siis ole täällä? kysyi Maire vielä viimeisen kerran.
— Näetkö sinä häntä täällä missään? Minä en näe! vastasi Nisse
ivallisesti.
— No ei, lapsikulta, ei hän ole täällä, sanoi hovineuvoksetar. — Etkö
sinä käynytkään asemalla?
— No kävin, vakuutti Maire puolittain itku kurkussa. — Mutta kun minä
tulin muutaman minuutin liian myöhään. Juna oli jo saapunut ja melkein
kaikki ihmiset menneet. Ajattelin, että hän oli ottanut ajurin ja
tullut tänne.
— Voi voi, missähän se tyttöparka nyt harhailee? sanoi rouva Lackson
vaikeroivalla äänellä. — Sataakin vielä noin armottomasti.
— Kuinka ihmeessä sinä saatoit myöhästyä sitten? kysyi Elvi ankarasti.
— Tiesithän sinä milloinka junan piti tulla.
— Istuit kai Palatsissa tai haljuilit Espiksellä, kuten tavallisesti,
pisti Nisse väliin.
— Suu tukkoon siinä, huusi Maire raivoissaan. — En minä ollut kuin vain
pikkuruikkusen kävelemässä Irja Heimon ja Tauno Aavikon kanssa, ja
sitten me menimme Chaplinin poikaa katsomaan Kinopalatsiin. Enkä minä
yhtään tiennyt, että kello oli niin paljon, ennenkuin yht'äkkiä muistin
ja jätin nuo lapset kahden, vaikka minun juuri piti heitä förklata, ja
juoksin suoraa päätä asemalle...
— Juoksit? kysyi Nisse ivallisesti.
— Niin juuri, juoksin, enkä välittänyt ylioppilasarvostani mitään,
vaikka ihmiset kuinka olisivat tuijottaneet. Ihan maratonia painelin
pitkin Hakasalmenkatua. Ja siellä tuli meidän inspehtori professori
Dahlius rouvineen vastaankin, mutta minä vain juoksin.
— No, mutta ajattelisit nyt sentään vähän...
Elvin kulmakarvat ilmaisivat paheksumista, ja hänen äänensä oli
nuhteleva.
Mutta Maire ei jäänyt vastausta vaille:
— Ajattele itse, kun sinulla on kova kiire. Juoksithan sinä itsekin,
niin kolmen laudatuurin maisteri kuin oletkin, tässä yhtenä päivänä
ulos kadulle niin että hameet hulmusivat, kun näit akkunasta
Veikko-Ilmarin kulkevan ohitse poikkeamatta meille.
— Vaiti! komensi Elvi.
Mutta Veikko-Ilmari hymyili ja kääntyi äkkiä Elvin puoleen:
— Todellako?
Elvi punastui hieman.
— Älä usko Mairen juttuja. Enhän minä oikeastaan sitä varten. Minunhan
piti viedä muuan kirje postiin.
— Niinkö? sanoi Veikko-Ilmari.
— Hm, sanoi Nisse.
— No niin, jatkoi Maire, joka tapauksessa oli juna jo tullut, enkä minä
enää nähnyt Kylleviä, vaikka kuinka olisin katsellut.
Rouva Lackson rupesi taas vääntelemään käsiään.
— Voi taivas sentään, mitä meidän nyt on tehtävä?
— Ei kai muuta kuin odotetaan sitten, kunnes hän tulee, sanoi Maire
välinpitämättömästi ja meni huoneeseensa kuivaamaan vaatteitaan.
— Mutta jos hän ei löydä meille.
— Jestapoo, aikaihminen! huusi Maire huoneestaan. — Voihan sitä
sitäpaitsi kysellä.
— Taikka soittaa puhelimella, esitti Veikko-Ilmari.
— Mistä hän soittaisi, puodithan ovat jo aikoja sitten kiinni.
— Telefoniputkasta, äitiseni, sanoi Nisse.
— Onhan niitä joka toisessa kadunkulmassa, kaikeksi onneksi.
— Hän nyt sellaisia ymmärtäisi, sanoi Elvi. — Luuletko sinä, että
myöskin Peräkulmalan asemayhteiskunnassa kasvaa telefoniputkia joka
toisessa kadunkulmassa? Parasta on lähteä häntä uudelleen hakemaan.
— Jos minä voisin jollakin tavalla auttaa, niin kyllä minä olen valmis,
sanoi Veikko-Ilmari.
