Martta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului
pitkin matkaa.
"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa
Moskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille
paljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — —
ruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun
24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua
— — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat
— — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — —
— haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa
hävittämään..."
Martta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli
vähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen
päämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat.
Myöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut
ylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän
siihenkin saisi takaajat.
"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — —
arvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät
synkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä."
Kello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille
kohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.
— Helmi!... Helmiiii! Kello on puoli kahdeksan.
Kello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän
lyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa
sanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.
— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.
Olet taas sitten pahalla päällä.
"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa
kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — —
— Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona
hopeariksiä kuudessa vuodessa — — —"
— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina
päättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.
Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi
pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi
liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.
— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.
Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot
liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa.
Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat
hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan
jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi
tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka
oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla,
lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei
muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista
oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen
naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja
seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin
rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista,
kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —."
Helmin tuli paha olla.
— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?
— Kuudelta.
Ja samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.
— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys
saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili
käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta,
ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan.
— Kuinka sinä voit jaksaa?
— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi
Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä
kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — —
sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä
kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn..."
Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen
kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.
— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
— — Mitä sinä naurat?
— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.
— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden
perille.
— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.
— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä
pyyhinliinoilla.
— Hän on aivan hullu!
— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella
rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä
helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista,
helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta,
kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista,
kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana.
— — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod,
Audovan ja Laatokan kaupungit."
— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?
— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu
ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — —
Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi
elokuussa..."
— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan
tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä...
Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan
käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse.
Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä
olivat suuret ja loistavat.
Ruudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut,
että Helmi tuntisi tuon runon?
"Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant
d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!"
Ruudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut
läpikäydä käännöksen...
"Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,
että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni..."
Kuka on se vieras nainen, Ruudi? "Onko hän tumma, vaalea vaiko
punahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?"
"Car elle me comprend, et mon coeur transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème...
"Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni
yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus..."
Ruudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. "Car elle me comprend..." Helmi
kierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan,
vaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle
näin... Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.
"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — —
nykyisen kansallisen heikkoutemme..."
"— Car elle me comprend, et mon coer transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème..."
"— historian viidenteen aikakauteen."
Martta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.
— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy "mahtavuuden aikakauteen".
Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen,
"— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä.
Verlaine oli yhtä kaikki ihana!
— No oliko eilen hauskaa?
Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri
päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään,
saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa
kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet
idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään
pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa
ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli
suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät
ohitse.
— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan
hiuksiaan.
— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon
vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.
Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta
päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä.
Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut
tansseissa.
— Oliko teitä paljonkin?
— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja
tanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta.
Siellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin
niinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta... joka tapauksessa
oli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen
konvehtipapereista.
— Konvehtipapereista!
— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio
helyissään...
Kello toisen seinän takana alkoi lyödä.
— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee
jotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen
tehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen
salaisuus... Je fais souvent ce rêve étrange...
Koputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa "huomenta".
Kaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean
tarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.
— No oliko Lempillä eilen hauskaa? sanoi Helmi sängystä.
Lempi haki asetin laidan alta esiin muutamia rahoja ja vastasi:
— No noin — o-jaa — menihän se. Entäs neidillä?
— Kiitos, kyllä.
— Koskas neiti tuli kotiin?
— Tuossa kahdentoista jälkeen.
— Niin varhain. Minä tulin vasta kolmelta.
— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen
lausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin...
— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä
sellaisia... Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja... Mitäs neiti
eilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä
palasia. On ollut oikein kauniita joukossa.
— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen
palvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli
saavuttanut rajansa.
Lempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä
paremmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat
kahteen eri läjään.
— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo
eilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on
paha likaamaan...
— No niin no, keskeytti Helmi, — omilla rahoillanipa minä maksan...
— Omilla, niin kai — tai papan ja mamman.
— Se ei kuulu kehenkään.
Martta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä
kenkärahoista.
— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on
paras hyppiä vähemmän.
Ja sen sanottuaan hän meni.
Se oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää
uskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi
suorastaan sopimattomasti.
Toverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas
tällaista ikivanhaa leipää!
— Mitä ohjelmaa teillä oli? uteli Martta.
Helmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.
Eedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt
Oscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.
Pirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.
— Entä Ruudi? kysyi Martta.
Helmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä
harmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki
niin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.
— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta
runoudesta.
— Ja siinä oli siis se tarina, huomautti Martta yhtäkkiä puheliaana.
— Mikä tarina?
— No se, josta sinä äsken mainitsit.
— Niin, mikset kuunnellut silloin.
— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.
— En minä enää.
Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan,
sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi
veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä
"Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet
kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen
Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä
Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin
kääntymättä:
— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät
jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä
yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan,
yleissivistyksestä...
— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.
— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?
— Me pääsemme häihin.
— Niin, sinä.
Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden
seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.
— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,
Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.
Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa
huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle
ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja
kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut
eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten
kuulijat.
— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat
toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor
kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että
hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin
tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor...
— Blancheflor — mitä se oikein on?
— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor"
valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät
hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen
painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin
ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan
ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi,
että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi
maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät,
sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä
eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin
haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin
kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla
hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen
edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat
ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja
rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?
Martta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.
— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä
tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.
Helmi naurahti halveksien.
— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin
runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.
— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.
— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan
takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!
Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille
ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!
— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, ‒ että siitä Winkleristä
puhutaan yhtä ja toista pahaa.
Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli
leimuten asuintoveriinsa.
— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en
siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot.
Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun
koskee.
— Mutta... mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä
nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen...
— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet... sinä olet...
sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä
näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista...
kuusitoistasataa kolmetoista..." Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en
ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.
Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti
nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen
hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat,
sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut
yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.
Olkoon vain!
Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne
nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani
ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat
halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon
tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai
sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai
koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä.
Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen
äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan
yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin.
Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla.
Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli
ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.
Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän
omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat
suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut.
Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.
Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan
paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut.
Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö...
Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.
— Martta... kuule... älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän
Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi... Kuule,
minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut.
Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai
herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi
noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti.
Kuule nyt ‒ en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä
Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle
hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis
on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta
en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että
hän... että hänestä puhutaan pahaa... vaan sen vuoksi, että hän on
niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista
taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako
hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen... No, oletko jo
hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää
sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea... No
niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta
kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren
tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti
koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se
tapettiin.
Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja
avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.
— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän
hiljaa.
— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.
— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken
valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?
Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.
— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja
kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.
Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin
ajatellen, mitä hän sanoi.
— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka
sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään
rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.
— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut
kiinni elämänsä ankkurista.
— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.
Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?
Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.
Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni
piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen
piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.