Arvoisa neiti Helmi!
Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa,
kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että
te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla
kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista,
antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä
on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa
ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin.
Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana,
vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää.
Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis,
nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset
Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä
me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin.
Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt
yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee
puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin
tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii
minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa
ensiluokkainen suo.
Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä
voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi
naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon
ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä
eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla
kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä
ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs
siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan
kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran
kanssa.
Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen
Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin
humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma,
että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on
työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä
hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli
yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin
käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti
tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön
minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan
matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.
Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta
kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo
ystävyydellä Kalle Riipinen.
Helmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa
saadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin
mitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen
lopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje
kädessä.
— Mikä ihme sinun on? sanoi Martta ja nousi kirjansa äärestä.
Helmi ojensi hänelle kirjeen.
Tuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus
olivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.
Siellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan
talon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi.
Heikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa
vihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella
kaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt
ilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne
tulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon
Riipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella
kirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja
karjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on
kadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen
uni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla,
ja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei
ollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra,
kun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle
Riipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa
toisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä
kunnollisemmin että huolellisemmin.
Martta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli
häntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja
hän puhui oudon vilkkaasti.
— Mene sinä Riipiselle. Mitäs... reilu mieshän Riipinen on, ei
hänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin
että odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään
vakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan.
Rannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin...
Martta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka
ne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan
suuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:
— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit
suuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli
häntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen
perintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.
— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka
voivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.
— No mitä tahdot sitten multa!
- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet
istunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa
ajatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu...
— Vai olet sinä sitäkin ajatellut, vai... onko sinun käynyt kateeksi?
— No ei, mitäs minä, eihän minulla tässäkään ole ollut hätää.
— No mitä sinä sitten?
— En mitään muuta kuin että varmaan sinä naimisissa tulisit
onnelliseksi.
— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan
liian epäitsekäs.
— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun
kaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.
— Todella!
— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina
löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.
Martta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat
ikkunalla.
— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on
ollut pää kipeänä.
Helmi nauroi itsetietoisesti.
— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en
ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät
siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.
Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli
kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin
lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta
oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa,
kaipa joskus leppyykin taas.
— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa
ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi
vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti
käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään,
taiteilijoita ja kirjailijoita...
Helmi naurahti ylpeästi.
— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön...
— Olisit voinut aikaisemmin sanoa, että se häiritsee sinua.
— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi.
Sinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan
vuoksi huudossa.
Helmin nyrkki tärähti piironkiin.
— Se ei kuulu kehenkään, kuinka minä elän. Minä olen miten tahdon.
— Niin, niin, ole vain...
— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole
huoleti, minä muutan.
— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa
pitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois
Helsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä
minä muutan.
— Kuinka vain tahdot.
Toverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta
kaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi,
nousten ylös ruutua.
— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua
hiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.
— Ne ajat ovat olleet ja menneet.
— Pääkaupungissa hienostuu.
— Niin ja hienossa seurassa.
Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan
askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa
sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut
tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki
kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa
kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä
auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän
ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut
edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi
puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut
tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut
milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa
jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis
odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että
kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet
vai olisivatko johdot olleet rikki?
Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä
väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet
vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka
vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.
Ruudi, Ruudi!
Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään
sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa.
Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa
kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt
ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä,
vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut
tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa
niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä,
oliko hänellä toivoa vai eikö.
Olikohan hän sairas?
Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen.
Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin
pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta
nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä
tällaisena.
Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä
ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut
Ruudilta pienen tervehdyksen.
Molemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja
kun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa,
jotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen
tulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.
Ruudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa
kevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen
keikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.
— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä
ainoana teränä.
— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät!
sanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme
ohi: "Mihin matka?" ja kun me sanoimme: "Helmiä katsomaan", sanoi hän:
"Terveisiä."
— Ettei hän tullut mukaan? sanoi Helmi.
— Hänellä oli seuraa, selitti Eedla merkitsevästi.
Ja he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki
Rekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että
hän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa
hänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa
Juliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta
kodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä
ryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa
liehitteli Ainikkia.
— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole
komeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!
— Lakataan tupakoimasta! sanoi Nuotio äkkiä, ‒ savu tekee pahaa
Helmille.
Kaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella
huonon näköinen.
— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, —
mikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat
kyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.
Toverit katselivat häneen hetkisen vaieten.
— Jos se on kevät, joka vaikuttaa sinuun?
— Oletko sinä lukenut liiaksi?
— Ehkä me valvomme liian paljon.
— Lahjan, meidän medisiinarimme, täytyy tulla tänne sinua katsomaan.
— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt
pääsiäisenäkään!
— Suretko sinä jotakin?
— Mitäs minä, vakuutteli Helmi.
— Sinun täytyy mennä lääkärille.
— Me lähetämme Lahjan tänne.
— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka
minun kyyneleeni vuotavat.
— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät,
mikä nimeksi pannaan?
— En, puhelimet ovat epäkunnossa...
— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää
kemuista. Aijai, ristiäiset.
— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin
mummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.
— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin
uudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.
— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian
kukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin
rinnalle...
— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet
kipeä.
— Ei, ei, ei, olkaa nyt vain täällä.
Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien
ripsien alta valuivat kyyneleet.
Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat,
mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin
ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja
Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.
— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon
toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.
Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa.
Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään
ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti
kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen
kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.
— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti
haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää
ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo
loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria.
Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä
kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.
— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna
hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme
lääkärin.
— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi
Ruuto.
— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.
— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas
pöydältä.
He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja
ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.
Pirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä
ja kysyi:
— Pirsta, kuka on Ruudi?
— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei
sinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten
samalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.
— Pirsta, sano minulle: kuka on Ruudi?
— Hyvänen aika — tiedäthän sinä hänestä yhtä paljon kuin minä.
— En. Minä en tiedä hänestä mitään.
— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika
hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni
omaisuus.
— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?
— Kihloissa — me? Emme!
Pirsta purskahti nauruun.
— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat
hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet
olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen
vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä
minä myöskään.
Helmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.
— Kuinka sinä olet voinut?
— Miten niin sitten?
— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?
— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti
hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu
Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.
Helmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.
— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta
sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä
kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla
on lapsikin... Tai niin ainakin kerrotaan.
— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.
— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että
se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut
todenperään.
Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja
voihki tukahdutetusti.
— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä
on?
— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin,
niin että kynnet upposivat kämmeneen.
Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi
olla.
— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme
viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo —
leben, leben, leben und leben lassen!
Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu
juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.
— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen
silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö
sinä...
Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla,
että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi
että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt
sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi
udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.
— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna
auki, täällä tukehtuu.
Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko
tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän
istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi
ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas
pöydältä.
— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä
velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt
pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?
Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista.
Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut
aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä,
katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.
Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi
toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.
— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö
niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.
Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio
noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä
itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka
oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä
kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.
Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti
uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.
Ajuri kääntyi ja kysyi jotakin.
— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa
kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta
kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten
lavertelullanne häiritse.
— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.
— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.
Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin
hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.
— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun
uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan.
Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin
kiitollinen.
Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen.
Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki
outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin
Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla
mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään
aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti
hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia
arvosteluja.
— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta
helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi
ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli
miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä
kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt
mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut
minua... kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin
uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt
edessäni? Voitko arvata kenen?
Helmi sanoi epäröiden:
— Pirstan.
— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.
— Eedlan?
‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle.
Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö
ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen
sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin
kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista
ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun
silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia... Helmi... niin, ja sinun
sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi
herraksi ja omistajaksi... Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden
tuskasta — sano.
Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut
kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä,
miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi
lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt
mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot
"linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä
olikaan tapahtunut Sörnäisissä?
— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.
Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän
voihkaisi ja retkahti taapäin.
Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin
määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui
häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen,
auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään
kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen
jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!
— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän
ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. —
Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut
tuossa kuun valossa... Voitko huonosti? Onko kylmä...? Sinä tarvitset
lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä
minä...
Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli
kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet
taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.
Yöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.