Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli
ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että
aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella
seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät
puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.
Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä
virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla,
köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli
tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat
melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt
muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet
tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja
häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella —
sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.
Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä
varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun
tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä
oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta
pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa
katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa
oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja
korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten
olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset
olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin
seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu
rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä
siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli
täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan
kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko
seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat
viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten
ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja
niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla
sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa.
Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat
pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun
tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi
pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis
johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän
toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia
tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa
oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se
tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun
kerran ryhtyi.
Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut
iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja
Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt
kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt
esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu:
väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät
seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä
kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.
Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä
ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen
markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon,
toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja
voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen
isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt
mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime
aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut
leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien
paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin
sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita,
kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi
Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan.
Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä
vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että
naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat
yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja
juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi
oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän
naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut
valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta
sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden
kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta
kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä,
miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää,
vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen
kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen
kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi
hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle
nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin
olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä
yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi
sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta
yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.
Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli
nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan
siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden
perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi
kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut
agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän
itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa
torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus
tulevien sivistysaikojen varalta.
Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä
huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi.
Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään
malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää
runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen
alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa
oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän
suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt,
eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!
Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska
erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat
tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään
juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin
asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan
kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää
rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.
Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään
agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä.
He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille
itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata
piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa
puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun
keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa!
Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu
olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat
löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta
on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan
väkinäinen.
Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman
vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja
astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa
merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana
ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen
uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan
hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa
hymyilevät leveästi.
Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän
kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä
olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö
kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:
— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei
paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!
Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja
kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole
kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii,
kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.
— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä
kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja
me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.
— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te
ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset
tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden
harjalla.
— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.
Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että
olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin
nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.
— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan
toisiin tarkoituksiin.
Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.
— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä
asiasta.
— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli
valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä
naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten,
ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti
sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. —
Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen
loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on
jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.
— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun
hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan
sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.
— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —
Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.
Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti
Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti
vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä
viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi
uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään
rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret
miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen.
Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa
nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni
kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut
juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti
ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi
vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen,
sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on
voitettu.
Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa
rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista.
Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa
hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja
oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa
omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta
eivät ne olleet näin tulisia.
Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten
hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä
äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.
Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan.
Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa
lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti.
Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti
silmiin:
— Oletteko te todella nyt ihan terve?
Helmi naurahti.
— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus
oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi
teoriojenne pätevyydestä.
Agronomi ei nauranut sukkeluudelle.
— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.
— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, ‒ taas hävittämään
terveyttänne.
Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä
työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut
kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren
kirjoituspöytänsä ääreen.
— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä
tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä
polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?
— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella
sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.
— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri,
— se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin
käyvän?
— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja
piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa
haavansa.
"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta
agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen
meno taas vähitellen hiljeni.
— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.
— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta
asiasta puhua.
— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt,
mitä teillä on sydämellänne.
— Ajattelen vain tätä meidän kansamme suurta oppineisuutta.
— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja "palattaisiin
luontoon"?
Sepän punainen asumus tuli näkyviin metsän takaa.
— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa,
mihin mennään, sanoi agronomi. ‒ Ja ennen kaikkea opittava se työnteko,
se työnteko! Ja se työnteon ilo!
Seppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta
asiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja
ruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.
Työnteon ilo! ajatteli Helmi.
Sepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin
koura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli,
tuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä
ympärillä.
Agronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä.
Ruisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen
kauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana
maassa ja puiden lehvillä.
— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että... niin, ei sitä saa niin
lausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan,
että kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista,
että se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa
itsestään.
Kun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt
kalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi
soista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä
kumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän
pani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan.
Helmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon
voimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan
asiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi,
että täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä
tyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö
kuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään
täällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.
Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen
vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla
kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei
suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen
kuin Helmi voi mitään sanoa.
— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille
suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin
viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta... se on niin kummallista: minä
en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja
nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen
ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella
kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä,
että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään
tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini
sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli
se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka
niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät
niin hyvää. Sellaista se on.
Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet
polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.
— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.
Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se
säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien
huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin
ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.