Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi
syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti
napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja
nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko
hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti
pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään
katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki
raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa,
missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli
ollut viittätoista vailla.
Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä
vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän
oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen
näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka
maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa
ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset
punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui
ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa,
se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä
Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran
kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.
Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa.
Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole
sulattanut... te ette ole kypsä... Teillä ei ole yleiskatsetta, te
tunnette detaljit... Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä...
Parasta, ettei yritetä aikaisemmin... Jos puolessa vuodessa, niin
voimme olla tyytyväiset..." Strömmer oli sentään lopulta käynyt
ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua
yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä
ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä,
istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa
kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan
istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin,
jollei ole nukkunut edellisinä öinä.
Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen
olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se
tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku
oli ‒ ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se
oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut
etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä
päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer
hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.
No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin
olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa
sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen
varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi.
Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki.
Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki
oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt
kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?
Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa
tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia
eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi
lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei
nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi
olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi
hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin.
Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla
puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin
että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen
ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta.
Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys
Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että
hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen,
kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi,
kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla,
anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut
sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt...
ette ole sulattanut..." Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet
vieriessään kuormasta maahan.
Jos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!
Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä
keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä
kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä
voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti
pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä
haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi
keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se
Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä
ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi
"levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä
muutakaan!
Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin
tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden
vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas
hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella
ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri
kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut
sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut
sitä tentissä muistanut.
Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen
käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja
taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä
se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista
sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava,
tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin
milläkin suruharsoilla.
Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat
olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin.
Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia
sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin,
mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja
konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen
takana...
Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin
aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko
hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat
kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä
vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä
enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin.
Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.
Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko
maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää
jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja
sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka
tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä
huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on
kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi
alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut
työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.
Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut
viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.
"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys... merkitys... kuinka
sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan
oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä.
"Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut...
tarkoittanut... siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi
kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain.
"Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?"
Miksi... miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää
selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta
ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt.
Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson
omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli
Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli
siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä
edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä
sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut,
kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt...
te ette ole sulattanut..."
Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat
siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas
huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu
silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta
olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se
ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut
ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin
joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä.
Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin
huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta.
Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä
hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on
niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan
‒ kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma
tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen.
Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu,
ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta
varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa
ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin
tehty laivaretki...
Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon
auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi
tullut...
"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer
tuntui nauttivan hänen hämmingistään.
Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat
kysymykset yhä toistuivat.
Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt,
missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla
kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa.
Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon
kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja
soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.
— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. ‒ Ehtisitkö sinä
pistäytyä...
Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa.
Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden
luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää
huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi
ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki
paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka
ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan
hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi
taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää
ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän
ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut
voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut.
Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut
häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä
pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi
koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä
valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin
hän sai kultaisen lyyransa.
Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta,
vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran.
Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen
lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa.
Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään
maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja
päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!
Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä
tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää
niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole
käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole
yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee
nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä
on tuottanut.
Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista
tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia
kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin
ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä,
jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen
valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan
päästäkseen osallisiksi siitä.
Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän
kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen
suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin
selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä
tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan
kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt
hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin
syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta
lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat
sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut
näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin
oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.
Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa,
joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison
kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta
uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa,
kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti
vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa
lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin
huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet
sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää,
mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä!
Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys
‒ nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka
toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat
nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein
saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin
harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden
päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja
kuihtuivat ennen aikaansa...
Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin
lääkäri astui sisään.
Kuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,