Parisen kuukauden aikana ovat uudet ylioppilaat jo ehtineet tottua
Helsinkiin, pahin avuttomuus ja koti-ikävä on voitettu, pääkaupunki on
päivästä päivään suostutellut nuoria miehiä ja naisia puolelleen ja
vähitellen voittanut heidät.
Parin ensi kuukauden ohjelmaan on kuulunut: ensinnäkin huoneenhaku,
joka on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten
luennoiden valitseminen, mikä sekin on suoritettu paremmalla tai
huonommalla menestyksellä, sitten on käyty luennoilla, istuttu
osakunnan kokouksissa, tanssittu illanvietoissa, harjoiteltu urheilua,
tutustuttu kahviloihin — ruokapaikoista tietysti puhumattakaan — ja
kotiuduttu teattereissa, ehkä jonkin verran konserteissakin. Sanalla
sanoen: on saatu yleissilmäys yliopisto- ja pääkaupunkilaiselämään
yleensä.
Helmi Ranta ja Martta Kilpinen olivat hekin kärsineet koti-ikävää
aikansa. Muuten ei heillä suinkaan ollut syytä valittaa. He
olivat saaneet kauniin salihuoneen, joka oikeastaan luovutettiin
valtiopäivämiehille. Helmi maksoi kymmenen markkaa kuussa enemmän
kuin Martta ja sai kirjoituspöydän yksin käytettäväkseen. Martta
luki sohvapöydän ääressä, siinä ei ollut mitään hätää. Punainen
plyyshiliina koristi sitä ja pöytälamppuun sai sähkövalon. Huonekalut
olivat hyvät ja molempien ikkunoiden alla seisoi korkealla telineellä
palmu. Kipsinen Venus oli upeillut pöydällä, mutta koska se oli jonkin
verran likaantunut, olivat tytöt muuttaneet sen kaapin päälle. Kyllä
siinä kelpasi asua. Vuoteetkin olivat niin viettelevät, että niissä
väkisinkin teki mieli loikoilla aamuisin. Maalla ei ollut sellaisia,
kaukana siitä. Kotoa Rannasta tuli silloin tällöin lähetyksiä Helmille,
mummo siitä piti huolen. Martta sai herkuista tietysti osansa. Mummo se
oli tahtonut, että Helmi, hintaan katsomatta, ottaisi hyvän huoneen, ja
Helmin lähtiessä hän oli pistänyt sata markkaa hänen käteensä — että
hän saisi pikkutarpeisiinsa. Helmi olikin heti ostanut sekä valkeat
että mustat kengät, sinisen silkkipuseron ja suuren pitsikauluksen.
Mutta ei Helsingissä sadalla markalla paljon saanut. Kävelypukuun oli
annettu raha kotoa. Sekin tuli aika kalliiksi, vaikka sen osti valmiina.
Heillä oli Martan kanssa aivan eri luennot. Ruokapaikassa he tapasivat
toisensa. Helmi kävi säännöllisesti kahvilassa. Martta säästi muistaen
joka hetki, että luki velaksi.
Pirsta oli joka suhteessa ollut heille avuksi. Hän oli opastanut heitä
niin toisella kuin toisellakin tavalla. Helmin hiukset olivat nyt
kauniisti kammatut. Teatterissa oli tapahtunut, että kuiskailtiin, kun
hän astui ohitse. Helmi oli ymmärtänyt, että häntä ihailtiin. Hän ei
enää tuskitellut liikoja hiuksiaan, hän kantoi mielellään niiden painon.
Osakunnassa oli paljon hauskoja tyttöjä, ja poikia myöskin tietysti.
Eedla Riuku kuunteli Strömmeriä, maisteri Syrjänen kävi hänkin vielä
Strömmerin luennoilla. Strömmer oli etevä, se täytyi myöntää. Luennolta
he kaikki kolme, Eedla, Ruuto ja Helmi tavallisesti läksivät kahville.
Ruudi saapui osakuntaan odottamatta, sumuisena päivänä marraskuun
lopulla, kun kokouksessa keskusteltiin paraikaa vuosijuhlanvietosta.
