KOTONA

Talossa oli kaikki nurin narin.

Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän

nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan

taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että

lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että

aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat

ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti,

Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan

kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."

Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi

vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä

Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne

mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen

kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko

hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?

Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja

emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi.

Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa

sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen

toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin

vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle

reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat.

Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken

varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli

reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli

nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä

lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa,

jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.

Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään

masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon

tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut

saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka

kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista

ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen

kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi

keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties

kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän

kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat

saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe

oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin

kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat

odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät,

odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi

ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten

kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti

ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se

tunsi tulijat.

Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!

Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää

ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi

toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi

reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon

hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana

lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä

ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka

uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli

ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta

ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset

huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä,

ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi

täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa

päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin

tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta

ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä

tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä

tautia tämä oikeastaan oli.

— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki

keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten

me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.

Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat

olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä

taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko

ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut

tuonut mitään nimipäivälahjaa!

— Mutta kun panivat minut sairaalaan!

— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin

jalasta.

Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla,

jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului

hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti

kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin

syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla

helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua.

Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta

hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja

katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui

oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi

ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää,

hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne.

Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä,

jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen

sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin

ilmassa.

Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut

hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti

kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä.

Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen

äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti.

Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella

lauseellaan teki lopun kohtauksesta.

— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.

Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki

emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että

Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he

kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen

ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä

Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa

keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle,

sairaan korviin.

Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä

kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta

sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa.

Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti

agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten

vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen

asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat

muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan

lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti.

Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli

Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut

nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa

poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.

— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin

sisaresi hiukset lähtevät!

Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat

äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon.

Kaikki menivät yhdessä miesten luo.

— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja

ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt

piironginlaidalle.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen

saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.

— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt

Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.

Mustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.

— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi

vanhaemäntä terävästi.

— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.

Emäntä naurahti.

— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta

ja kuolemaa.

— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te

olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette

tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko —

herra minusta piti tehtämän ja maisteri.

Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen

ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän

tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista.

Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa.

Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.

— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —

Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.

— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.

— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän

kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen...

— Mitäs se tähän kuuluu?

— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt

siirtoa.

— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta.

Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.

— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa,

sanoi agronomi.

— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle,

kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!

— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa

pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos

Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi

emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?

Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä

hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:

— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon

oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina

sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä

koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää

liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien

koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan

se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän

heiltä pitäisi voida muuta vaatia.

Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja

agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas

pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta

terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa

vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi

ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa

yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä

tulisi ajanmittaan oppinut maa.

— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme

yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti

Eemeli hänet naurahtaen.

— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi

vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen

mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan

kalliisti.

— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen

joukkoon.

Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan

leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi

ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten

hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien

luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli

vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin

riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen

vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän

täytyi lähteä.

Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät

sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.

— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan

hyvästi emännälle.

Agronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä

saattamaan.

Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä.

Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa

illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa

Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna

ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun

emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin

Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan.

Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat

hevoset pihamaan.

Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin

leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan

talliin.

Sieltä hörhötti ori häntä vastaan.