— Mutta ethän sinä edes tiedä, minkä näköinen hän on, sanoi Elvi.
Ja Nisse lisäsi:
— Ei hän ole enää mikään kaksitoistavuotias tulipunakukka. Toivotonta
kai häntä on muuten pitkin katuja hakeakin näin keskellä yötä. Ja
rankkasateessa vielä.
Hovineuvoksetar istuutui sohvalle täysin masentuneena.
— Oi, miten kauheata! Mitä ihmettä se Edvard ajatteli, kun lähetti
tytön yksin matkustamaan.
— Ei äiti nyt huoli turhia. Kyllä Kyllevi sentään tuntee naisenarvonsa,
lohdutteli Elvi.
Nisse naurahti:
— Mutta voi olla toisia, jotka eivät tunne miehenarvoansa! No, nyt minä
joka tapauksessa lähden Mia-tädin luokse, jos Kyllevi ehkä olisi mennyt
sinne. Tätihän asuu paljon lähempänä asemaa. Ikävää, ettei hänellä ole
puhelinta, muuten voisi soittaa.
Rouva Lacksonin kasvot kirkastuivat.
— Tee se, Nisse! Tätä en tullut ajatelleeksikaan. Sinä olet aina niin
käytännöllinen, poikani!
Elvi rykäisi, mutta ei sentään sanonut mitään.
Ja Nisse puki ylpeänä päällystakin ylleen sekä lähti menemään.
On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, sanoi rouva Lackson. — Hän on
varmasti mennyt Mia-tädin luo.
Samassa kuin hovineuvoksettaren mieli keventyi, heräsivät hänen
perheenemännänvaistonsa.
— Mutta Elvi! huudahti hän. — Emmehän ole tarjonneet luutnantti
Launolle mitään koko iltana!
— Oi, ei mitenkään, kiiruhti Veikko-Ilmari estelemään.
— Mutta pitäähän meidän juoda iltateemme! Lähden hommaamaan, meidän
Mimmillä nimittäin juuri nyt sattuu olemaan vapaailta.
— Äiti menisi lepäämään mieluummin, sanoi Elvi. — Kyllä minä teen
hommaan.
Ja hän kääntyi nauraen Veikko-Ilmarin puoleen.
— Tahdon näyttää sinulle, että vaikka olenkin maisteri, niin on minussa
kuitenkin hieman perheenemännäntaipumuksiakin.
Veikko-Ilmari hymyili.
— Eivätköhän ne sentään toistaiseksi mahda olla hieman uinailevassa
tilassa?
— Oi, ei yhtään, vakuutti Elvi. — Minäpäs näytän.
Rouva Lackson kääntyi ovelta.
— Elvi osaa laittaa oikein hyviä pikkuleipiä, sen vakuutan, sanoi hän
ja lähti huoneeseensa.
— Oli hyvä, että sain äidin hieman lepäämään, kuiskasi Elvi
Veikko-Ilmarille. — Sillä missä Kyllevi lieneekään, niin ei hän
Mia-tädin luona ainakaan voi olla.
— Eikö? Kuinka niin?
— Siksi että siellä ei ole ketään kotona. Mia-täti lähti juuri tänään
palvelijattarensa kanssa veljensä luo Grankullaan. Unohdin onneksi
kertoa siitä kotona.
— Ja sinä annoit Nissen juosta sinne, vaikka tiesitkin...
— Se oli ainoa tapa saada äiti hieman rauhoittumaan, sanoi Elvi. —
Täytyy olla valtioviisas, näes. Ja Nisselle tällainen pieni kävelyretki
vain tekee hyvää.
— Nisse parka.
Elvi nousi tuoliltaan.
— Nyt minä menen harjoittamaan niitä uinailevia taipumuksiani, sanoi
hän. — Toivottavasti suot anteeksi, että jätän sinut pariksi minuutiksi
yksin.
— Luonnollisesti. Ellet tahdo, että tulen auttamaan?
— Älä nyt ole noin myrkyllinen, Veikkoseni, sanoi Elvi nauraen. — Etkö
usko että minä osaan keittää teetä omin neuvoin? Minäpäs näytän. Mutta
millä sinä saat aikasi kulumaan sillä välin?
— Älä välitä minusta. Onhan tässä Iltalehti.
— Ja tässä on Die Woche ja Illustration ja Filmiaitta.
Elvi työnsi touhukkaana lehdet Launolle ja lähti itse talouspuuhiinsa.