Kokous ei mitenkään ollut merkillinen. Se oli päinvastoin noita
vähäpätöisiä, jollaisia osakunnat pitävät sisältörikkaiden kokousten
lomassa, ikään kuin levätäkseen. Puoli tuntia olivat Järvensivu, Sorvi
ja Kukkola ylläpitäneet keskustelua osanottomaksusta. Pojat loikoilivat
tuoleillaan oikealla ja tytöt istuivat hyvässä järjestyksessä
vasemmalla. Inspehtori johti puhetta, vedoten tuon tuostakin
kuraattorin asiantuntemukseen. Osakunnan suurten vainajien kipsihahmot
katselivat juhlallisina elävien osakuntapolvien kilvoitusta. Sorvin,
Kukkolan ja Järvensivun äänet kaikuivat vuoronperään. Oli miltei
unettavan hiljaista. Tarjoilusalista eli niinsanotusta "tuvasta"
kuului silloin tällöin posliinin kilahdus tai ikään kuin varastettu
naurunhelähdys.
Äkkiä soi eteisen kello ja samassa kävi kuin humahdus läpi koko
huoneiston. Se tuntui lukittujen ovien takaa kokoussaliin asti. Ensin
kajahti ilo pienten huudahdusten muodossa ilmoille eteisessä, sitten se
siirtyi tupaan, sitten tupakkahuoneeseen, sitten läpi kirjastohuoneen
pikkusaliin ja täällä se pysähtyi punnitakseen, kannattaisiko lähteä
valloittamaan kokoussalia vai olisiko parasta jäädä ulkopuolelle.
Helmi tunsi Pirstan käden vavahtavan omassaan heidän istuessaan rinnan
salin perällä.
— Ruudi on varmaan tullut, kuiskasi Pirsta.
Ja heidän silmänsä ja korvansa jännittyivät. Kaikkien muidenkin
tyttöjen päät kääntyivät oveen. Miesväeltäkään ei jäänyt huomaamatta,
että jotakin oli tekeillä oven takana. Inspehtori kysyi, leikitellen
vasaralla, kuraattorilta, mikä vuosijuhlamaksu aikaisemmin
oli ollut. Hän koetti nähtävästi saattaa kysymystä luistamaan
eteenpäin. Läsnäolijat tuntuivat kaikki saaneen siitä tarpeekseen,
pääväittelijätkin kiirehtivät kumpikin tekemään ehdotuksensa. Ratkaisu
meni nopeaan ja vasara paukahti.
Silloin nousi Pirsta ja veti Helmin mukaansa. He kiirehtivät läpi
kokoushuoneen ja Pirsta repäisi oven auki pikkusaliin.
— Ruudi! huusi Pirsta.
— Terveisiä Unkarista.
— Oletko sinä todella tullut!
— Pikakyytiä läpi Euroopan. Keskiviikkona Budapest, torstaina Wien,
perjantaina Berliini, lauantaina Kööpenhamina, eilen kotona.
— Ja vasta nyt täällä.
‒ Niin, kun eivät suvainneet kyydittää pakaasiani yhtä nopeasti.
Koko aamupäivä on mennyt sähköttämiseen ja muuhun turhuuteen.
Tänään kymmenen ja kahdentoista välillä on soinut monessa koneessa
pitkin mannermaata: nak, nak, nak... missä ovat monsieur Winklerin
matkatavarat, nak, nak...
— Mikä onni meille, ettei itse monsieur Winkler joutunut harhateille!
— Niin, on hauskaa taas olla kotona. Eikä täällä ole muuttunut millään
tavalla...
— Tunnusta pois, huudahti Eedla Riuku, — että sinun oli vaikea jättää
Unkari. Oo, minusta ainakin oli hirveän harmaata, kun piti lähteä
Pariisista.
— Sydämesi on kai haavoja täynnä?
— Tai itse asiassa jäi kai kokonaan sinne?
— Ei, kyllä se on tässä lompakon alla entisellä paikallaan. No mitäs
osakuntaan kuuluu?
— Vanha rauha vain.
— Suurten miestemme galleria on lisääntynyt yhdellä päällä.
— Ja sitten me olemme saaneet uuden shakkipöydän ja nappulat, joita on
mahdoton rikkoa.
— Joko siellä viini oli korjattu?
— Aikoja sitten. Budapestissa satoi melkein niinkuin täälläkin.
— No, Unkarin tytöt vuodattivat kyyneliä, kun Suomen poika läksi?
— Aina vähän, aina vähän.
— Terve mieheen — kas vain, että olet tullut!
— Ja noin laihtuneena.
— Rahat hupenivat tietysti loppupuolella matkaa niin että...
— Herra inspehtori haluaa tervehtiä.
Kysymysten ristituli lakkasi ja osakuntalaiset tekivät tilaa.
