Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen
innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen
olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet
voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat
suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään
puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen,
mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta
väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta
ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso
oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset.
He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut
olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia
ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät
muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään
oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen
kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä
ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa
säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita
vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku
olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön.
Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa
osakunnan ulkopuoleltakin.
Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla
paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään
Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä
olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen
lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja
luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi
leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä
loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä
valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio
ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana
ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä
varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.
Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen
kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan
sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa
olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt
kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön
vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi
sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut:
"Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään
oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin
hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla.
Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko
maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!
Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli
laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti
hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi
eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.
— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen
kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni
loistamaan. Mutta loistavatko ne?
— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori,
sekä pukunne että silmänne.
— Kuinka hauskaa.
— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri
fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä
maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?
— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen
arvostelijain suusta.
Nuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.
— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi
tosissaan.
— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni
iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?
Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se
kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen
kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.
— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän
kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.
— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä
on siellä sellainen cercle littéraire, jossa...
Hiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.
— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että
cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!
— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä
enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti
on lyyrillistä temperamenttia.
Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin
tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti
lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa
naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.
— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, —
millainen mieliala salongissa on?
Pirsta kohautti olkapäitään.
— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.
— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen
olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.
Pirsta purskahti nauruun.
— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?
Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine
helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.
— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –
"Höchtes Glück der Erdenkinder
sei nur die Persönlichkeit."
— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle
kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.
Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois
kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti
langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista
Nuotion lahjoista.
— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.
Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija
hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja
sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli
pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli
koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan
armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun
esirippu nousi.
Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi
lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän-
ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla
lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan
lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen
ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran
juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja
tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti
päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui
jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen
kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi
kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme
tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän
luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin
äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton.
Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla.
Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli
ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja
omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi
kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.
Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän
ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus
ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän
vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.
— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja
puisti päätään.
Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.
Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua.
Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien
edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun
uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut
sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi
lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan,
naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi,
että saatto kuvasi työtä.
— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.
— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.
— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa
tämä siirappi...
Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:
— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut.
Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa,
lakastukaa ja palatkaa maahan.
Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:
— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman...
Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat
siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä
tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei
voinut teatterissa puhua.
Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn
joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida,
kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus
kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko
toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu
laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.
— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
Pirsta ja katsahti taakseen.
Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä
antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt,
kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä
paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa
univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi
ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla
Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen
laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista
kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli.
Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat
ihmiset vielä sisään salonkiin.
Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä
johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen
maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja
siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa
leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella
näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse
Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki
milloinkaan!
— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.
Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen
päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.
— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään
haluta.
— Todella?
— Ei.
— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua
ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.
Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen
lopun, joka niin oli suututtanut hänet.
— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.
— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa
teidät kotiin?
— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes
Pirstalle, minne olen joutunut.
— Mitä te häneen kuulutte.
Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät
ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta?
ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla
ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei
Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen
orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko
Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä
sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka
toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He
eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta.
Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen
johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki
tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen.
Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka
tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.
— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä
katuun.
— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena
ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.
Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli
kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle
kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän
kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen
seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin
askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän
äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.
— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.
— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio
Aappiksemme.
— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli
iloinen kuin linnun laulu.
— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä
hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.
— Lilithin tyttäret...?
— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon
tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä
syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he
voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät
vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.
— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.
Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.
— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia
sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on
ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat
hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi
Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me
emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.
Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet
levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.
— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.
— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
Muusa-haaremiin.
— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.
— Ja miksei Pirsta!
Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!
— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden
elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu
sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin
sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä
takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja
jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea.
Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja
naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä
naisylioppilas, tämä...
— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.
— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän
lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata
Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan
perintöä. Esimerkiksi teidän.
— Minun?
Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.
— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin... olen
usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan.
Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin
varmasti viiden.
Helmi naurahti.
— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.
— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja
kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta.
Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman
ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen
lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän
elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin
painajainen...
— Kauheaa, mitä te sanotte!
— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten
sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan
naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla
nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka...
— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?
Syntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.
— Kuinka te sen tiedätte?
— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni
jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän
parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona...
— Kas vain — kaikki te tiedätte.
— Pirsta on sen sanonut.
— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa
asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.
— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?
— Tervetuloa vaikka heti paikalla.
— Nyt — yöllä?
— No niin, miksei.
— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.
— Päinvastoin.
— Ei se käy päinsä.
— Oletteko te noin vanhanaikainen?
— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä
vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!
— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.
— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler... En olisi luullut, että pidätte
minua... Kuinka minä nyt sanoisin... noin kovin ala-arvoisena.
Helmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.
— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.
— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin...?
Sopiiko se nyt mielestänne?
— Erinomaisesti.
Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta
reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään
varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli
salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti.
Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään
vuokrakasarmiin.
— Näettekö te kulkea?
— Kiitos.
— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on
sellainen vanha talo.
Siinä olisi todella helposti voinut kompastua.
Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta.
Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita
kuin siipien kannattamana.
— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja
koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.
Helmi pysähtyi.
— Ei, sitten minä en tule.
— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.
— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä
yötä.
— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.
Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi
yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata!
Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat
ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten
välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja
valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi.
Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä
Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui
lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja
kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui
pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa
kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi
johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen
yli.
Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty
kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.
Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan
nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen,
kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän
niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä
ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi
huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän
sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.
— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan
hartioiltaan.
Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja
Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän
kattolampussa.
Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.
Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti
päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään.
He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun
Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia
ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin
hartioilta.
— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän
mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.
— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.
— Totta puhuen minäkin.
— Minusta se on niin tavattoman kaukana.
— Niin minustakin.
Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan
kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä
ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan
mitään muuta — ei koskaan!
Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.
— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.
— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi
Helmi jotakin sanoakseen.
— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?
— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi
ärtyneenä.
Häntä suututti, hän ei tietänyt miksi.
— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään
naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat
nyt hikoilla lukiessaan hänestä.
Helmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.
— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.
Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä.
Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi
tänne takaisin.
— Joko te menette? kysyi Ruudi.
— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen
liikutuksensa näkyisi.
— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi
tästä illasta.
Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja
sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja
kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen
sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen
ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli
jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan
vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen.
Tämän ainoan kerran...
Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän
vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman
onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa,
seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli
valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen
laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta
vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli
suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei
Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi
kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki
jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu
poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja
sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:
— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle,
minä kyllä löydän siitä.
Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin
tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi
nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille
oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä
kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä.
Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla
kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.
— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.
— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.
Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.
Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?
— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.
— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa
Maamme-laulun Porilaisten marssista.
Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien
varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.
— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi
äkkiä.
— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri
oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta.
Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale
sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli
oikein vaikuttavasti kuvattu.
— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni
joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.
— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?
— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä
minä suuresti epäilen.
— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja
sanoa mitään varmaa.
Helmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla
naurullaan.
Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta
ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.
— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.
Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä
sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?
Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän
oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.
Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja
molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja.
Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se
oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän
purskahti itkuun.