4.
Veikko-Ilmari Launo otti Iltalehden ja katseli hymyillen Elvin jälkeen.
Saakeli soikoon, oliko tuosta Elvistäkin tullut koketti? Joka
tapauksessa hän oli viime aikoina hieman muuttunut. Hänen käytöksensä
oli tullut naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi, jotenkin. Hän oli
tosin yhtä toverillinen ja suora kuin aina ennenkin seurustelussaan
Veikko-Ilmarin kanssa, mutta hänen olemukseensa oli silti varmasti
tullut jotakin uutta. Ja se uusi puki häntä! Kuten esimerkiksi nyt tämä
äkillinen innostus taloustoimiin. Ennen Elvi ei olisi ikänä alentunut
teetä keittämään. Sapperment, ei suinkaan tyttö vain ollut rakastunut
häneen?
Luutnantti Launo hymyili hieman itserakkaasti.
Ei, jumaliste, ei se sentään voinut olla mahdollista. Elvi ja hän
olivat olleet hyvät ystävykset jo lapsuudesta asti, eikä koskaan heidän
välillään oltu puhuttu sanaakaan rakkaudesta. Ei Elvin ylioppilasaikana
Helsingissä, jolloin he kuitenkin olivat kulkeneet kaikki tanssiaiset,
teatterit ja konsertit yhdessä, eikä edes Parisissakaan, jossa
he olivat molemmat olleet, Elvi ranskankieltä opiskelemassa ja
Veikko-Ilmari komennuksella sota-akatemiassa. Ja Parisissa, huvien
ja rakkauden kaupungissa, toki olisi luullut tunteiden heräävän, jos
missään. Parisissakin oli Elvi ollut sama luotettava ja uskollinen
toveri, seurustelu hänen kanssaan oli varjellut Veikko-Ilmarin
lankeamasta Montmartren ja Moulin-Rougen moniin suloisiin
viettelyksiin, joiden ansaa nuoret elämäniloiset muukalaiset tuskin
muuten kykenivät välttämään.
Yhdessä Elvin kanssa hän muuten juuri oli tutkinutkin nämä Parisin
jännittävimmät ja mielenkiintoisimmat nähtävyydet. He olivat yhdessä
käyneet Montmartren kuuluisimmissa taiteilijakabareteissa ja
ylioppilaskapakoissa ja uteliaina seuranneet suurkaupungin syntistä
yöllistä elämää. Lankesi luonnostaan, että he molemmat, viisaat ja
järkevät pohjoismaalaiset, eivät itse ottaneet tähän vallattomaan
menoon osaa. He seurasivat sitä vain sivultapäin, objektiivisesti,
ottivat kaiken turistin näkökannalta. He katselivat sitä samoin
ihmettelevin, intohimottomin silmin kuin esimerkiksi Eiffel-tornia
tai Père Lachaisen hautausmaata tai Mona Lisaa Louvressa. Parisin
yöelämän tutkiminen kerta kaikkiaan kuului pohjoismaisen matkailijan
velvollisuuksiin.
Ei, mitään ystävyyttä hellempää suhdetta heidän välillään ei ollut
koskaan ollut, eikä Veikko-Ilmari milloinkaan ollut sellaisen tunteen
mahdollisuutta ajatellutkaan. Älykäs ja itsenäinen maisteri Elvi
Lackson, mitä hän rakkaudella ja avioliitolla tekisi? Elvihän oli aina
ylenkatsonut keimailemista ja pikkurakastelua.
Luutnantti Launo ei viitsinyt asiaa enää ajatellakaan. Hän levitti
Iltalehden eteensä ja ryhtyi lukemaan.
Yht'äkkiä jokin kova esine ponnahti sanomalehteä vastaan ja luisui
hänen syliinsä. Se oli iso, kaunis, punaposkinen omena.
Veikko-Ilmari katseli äkisti ylös, kun samassa toinen samanlainen omena
osui lehteen ja putosi lattialle.
Mitä hittoa, kummitteliko täällä?
Eteisen pimeästä oviaukosta kuului vallatonta naurunkikatusta, ja nuori
tyttö hyppäsi riemuiten sisälle saliin.
Mutta Veikko-Ilmarin nähdessään hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa
ja jäi suu auki tuijottamaan häntä. Tytöllä oli päässään märkä
ylioppilaslakki, ja hänen päällysvaatteistaan valui vettä salin
hienolle turkkilaiselle matolle.