— Tervetuloa kotiin, hauska nähdä, että on palattu.
— Terveisiä Unkarista. Herra inspehtori voi hyvin?
— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti...
ilman mitään kommelluksia...
— Kiitos, kyllä — ainakin luulisin.
— Minä tarkoitan tuloksiltaan, sanoi inspehtori ja hymyili.
Ruudin ohimoille tuli hiukkasen punaa ja ääneen saman verran ivaa.
— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä
teoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti.
Unkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he
aina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta.
Sitä paitsi... tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska
tuli puheeksi... olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin
pohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa
julkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä,
unkarilaisia esseitä.
Inspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä
osakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi
osakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja
unkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää
oikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että
inspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä
huomautusta.
— No, kaikki Belat jaksoivat hyvin? sanoi hän hymyillen.
— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun
kaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin
Suomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin
kaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina
eläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee
patriootiksi.
— No niin näyttää.
— Donnerwetter!
— Aa Birgit, olisitpa sanonut tuon Unkarissa!
— Donnerwetter, mitä olisi tapahtunut?
— Se olisi ollut tahdittomuus, jonka myöhään olisit saanut anteeksi.
— Todella?
— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia,
sanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin
ilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian
odottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee
olemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.
Inspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen
kuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla,
joka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin
naiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli
saanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa
takaisin pikkusaliin.
Ilo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi
viininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia
Budapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti.
Unkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun
joutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He
tiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen
ja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä
ilossa... Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen
tanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa
hitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää,
kuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!
Tilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi
lakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko
unkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?
Ruudi laski savukkeen kädestään ja hänen katseensa sai merkitsevän
ilmeen, ikään kuin hän olisi kutsunut silmiensä eteen nuo olennot,
jotka vasta olivat sulostuttaneet hänen elämäänsä ja jotka vielä olivat
niin lähellä, että heidät saattoi suostutella luokseen milloin halutti.
— Niin, Unkarin naiset, alkoi Ruudi.
— He ovat tummia ja tulisia — eikö totta? huudeltiin malttamattomasti.
— He ovat kai hyviä patriootteja?
Ruudi tuntui äkkiä saaneen lähtökohdan.
— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten
he ovat hyviä äitejä.
— Oooo!
— He eivät ole kuluttaneet aivojaan logaritmeilla eivätkä filosofialla.
— Kuulkaapas Ruudia!
— Ja he ovat uskollisia vaimoja.
Kysymykset vaikenivat hetkiseksi.
— Entä tuleeko heidän pojistaan myöskin uskollisia miehiä? kysyi Pirsta.
— Eiköhän.
— Kunnes nyt logaritmit kuluttavat näiden ihanteellisten naisten
aivot...
— En usko, että heidän kunnianhimonsa ensinkään tähtää siihen suuntaan.
— Kehitys kulkee kaikkialla siihen suuntaan, sanoi Lahja Suvi-Aho.
— Se olisi vahinko, sanoi Ruudi.
— He keittävät varmaan hyvää ruokaa?
— Ja panevat paljon paprikaa joukkoon?
— Paljon, paljon.
— Mitä se paprika on?
— Punapippuria.
— Punapippuria!
— Pojat, mennään Unkariin naimaan.
— Niin, kyllä Unkarista saa "oikeita" naisia, sanoi Ruudi. — Muistuu
tässä mieleeni tanssit entisen yhteiskoululaispojan kodissa, kun äiti
kysyi, mitä tyttöjä kutsuttaisiin. "Oikeita tyttöjä", sanoi poika,
tarkoittaen niillä tyttökoululaisia.
Unkarilaisten oli aivan mahdoton käsittää tätä suomalaista
yhteiskasvatusta. Unkarissa se olisikin ollut mahdottomuus. Heidän
ihailunsa suomalaista naisylioppilasta kohtaan oli rajaton. He eivät
väsyneet kuulemaan tarinoita hänestä. Hän kävi heidän silmissään
ihmeeksi, harvinaisuudeksi... uuden ihmisrodun kantaäidiksi, uudeksi
Eevaksi.
— Tätä pitäisi Aappiksen olla kuulemassa, huomautti Pirsta.
Aappista mainitessa Ruudi kysyi Aappiksen vointia.
