Vapunpäivä.
Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä
nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan
kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen
kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin
avuksi.
Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin.
Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire.
Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä
muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää
ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan,
Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa,
ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet,
myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista
haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä,
puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran,
Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja
kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen
hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää
häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei
ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin
kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän
on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia
ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa
saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat
levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on
vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina
pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää
eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.
Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta
haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan
enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus
— sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän
paranisi...
Jos hän paranisi!
Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut,
ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta,
joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus:
jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole
mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten
teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi
kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset
ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään
ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli
se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi
äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan
ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina
kysymys: jos tulisi terveeksi!
Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin
että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä
monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen,
sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut
täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu
tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi!
Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin
nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia...
Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta
kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät.
Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten
huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti,
huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä
kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu
siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema
olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt
olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen
suonissaan, kiertää taasen ‒ Jumala, jos tulisikin terveeksi!
Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen
pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka,
se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi.
Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan —
etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi
lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa ‒ lapsen äiti on kyllä huomannut,
ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin
valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat
tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on
muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa
ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat
Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että
sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän
ole saanut tanssia iltaakaan oikein _con amore_ siitä asti kuin sinä
läksit."
Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia,
makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää,
valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta
kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut
kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että
Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana ‒ viimeksimainitun
seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan
kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis
oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran
ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään
ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän
oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt
pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt
tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety
hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus.
Aappis-parka! Sic transit... Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia
kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli?
Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti
pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan
Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran
puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea
kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan...
se oli tietysti ollut leikkiä...
Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen
ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa
ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka
hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas
koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä,
vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja
Helsingissä.
Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja
laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja
Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin
on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin,
jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla
on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta
rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen
lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja
haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.
Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan
koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa
ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran
siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa.
Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua,
simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa,
remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja
kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan
ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut
keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa —
kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi
tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti
Ruudi!
Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka
onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei
kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna
olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin
kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin
vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa,
kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on
tuomittu kuolemaan.
Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä,
jotka seulotaan maahan... Kuinka se on kummallista, että hautausmaan
koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen
latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään
kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten
tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee
lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on
niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin
mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti
joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita
lapsistaan.
Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi... Ei,
se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua.
Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra
Jumala... — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt...
kuitenkin... älä hylkää...
Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti
jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja
Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".
Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei
pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai
vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi
jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä
oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin
kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt
jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi
läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli
vielä.
* * * * *
Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu.
Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella
seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun
ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä
kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat
pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on
pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin
keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka
ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.
Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa.
Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa
astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä
ottaa vastaan vieraat portailla.
— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa
isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee
sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja
kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken
sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän
valittaa ääneensä.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan
hänen suruaan.
Äiti on ikään kuin kasvanut.
— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt
siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei
kestänyt.
Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii
ylioppilaita.
— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah,
että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina,
sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta
paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se
kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä
viisi vuotta sitten, ‒ vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä
nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla
naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte
siihen?
— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori
vakavana.
— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina
tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin
sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.
Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse
ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri,
kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee
arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.
* * * * *
Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio
punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle
lintujen iloa.
* * * * *
Helmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.
Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen
ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy
soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua
johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon
pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada
ilmaa. Jumala!... Äiti... Heikki... auttakaa! Jumala!
Pimenee kokonaan.