Hänellä oli vielä kolmas omena kädessään, mutta sen hän
hämmästyksissään pudotti lattialle, keskelle vesilätäkköä.
— Mitä hittoa! huusi tyttö. — Minä luulin että se oli Nisse!
Veikko-Ilmaria rupesi hymyilyttämään. Tytön ilmeinen hämminki teki
hänet sitäpaitsi aika sieväksi. Hänessä on ujoa aito maalaisuutta,
ajatteli Veikko-Ilmari ja nousi seisomaan.
— Ei, minä en nähtävästi kylläkään ole Nisse, minun nimeni on Launo. Te
olette luultavasti neiti Kyllevi Selin?
Kyllevi ei vieläkään ollut toipunut hämmästyksestään. Hän katseli
Veikko-Ilmaria kuin ilmestystä.
— Kiitos omenasta muuten, sanoi Veikko Ilmari. — Se on aika hyvän
näköinen.
Häntä rupesi kovasti naurattamaan.
Silloin tyttökin purskahti nauruun. Hän nauroi kauan, makeasti ja
heleästi.
— Voi jusupoffi sentään, kun minä luulin teitä Nisseksi! Mutta mitä
myrkyn pakanaa teidän piti mennä piiloon sinne sanomalehden taakse. Oma
syynne!
— Ei se mitään tee, nauroi Veikko-Ilmari. — Tämähän on hyvin
miellyttävä tapa tutustua. Toivottavasti ette aivan kovasti pettynyt,
kun sanomalehden takaa ei ilmestynytkään Nisse, vaan ainoastaan minun
vähäpätöisyyteni.
— Mitä vielä, sanoi Kyllevi ja puristi hänen kättään. — Te olette
nähtävästi visu poika, tekin.
— Toivottavasti, sanoi Veikko-Ilmari ja purskahti uudelleen nauramaan.
— Ei mutta teillähän on oikein univormu! huusi Kyllevi samassa.
— Kas kun en heti hoksannutkaan. Luulin teitä vain tavalliseksi
siviiliaasiksi.
— Niinkö?
— Taidatte olla korkeakin herra? Antakaas kun syynään.
Tyttö oli tarkasti katselevinaan hänen pukuaan.
— Sanokaa nyt kaikin mokomin, mikä raali te oikein olette.
— Raali? kysyi Veikko-Ilmari.
— Niin, että kenraali vai korpraali vai mikä raali te olette? Minä olen
nimittäin niin juupelin intreseerattu sotilashenkilöistä.
— Arvatkaa!
— Ehkäpä vääpeli! tokaisi tyttö.
— Kuinka niin?
— Meillä Peräkulmalassa oli nimittäin korkein saavutus eräs vääpeli.
Mutta voi herran pieksut, kyllä sillä pojalla oli sitten kanssa heiloja
perässään kuin Vilkkilässä kissoja!
— Te ette siis tunne mitään korkeampaa militääriä kuin vääpelin? kysyi
Veikko-Ilmari ihmetellen.
Mutta itsekseen hän ajatteli: ilveileeköhän tyttö kanssani vai mitä?
— Juu, tunnen, sanoi Kyllevi, ja Veikko-Ilmari oli huomaavinaan
veitikan hänen silmäkulmassaan.
— Tunnenhan minä sentään yhden majurinkin. Mutta hän on vain sellainen
vironsankari...
— Vai vironsankari!
— Niin, sellainen otus, joka oli Virossa muonitusmestarina tai minä
lienee ollut. Sellainen rintamantakainen, ymmärrättehän — joka ei
yhtään tapellut.
— Vai sillä lailla. Mutta en minäkään sodassa yhtään tapellut,
valitettavasti.
— Mikä kumma te sitten oikein olette? kysyi tyttö, ja hänen silmänsä
välähtivät taas veitikkamaisesti.
— Minkä te mieluimmin soisitte minun olevan? Ei suinkaan vain majurin?
— Ei toki. Antakaas, kun minä ajattelen. Kapteeneista minä en tykkää,
sillä niillä on tavallisesti viikset... Niin, älkää naurako, kuvissa
kumminkin kaikilla kapteeneilla on viikset — kyllä minä nyt niin paljon
strategiasta tiedän. Siis kapteeni te ette saa olla, ettekä myös
vänrikki, sillä kaikki vänrikit ovat vain tavallisia poikanulikoita.