Aappiksella oli edessään kriitilliset ajat: premiääri. Hän harjoitti
tulisella kiireellä uutta näytelmäänsä. Syrjänen tiesi aiheen olevan
erittäin mieltäkiinnittävän - enempää ei hänellä ollut lupa sanoa. Joka
tapauksessa oli odotettavissa jotakin aivan uutta.
— No, sianpää laakeroidaan kai sitten taas tavanmukaisin juhlamenoin?
sanoi Ruudi.
— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan
osakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten... Niinkuin
muuten kyllä koko Suomessakin.
— Pirsta, sanoi Syrjänen vihaisesti, — kaikella on rajansa.
Aappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan
riidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei
ollut edes puhunut hänelle.
— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut
pisaraakaan huumoria.
— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —
Vakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista
Rannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan
kasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita...
— Käyttäydyt kuin katupoika!
— Laakeripuita Aappista ja muita Ylimaan osakunnan neroja varten...
— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin
puhumaan.
— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio
nauraen.
Kurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille
aloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä.
Inspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin
kokouksissa ja karttoi kaikkia "kommelluksia". Järvensivu kirjoitti
jo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä
uusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja
innostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut
kunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan
talontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet
täytetyiksi: "Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi
rikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut."
Joka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan
yhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä.
Innostus oli ollut suurenmoinen.
— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, —
kuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni
miehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan
kylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan
huonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta
hänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle...
Tässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki
hänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.
Silloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi
Helmiin päin ja huomasi hänet.
Helmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet
veripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi.
Helmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne,
ikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.
Hetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin
virallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi
kysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli
valittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää
kirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean
jäsenet.
Niihin kuului tietysti myöskin Ruudi.
Ilta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka
tulevat vain kutsumatta.
Ruudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja
herttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet
sietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä,
jonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta
opetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea
suomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka
esiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta
kuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin
katsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten
miesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen
suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä
selostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin
ottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi,
mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien
Euroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen,
että Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa
saattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista
kuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit.
Esimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio
— hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa.
Entä Vendia Kajasto, Suomen George Sand... Ja mikä joukko lupaavaa
nuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi
kirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu
jalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa
lainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan
antoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen
suomalaisissa esseissä.
— Eljen!
— Eljen! Eljen! Eljen!
Ruudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille
ympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi,
jälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan
jatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti
supistunut.
Kun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat
kaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän
oli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se
oli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa
turvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita
kansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.
Tästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno
Nuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli
nähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?
Peliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.
Hän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan
päällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti
huomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut
yhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä
vieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän
oikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean
hiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan
likeni ovea.
Ruudi — sehän oli Ruudin ääni!
Ja Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka
laulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi
astua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.
Ruudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään
hymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun
iloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis
tervehtivät toisiaan.
— No Aappis, sinä runotarten suosikki! sanoi Ruudi.
— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on
kymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?
— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion
kättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut
yleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön
epäluulon.
— Ei, kuule, jos sinä olet ystäväni, niin et sano sitä. Ihminen
vaikuttaa henkevämmältä, jos hän on laiha...
— Et voi syyttää Balzacia pölkkypäisyydestä...
— Oliko hän lihava?
— No kuinka "Hiiran tytär" sujuu? kysyi Pirsta, otti Aappista
käsipuolesta ja vei hänet istumaan.
— Me tulemme joukolla premiääriin, toimitettiin tyttöjen piiristä, —
aiomme tilata sata lippua. Meidän täytyy saada nuo sata lippua, oli
kysyntä miten hurja tahansa.
— Oletko koettanut, miltä vaikuttaa, jos ne pienet muutokset, mitä
ehdotin, tehdään? kysyi Syrjänen.
— Toiset olivat hyvät, sanoi Nuotio. — Hyvät. Kappale on minusta
kerrassaan täydellinen, vaikka itse sen sanon.
Kaikki vaikenivat tämän kallionlujan vakuutuksen edessä.
— Oletko todella tyytyväinen? kysyi Ruudi.
— Olen. Todella.
— Mikä näky: tyytyväinen ihminen.
— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti
Nuotiota päälaelle.
Erinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja
jokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei
Tauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin
pientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?
Kun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne
olivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan
vapaat ilkeydestä.
— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin
tietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.
— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka
minä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.
— Minä olen _laskenut_, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä
meni raolleen.
— Mitenkä meidän arvostelijoihimme nähden voi laskea?
— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista
kenraaliharjoituksen jälkeen.