— Kuuluuko sekin strategiaan?
— No, ettekö te sitä tiedä? Minä en ainakaan piittaa vänrikeistä. Mutta
luutnanteista! Voi, jos te olisittekin luutnantti!
— Mitä sitten tapahtuisi?
— Silloin minä vissiin — rakastuisin teihin!
— Oho! No hyvä, minä olen todellakin luutnantti!
— Hallelujaa! huusi Kyllevi ja tanssi pari polkkakierrosta salin
matolla taputtaen samalla käsiään ihastuksesta.
Veikko-Ilmari nauroi huvitettuna.
— Mutta kuten sanottu olen siinä suhteessa sen vironsankari-majurin
kaltainen, etten minäkään koskaan tapellut sodassa.
— Ihmeitäkö te sitten teitte?
— Minä lensin.
— Lensitte?
— Niin. Liitelin ilmassa. Olen ilmailuluutnantti.
Veikko-Ilmari odotti nautinnolla tiedonantonsa aikaansaamaa vaikutusta.
Ja se ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.
Kyllevi tuijotti nimittäin häntä ensin vähän aikaa, ja sitten — hyppäsi
suoraa päätä hänen kaulaansa!
— Voi nyt Luojan lykky! Minä siis tunnen lentäjäluutnantin!
Samassa ilmestyi hovineuvoksetar eteisen ovelle ja Elvi ruokasalin
ovelle. He jäivät kumpikin hämmästyksestä sanattomina katselemaan
kuvaelmaa.
Kyllevi ei huomannut mitään, mutta Veikko-Ilmari luonnollisesti
punastui korviaan myöten ja koetti irroittaa Kyllevin kädet kaulastaan.
— Heleijaa! sanoi Kyllevi vielä.
Mutta sitten hän äkkiä huomasi.
— Kas täti. Hyvää iltaa, täti, huusi hän kadottamatta mielenmalttiaan
ja juoksi syleilemään rouva Lacksonia. — Terveisiä Joutsenlahdesta.
— Hyvää iltaa, lapseni. Hyvä, että löysit tänne. Jaha, herrasväki näkyy
jo tehneen tuttavuutta.
Hovineuvoksettaren ääni vaikutti hieman happamelta, ja hän kääntyi
jäykästi Veikko-Ilmarin puoleen.
— Suokaa anteeksi, luutnantti Launo, hän on niin lapsi vielä...
— Ei, se ei ole totta, en minä enää mikään kakara ole! Ai jes sentään,
olenkohan minä ehkä taas käyttäytynyt sopimattomasti? Isäkin sanoo
minua aina silloin lapseksi, kun minä olen käyttäytynyt sopimattomasti.
— Oi, ei mitään, rouva Lackson, minä vakuutan, sanoi Veikko-Ilmari. —
Syy oli kokonaan minun puolellani, minä vain yllytin neitiä tässä.
— Ohoo, huusi Kyllevi. — Älkää te yhtään ruvetko uhrilampaaksi! Minä
otan kyllä tämänkin syyn päälleni. Täällä niitä on entisiäkin.
Nyt tuli Elvikin esille ruokasalin ovesta.
— Sinä et ole todellakaan yhtään muuttunut, Kyllevi! sanoi hän
kuivasti. — Terve tuloa Helsinkiin muuten.
Elvin perästä tuli Maire, joka oli saanut kuivat vaatteet ylleen.
— Kyllevi, hei! sanoi hän. — Missä sinä lapsikulta olet honglannut näin
kauan?
— Niin, kysykää sitä, kun ei kukaan ollut asemalla vastassa, sanoi
Kyllevi.
— Maire, senkin tomppeli, luonnollisesti myöhästyi. Sanoi tulleensa
vain muutaman minuutin junan tulon jälkeen. Sinulla arvatenkaan ei
ollut malttia odottaa, sanoi Elvi.
— Hittoako minä siellä sateessa olisin jurottanut. Oli siellä junassa
muuten muuan lääketieteen kandidaattikin, joka olisi mielellään tullut
minua saattamaan, mutta kun hänen mammansa tai tanttansa, mikä lie
ollut, oli häntä asemasillalla vastassa, niin minä sanoin, että menköön
vaan, kai minä yksinkin osaan.
— Lääketieteen kandidaatti? kysyi Maire uteliaana. — Tutustuitko sinä
häneen junassa? Mikä hänen nimensä oli?
— Jukolauta, sitä minä en yhtään muistanut kysyä, sanoi Kyllevi. —
Nätti poju se joka tapauksessa oli, ja minä lupasin mennä sen kanssa
leffandeen, jahka seuraavan kerran tavataan.
— Eläviin kuviin vieraan herran kanssa! Ei mutta Kyllevi.
Rouva Lackson oli kauhuissaan.
— Mitä pahaa siinä muka olisi? Ei suinkaan hän minua syö. No niin, nyt
hän ainakin meni matkoihinsa sen tantan kanssa, ja kun minä olin siellä
asemalla aikani odotellut, otin kapsäkkini toiseen käteen ja omenakorin
toiseen ja lähdin luikkimaan... Ai, olin ihan unohtaa, tädille
lähetettiin korillinen Joutsenlahden omenia, oikein hyviä, siitä isosta
puusta, joka on salin ikkunan alla. Ne ovat korissa tuolla tampuurissa,
jassoo, näkyy niitä pari täällä lattiallakin olevan...
— Kiitos, lapsukaiseni, sanoi rouva Lackson, nyt jo ystävällisemmin. —
Ja tätä kamalaa koppaako sinä olet kantanut koko kaupungin läpi?
— Luonnollisesti, kun minulla se kerran oli mukana vaunussa, niin että
sain eväitä siitä matkalla. Sen lääketieteen kandidaatin kanssa jo
söimme aika lailla.
— Sinä siis muistit osoitteemme? kysyi Elvi.
— Mitä vielä! Siinähän se tikki juuri olikin. Niin, minä nimittäin
kyllä muistin niin paljon kuin että sen kadun piti olla jonkin upseerin
niminen, mutta kun en minä varmasti tietänyt, minkä arvoinen se oli,
oliko se Luutnantinkatu vai Kapteeninkatu vai ehkä Majurinkatu. Mutta
koska minä tykkään eniten luutnanteista, niin päätin, että se olisi
Luutnantinkatu.
— Hm, hm! pani Veikko-Ilmari.
— Varjele, siunaa sitä tyttöä, naurahti rouva Lackson.
Mutta Kyllevi jatkoi rauhallisesti:
— Kysyin siis torille päästyäni yhdeltä hyvin reilunnäköiseltä
herrasmieheltä, missä Luutnantinkatu sijaitsee.
— Käännyitkö sinä tuntemattoman herran puoleen? huudahti Elvi. — Lapsi
parka!
— No mutta en suinkaan nyt vanhojen muijienkaan! Ei ämmät koskaan tiedä
yhtään mitään.
— Olisit nyt edes poliisilta!
— Pyh, pollareista minä viis, kun parempiakin on tarjolla. Ja se oli
hyvin kunnianarvoisen näköinen herrasmies, oikein gentlemanni! Sillä
oli niin kauniit ruskeat silmät ja pehmeä haaveellinen suu...
— Säästä meitä yksityiskohdista, minä pyydän, sanoi Elvi. — Sinä siis
käännyit hänen puoleensa ja...
— Ja kysyin, että voisiko hän neuvoa minulle tien Luutnantinkadulle.
Hän hymyili. Olisitte nähneet hänen hymyänsä, hänellä oli niin
autuaallisen sielukas hymy... Ihan presiis niinkuin teillä nyt juuri,
luutnantti! Aivan sama enkelimäinen väre huulien ympärillä.
Veikko-Ilmari punastui taas.
— Mutta minä pyydän, neiti Selin, sammalsi hän.
— No, no, ei siitä tarvitse punastua. En minä mitään pahaa tarkoittanut.
— Ehkä sinä olisit hyvä ja jatkaisit kertomustasi, sanoi Elvi hieman
terävästi. — Sinä siis kysyit siltä tuntemattomalta herralta...
— Että missä Luutnantinkatu on. Ja hän hymyili minulle ihan kuin tuo
tuossa äsken, siitä ei päästä mihinkään.
— Ja sitten? Hän kai puhui jotakin myöskin. Vai ilmaisiko hän
ajatuksensa pelkillä hymyilyillä?