— Tai missä seurassa hän istuskelee kahviloissa.
— Jahka minä pääsen ohjaksiin — odottakaa, odottakaa! niin minä
paljastan koko meidän tämän viheliäisyytemme.
Kirjailija kävi levottomaksi. Tyttöjen täytyi kertoa, mitä epäilyksiä
heillä oli. He olivat kuulleet juoruja. Kerrottiin kaupungilla, että
kirjailija olisi rakentanut aivan mielettömiä teorioja — "idioottisia",
kuului sana.
Kun Tauno Nuotio tämän kuuli, jähmettyi äskeinen iloisuus hänen
kasvoillaan ja kun taas jähmetys alkoi sulaa, muuttui kasvojen ilme
pelästyneeksi ja hätääntyneeksi. Näytelmänkirjoittaja nousi ja puhkesi
tulistuneena puhumaan.
— Siinä sen nyt näkee. He eivät tiedä mitään koko näytelmästä, mutta
arvostelu heillä on valmiina. Kiven kohtalo on tässä maassa totisesti
jokaisen kirjailijan osa. Ja tätä tyranniaa he saavat rankaisematta
harjoittaa.
Nuotio pyysi vettä. Hänen kurkkunsa oli aina aivan kuiva, kun hän oli
tullut teatterista. Teattereissa oli niin paljon tomua. Tytöt toivat
vettä. Eedlan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki, mitä hän tiesi.
Kaupungilla kerrottiin hirvittäviä juttuja Nuotion Hiira-ideasta. Ei
tahdottu käsittää, miksi hän alituisesti palasi Hiiraansa.
— Ne aasit, sanoi dramaturgi ja asteli suuttuneena edestakaisin, — mitä
ne ymmärtäisivät jostakin ideasta. Ne pitkäkorvaiset. Mutta minäpä
opetan ne ajattelemaan.
Syrjänen lupasi toimittaa premiääripäiväksi lehtiin valaisevan
esittelyn Aappiksen ideoista ja Eedla puhua samasta asiasta enolleen.
Aappiksen mieli suli kiitollisuudesta ja hän rupesi avonaisesti
selittämään.
— Hiira — ehkä tekin oudoksutte, että minä aina palaan Hiiraani. Mutta
Hiira se on minulle samaa, mitä Itämaiden kansoille on Herodias. Kaiken
naissuvun perustyyppi, äiti ja rakastajatar...
— Das Ewig-Weibliche, sanoi Pirsta.
— Vaikka niinkin. Hiira on alkuäiti, alkukiemailija.
— Eeva? sanoi Ruudi.
— Vaikka niinkin. Ja Hiiran tytär? Tytär on nykyajan nainen,
nautinnonhimoinen, julma, imevä, tanssiva. Päämääränään miesten
päät. Niin, päät. Nykyajan nainen ei tahdo olla äiti — ainoastaan
rakastajatar. Päämääränään miesten päät... Kas kuinka minua
janottaakin. Teattereissa on niin paljon tomua.
Oli hetken äänettömyys.
— Tauno, sanoi Lahja Suvi-Aho vakavasti, — minä palaan aina samaan
minäkin: jätä naiset rauhaan. Sinä olet moderni ja hieno kirjailija.
Mutta naista sinä et ymmärrä.
— Ettei Aappis ymmärtäisi naista! huudahti Pirsta. — Nainen on juuri
Aappiksen erikoisala. Aappis on naisen erikoistuntija. Hän on sitä,
mitä sinä olet, kun kahdeksan vuotta olet valmistunut naislääkäriksi.
Nimittäin hän tuntee naisen sielun, kuten sinä silloin tunnet hänen
vaivaisen ruumiinsa. Mitä jää Aappikselle, jos häneltä otetaan nainen,
— sillä miehestä hän ei koskaan ole mitään tietänyt!
— Pirsta, Pirsta, kuiskasi Ruudi, — totuuksia on käsiteltävä varovasti.
Nuotio kiihtyi.
— Miksi minä en ymmärtäisi naista?
— Sinä näet hänessä vain sukupuoliolennon — sinun naisesi joutuu aina
puille paljaille, jos mies hänet jättää.
— Mutta Lahja, eikö se ole niin?
Nuotio teki kysymyksensä viattomasti. Veri nousi Lahjan kasvoille.
— On hänessä toki jäljellä ihminen, sanoi hän kiivaasti. — Pitääkö tätä
nyt toistaa ja toistaa!