— Oi, hän puhui paljon. Hän sanoi, ettei sellaista katua ollut
olemassakaan. Minä kysyin, oliko Majurinkatua, mutta hän kertoi, ettei
ollut sitäkään. Johon minä sanoin, että tämä on huono kaupunki. Hän
hymyili taas autuaallista hymyään ja ehdotti Kapteeninkatua. Niin me
sitten lähdimme talsimaan Kapteeninkatua kohti, ja hän oli tavattoman
kohtelias ja pyysi saada kantaa kapsäkkiäni. Mutta minä annoin hänelle
omenakorin, koska kapsäkissä oli kaikki minun mammonani. Ja sitäpaitsi
omenakori painoi enemmän. Se taisi muuten painaa hänelle vähän liian
paljon, sillä jonkun ajan perästä hän pani sen kadulle ja sanoi että
hyvästi nyt, hänellä oli pikkuisen kiire, ja nosti hattuaan ja lähti
luikkimaan.
— Mikä roisto! Hyvä että pääsit hänestä niin vähällä, sanoi Maire.
— Ensin hän kyllä kovasti ehdotti, että voisin tulla hänen luoksensa
yöksi, kun emme muka löytäisi Kapteeninkatua pimeässä. Hän kehui
itsellään olevan yksinäisen poikamiehen asunnon, oli huone ja alkoovi,
minä kyllä saisin nukkua alkoovissa hänen sängyssään ja hän menisi
sohvalle maata.
— Hirveätä! huudahti hovineuvoksetar. — Mitä sinä siihen sanoit?
— Minä sanoin, että haetaan Kapteeninkatu ensin, kyllä minä numeron
sitten tiedän, kun vain katu löytyy. Mutta itsekseni ajattelin, että
voisihan sitä sinne sen herran luoksekin mennä, ellen löytäisi tänne.
— Kauheata! Olisitko sinä uskaltanut? kysyi Maire silmät selällään.
— Hyväinen aika, enhän minä olisi ruvennut kadullekaan nukkumaan. Ja
minulla oli vietävän uni, minut herätettiin jo puoli viideltä tänä
aamuna.
— Ei mutta lapsi, sinä et tiedä mitä sinä puhut, huokasi
hovineuvoksetar.
— Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Kyllä minä nyt aina yhden
miehen aisoissa pidän.
— Mutta...
— Nyt siitä kumminkaan ei tullut mitään, sillä minä löysin tänne ja
eteisen ovikin oli vielä auki, joten pääsin vallan komiasti sisälle.
Minua kai jo vähän odotettiin? Jassoo, Nisse, hyvää iltaa, mitä kuuluu?
Nisse oli tullut kotiin ja tervehti Kylleviä.
— Morjens, Kyllevi. Vanha rauha. Hauskaa että löysit tänne. Sinulla on,
näemmä, omenia mukanasi. Jaha, hyviä vaan ovat, niinkuin Joutsenlahden
omenat ennenkin.
— Vanha hyvä makunsa niissä on, vakuutti Kyllevi. — Ottakaa tekin,
luutnantti. Kas tuossa on oikein hemasevan punainen ja kypsä...
5.
— Kyllä tämä lain lukeminen on sentään vietävän haljua! sanoi Kyllevi
ja paiskasi muistiinpanovihkonsa pöydälle. — Oletteko te kahden kotona?
Hän oli juuri tullut yliopistolta luennolta ja tavannut ainoastaan
Nissen ja Mairen ruokasalissa kahvipöydän ääressä.
— Äiti on ulkona visiitillä ja Elvi on vetäytynyt huoneeseensa. Hän
kirjoittaa esitelmää, sanoi Maire.
— Olet siis jo ehtinyt suuttua juridiikkaan, sanoi Nisse. — Annahan
kuppisi, niin kaadan kahvia.
— Kyllä se on vissiin vihoviimeistä. Ja minä kun vielä niin kovalla
touhulla tänä aamuna laitoin itseni prosessiopin luennolle. Enkä sitä
sitten ymmärtänyt, en viiden pennin edestä. Se oli sitten kuivaa kuin
Saharan erämaa! Vähän kermaa vielä, kiitos.
Ja ajatelkaas, Arma Walli, senkin kenokaula västäräkki, vakuutti että
laki on hänestä mielenkiintoista ja jännittävää!
— Hm, sanoi Nisse. — Hän ajatteli kai sitä kohtaa lakikirjassa, jossa
puhutaan avioliitosta ja avioerosta ja niiden yhteydessä olevista
seikoista.
— Onko siinä jotakin jännää sitten? kysyi Kyllevi uteliaasti.
— Varmasti, siellä on semmoisia paikkoja, jotka eivät ainakaan ole
sopivia nuorille tytöille.
— Voi juutaksen kanahäkki, silloin minä tahdon lukea sen ihan viivana.
Onko sinulla se kirja täällä, Nisse?
— Ei mutta Kyllevi! sanoi nuhtelevasti Maire. Hän oli aina yhtä
hyvinkasvatettu.
— Ei minulla sitä ole, mutta kysy Arma Wallilta. Et sinä muuten noin
ilman muuta pääse lakikirjoja tenttimään, sinun pitää ensiksi tutkia
historiaa ja filosofiaa ja kansantaloutta.
— Pyh pihkaa, mitä minä niillä teen, sanoi Kyllevi ja kaatoi itselleen
toisen kupin. — Avioliittolakia minä tahdon lukea.
— Älä huoli ollenkaan ruveta sen juridiikan kanssa, neuvoi Maire. —
Lukisit kieliä ja estetiikkaa mieluummin, niinkuin minäkin. Se on niin
yleissivistävää.
— Tai menisit keittokouluun saman tien, sanoi Nisse. — Naimisiin sinä
kumminkin joudut.
Kyllevi veti kulmakarvansa yhteen ja oli miettiväisen näköinen.
— Voi lapsikullat, jos te tietäisitte, mitä tavattomia ristiriitoja
olen saanut kärsiä tämän uranvalitsemisen tähden, niin ette nauraisi.
Itse olisin kaikkein mieluimmin tahtonut mennä sirkukseen...
— Sinne sinä kyllä olisit sopinutkin!
— Mutta isä tahtoi, että lukisin agronomiaa, koska minä kuitenkin
tulevaisuudessa perin Joutsenlahden, ja silloinhan minun täytyy osata
hoitaa sitä.
— Senhän voi sinun tuleva miehesi tehdä.
— Mitä myrkyn pakanaa sinä Nisse aina keskeytät minua! Ellet pidä
suutasi vähän soukemmalla niin...
— Tapelkaa sovinnossa, lapset! sanoi Maire.
— Kun tuo Nisse aina mokottaa. No niin, minä tahdoin
sirkusratsastajattareksi ja isä tahtoi minua agronomiksi. Renki-Kustaan
mielestä taas autonkuljettajalla oli kaikkein mukavin ammatti.
Ajattelin siis vähäisen sitäkin, mutta sitten minä tapasin Arma Wallin
kesällä laulujuhlilla. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä samalla kertaa
kuin minäkin, ja hän ehdotti että rupeaisimme molemmat lukemaan lakia.
Se oli muka niin tyylikästä. Ja nyt minä viime viikolla kirjoittauduin
lainopilliseen tiedekuntaan. Mutta kyllä se sittenkin oli vähän vajaa,
etten minä mennyt sirkukseen. Harmitti monta päivää sitten perästäpäin.
Elvi hei! Mitä sinun rauhaasi kuuluu? Olet kuin nukkuvan rukous. Tai
kuin kuollut kiinalainen.
Elvi oli tullut huoneestaan silmät sumeina ja tukka epäjärjestyksessä.
— Antakaa minulle vähän kahvia, lapset. Olen kirjoittanut koko päivän,
niin että silmiä kirvelee. Illalla on osakunnan kokous, ja silloin
minulla pitää olla alustus keskustelukysymykseen valmiina.
— Mistä siellä sitten nyt taas pitäisi plärrättämän?
— Mutta Kyllevi, etkö sinä ollenkaan seuraa aikaasi! Luonnollisesti
siitä katalasta seurasta, jonka muutamat alaikäiset pojannulikat
yliopistossa ovat perustaneet ja jota vastaan meidän kaikkien
akateemisten naisten on yhtenä miehenä noustava.
— Ahaa, sanoi Nisse. — »Naiset pois yliopistosta»! Siitähän tulee
juhlallinen keskustelu. Sitä minunkin pitää tulla kuulemaan. Vaikka ei
meillä Polyteekissä sellaista seuraa kaivata, meillä kun on niin vähän
naisia.
— Minä en käsitä, miksi siitä seurasta viitsitään pitää niin tavatonta
melua, sanoi Maire. — Haihtukoon omaan mitättömyyteensä.
Elvi kiihoittui.
— Etkö sinä sitten ymmärrä, että sellaisen seuran pelkkä olemassaolokin
on suoranainen loukkaus meitä naisylioppilaita kohtaan. Meidän täytyy
nujertaa ne poikaviikarit.