Tytöt hyökkäsivät Lahjan kimppuun. Tässähän oli kysymys syiden
tutkimisesta, piti toki ymmärtää se! Psykologisten syiden ja seurausten.
— Niin, juuri niin, tarttui Tauno ajatuksensa katkenneeseen lankaan.
Kirjailijan pyytämä uusi vesilasi tuotiin.
— Kerropa vähän itse kappaleen tekotavasta, kehoitteli Syrjänen. — Voi
olla hyvä, että tiedetään jotakin siitäkin, kun juorut tulevat vastaan.
— Niin, sanoi Nuotio, — ehkä idea siitä käykin paremmin selville.
Hän vei käden pitkin kravattiaan ja takinkäänteitään koetellakseen,
oliko niille pudonnut vettä. Sitten hän alkoi:
— Kun me vuokraamme huoneiston, niin me mieluummin kalustamme sen itse.
Ainoastaan matkalla ollen vuokraamme kalustettuja huoneita, chambres
garnies. Siis me kalustamme huoneistomme itse. Me täytämme myöskin
mielellämme itse näytelmän sisällöllä.
— Ei, kuules, älä hulluttele! sanoi Lahja. — Kun me olemme maksaneet
piletin hinnan, niin me tahdomme katsella valmista.
— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa?
Eikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua
harjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman
tunnelmasi valtaan.
— En ole koskaan käynyt katolisessa kirkossa.
— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina
vapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston:
katselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne
pitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.
Syntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä
toveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.
— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään
tiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle
näytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!
— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen
viivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja.
Liikkeitä. Minä...
— Sinun näytelmässäsi ei siis enää ensinkään puhuta? kysyi Ruudi.
Oli hetken äänettömyys.
— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti
puhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.
— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.
Vailla sisältöä...
— Mutta sisällönhän katselija panee...
Kuraattori oli huomannut poikien toinen toisensa jälkeen siirtyvän
tupakkahuoneeseen tai kokonaan poistuvan. He naureskelivat. Hän sai
Eedla Riu'un pianon ääreen ja valssin käyntiin. Ainoastaan Pirsta ja
Ruudi seisoivat enää Nuotion ympärillä.
— Kyllä kirjailija meillä on avuton! huudahti Nuotio. — Hän on kuin
rosvojen luolassa.
— Älä pelkää, lohdutteli Pirsta. — Kyllä me Eedlan kanssa otamme
käsitelläksemme toimittajien sisaret ja serkut ja serkunserkut.
— Mitä te voisitte tehdä!
— Me — mitäkö me voisimme tehdä? Me intrigeeraamme... Ja kun on
piirtänyt kilpeensä "Leben und leben lassen", kuten Birgit Linnamäki,
niin on hyvä liikkua.
— Kuinka minä olisin sinulle kiitollinen! sanoi Nuotio.
— Oi sinä pyhä Aappis! hymyili Pirsta.
Kirjailijan kasvat kirkastuivat äkkiä.
— Ruudi, eikös olekin sentään hyvä tyttö tuo meidän pyhä Birgittamme?
— On, on, sinä pyhä Aapiskirja, vastasi Ruudi.
— Teetkö pilkkaa?
— Mutta Aappis — Aapiskirjahan on kaiken viisauden alku ja loppu.
— No niin on, mutta kuka sen tietää, mitä sinä milloinkin tarkoitat.
Saanko pyytää pyhää Birgittaa tanssimaan?
— Kiitoksia — mutta sitten _me_ myöskin tanssimme, Ruudi!
Pienen sananvaihdon suoritettuaan läksivät Pirsta ja Nuotio liikkeelle.
Ruudi kuuli kirjailijan kiihkeästi selittävän jotakin asiaa ja Pirstan
leikillisesti huudahtelevan joukkoon.
Ruudi silmäili ympäri salia. Miten paljon uusia kasvoja täällä taas
olikin. Hymyillen liitelivät parit ohitse. Ovensuussa vastapäätä
istui vaaleatukkainen tyttö, yksi niistä monista, jotka tänään
joukkoesittelyssä olivat kulkeneet hänen ohitseen. Tyttö punehtui, kun
Ruudi jäi häneen katsomaan. Sievä tyttö. Ja niin tuore ja maalainen.
Ruudi astui, pujotellen tanssivien ryhmien läpi, permannon poikki, ja
suuntasi askeleensa tyttöä kohti.
Tyttö oli Helmi Ranta.