Aurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen
lauantaiaamu säteili ja ilakoi.
Kiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä
odotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut
lyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle
päivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien,
keittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä
järvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon
ainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon
oli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään
kuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin
kotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain,
että juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet
pienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla
äänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman
juhlatalon ympärillä.
— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin
avonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi
paljaita nilkkoja vastaan.
— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan!
huusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla
ja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.
— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun
kuulee toisen käen kukkuvan.
Kaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet
kukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli
jonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken
kiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli
niin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon
viettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle
pitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.
Pappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän
kunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä,
tahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä.
Helmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet
osakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut
kultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun
se oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman
juhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän
kihloihin?
Mitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä
tämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä
ne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein
pitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri
Helmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä
ja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin
Heikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä
milloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti
kun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki
tarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet
peräperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että
Helmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella
sisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin
Mustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut
merkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi
Helmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.
— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee
joskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.
— Ei kuulu vielä! vastattiin keittiön portailta.
Mummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni
muka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan
se olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.
— Martta näkyy jo tulevan laivarantaan! kuului taasen ulkoa.
No niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka
paikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen
uusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.
Helmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon.
Suureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien
tanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän
otti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin
niin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä
pitämään.
Hänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut
lakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla,
kun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki
kultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?
Mitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia.
Heikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi
uuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen
kuulumattoman kaunis maitohuone. "Sinivalkoiset", oli Helmi sanonut.
Hiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi
toista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden...
— No, nyt on lahti täynnä niitä sinun valkolakkisiasi!
Se oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä
oriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan
Rannan laituria kohti.
— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen!
puheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet
olivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.
Helmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista
veljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän
joutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.
— Helmi, laiva tulee! huusi nyt vuorostaan isä, joka oli saanut Heikin
avukseen ja pystytti viimeisiä limoja pihan perälle.
Ja nyt toisti uutisen jok'ikinen, joka astui ikkunoiden ohitse. Helmi
juoksi minkä ehti huoneesta huoneeseen, vielä kerran katsoakseen, oliko
kaikki kunnossa. Vierashuoneissa kohoilivat sänky vaatteet kuohkeina
ryijyjen tai valkoisten irtopeitteitten alla, salin sohvatyynyt
seisoivat kenossa keskellä aluettaan, ja valokuva-albumit ja
kuvaraamatut lepäsivät kauniisti paikoillaan pöydillä. Helmin omassakin
kamarissa oli järjestys moitteeton: kirjoituspöytä seisoi viistossa
ikkunan alla, lasisessa vaasissa lemmenkukkia. Ikään kuin vahingossa
esiin jääneenä lepäsi pöydällä Tauno Nuotion uusi kirja "Siipeen
ammuttu", jonka Helmi oli ostanut Helsingissä. Kirjoitustelineillä
ei näkynyt tomun hiventä, lipastolla seinää vasten seisoi suuri,
vielä kehystämätön valokuva hänestä itsestään ylioppilaslakissa ja
ylioppilaskukkasissa.
Nyt laulettiin.
Tuuli toi sävelet järveltä yli metsikön. Ne soivat heleinä, ikään kuin
ne olisivat kirvonneet esiin itse sinisistä aalloista. Helmin sydän
löi kiivaasti. Vielä viimeinen silmäys peiliin: hän oli sitten kevään
lihonut ja kasvoihin oli tullut kesakkoja. Ylioppilaat lauloivat tuttua
piirilaulua: On neidolla punapaula. Sanatkin erotti selvästi.
Tuli jo kiire. Lakki pyrki viistoon, hiukset ja neulat tekivät
kiusaa. Tulikuumana Helmi puuhaili peilin edessä, kun mummo ilmestyi
kynnykselle.
— Etkö sinä jo tule valmiiksi, sanoi hän ja hänen katseensa tarkasti
arvostelevasti tyttärentytärtä. - Martta on aikoja sitten ollut
rannassa. Etkö sinä pane kultavitjoja? No niin, ehkeivät sovi
pumpulipukuun. Mutta huomenna iltamaan, kun sinä otat silkkipuseron.
Pihamaalla juoksi heitä vastaan apunaisia tärkätyissä esiliinoissa,
kerma-astioita käsissä. Isä ja Heikki kokosivat puuntynkiä maasta.
Heikki punehtui tervehtiessään Helmiä.
— No Eemeli siinä, komensi mummo, — etkö jo mene muuttamaan vaatteita.
Tulee kiire rantaan.
— Menköön Heikki Helmin mukana, sanoi Eemeli, - Heikillä on länget
kaulassa.
Helmi ei olisi tahtonut mennä kahden Heikin kanssa ja rupesi
pyytelemään veljeään.
— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun
toverisi ovat käyneet täällä!
— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne
ovatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.
— Olisit nyt saanut tulla, sanoi Helmi ja läksi Heikin kanssa.
Ettei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja
maitohuoneestaan.
Mutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan
tuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä.
Helmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin
peliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut
jotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä
Helmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko
hän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi
vielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt
Heikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se
Helmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan
tekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki
hyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen
hellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi
vaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että
hänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen.
Sitä kesti vain silmänräpäyksen.
"Siellä metsämökissä
on kaunis kultaseni"
laulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen
takaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki
laituria kohti.
Mutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin
iloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi
itsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet
sopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos
hän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt
vuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella
kuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja
hengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen,
missä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä
suvista hellettä.
Pieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli
täynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat
tuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen
paikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista
penkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat
tervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta
vastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta
Helmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten
niin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa
ja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä
järjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset
hukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat
tavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli
muiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi
olla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen
ja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin
ja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi
kannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia
huudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei
syrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.
Kuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia,
jotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset
Helmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä,
mutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt
sovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista
vastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia
kädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka
viipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi
äskeisen kimeä-äänisen puhujan.
— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen
kyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.
— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi
silmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja
mihin he kelpaisivat.
Heikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun
hetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää
hevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa
muiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa
luo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä
oli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.
— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina
jotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se,
mikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha
hatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te
pidätte jostakin vanhasta rähjästä... ei, ei, ei, isäntä-kulta, en
tarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on
kotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen.
Tuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat
sitten tietysti ruumis ja sielu!
Naurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös
oikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä.
Seuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.
— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt
täällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut
olivat näin luonnonkauniit.
Puhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken
tapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut
matkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa
oloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.
— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi
hevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!
Maisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan
katsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan
uskallettua sukkeluutta.
— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.
Mutta Pirsta vain yltyi.
— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan
kuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa
minullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun
lapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä
sen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista
— komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia,
jotka ovat voittaneet palkinnon?... Vai naapurissa... Rannan talossa
— emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo?
Ai, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan
sillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne?
Hyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!... Vai onko teidän veljenne
naimisissa?
— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa,
— sinulta putosi jotakin...
— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!... Nuoret
vaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin
hurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.
— Ei veljeni ole naimisissa, sanoi Helmi.
— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti
minua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten
ikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme
teidät Helsinkiin?
Pirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että
hänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen
välillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen
isännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä
nousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi
Ahonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina
metsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko
joukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan
varsia, huusi ja huitoi.
— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku
meistä. Missä suhteessa me olemme paremmat... Leben und leben lassen.
Siku... Esa... Nuutti... jos te koskette siihen käärmeeseen, niin
minä...
— Emme tapa, emme tapa, huusivat pojat. — Tuomme elävänä sinulle.
Naurettiin.
Mustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin
tyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli
annettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan,
että Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin
niiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon
selvästi Heikin mieleen.
Ympärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se
löydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti.
Koko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin
tiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka
halusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut
mitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta,
tuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin.
Vähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli
lähtenyt laivalaiturilta.
— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä
loppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen
talo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä
etäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.
— Tämä, vastasi Helmi ja punastui ilosta ja ylpeydestä.
Hän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli
näin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä
onnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden
edellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka
oli hänen kotinsa.
Pirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli
kyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.
— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan
Mustamäkeä kohti.
— Minun navettani, vastasi Heikki puoleksi leppyneenä.
— Epäsiveellisiä lehmiä varten, lisäsi Siku Kallio.
Naurettiin.
Puutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä
talon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi
yskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja
kuraattori esitti hänelle seurueen: "neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti
Riuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho..."
Sitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys
talon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi
kokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä
johdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle.
Valokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta
osoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi,
likeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa
sukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus
nainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.
Rannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi,
joka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla
ystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt
tästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen,
kuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä
juopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi
ja toitotti pitkin huonetta:
— Vai sellaisessa tilassa se on se minun sukuni viimeinen mohikaani!
Kuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi
täytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen
toimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja
uudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa
ja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin
suuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana,
tärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki
pusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla,
jota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.
- Minä olin silloin niin väsynyt, sanoi Helmi selitykseksi.
Hän oli toistanut tämän jokaiselle, joka oli katsellut kuvaa.
Ruuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella
ei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.
— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin
olen ihaillutkin hänen "Hiira" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä
on liikaa.
— Mikä? kysyi Syrjänen, ihmeissään Eedlan arvostelusta.
— No, esimerkiksi tuo alituinen toisteleminen ja vatkaaminen tyylissä...
— En minä puolestani muusta, huomautti Lahja Suvi-Aho, — mutta naisen
hän saisi jättää rauhaan. Eihän sitä nyt iankaiken jaksa kuulla tuosta
riutuvasta rakkaudesta, jota hänen naisensa potevat.
— Nuotio, puhkesi Syrjänen puhumaan, kokonaan sivuuttaen Lahja
Suvi-Ahon huomautuksen, — on keksinyt aivan uuden tyylin. Jahka hän
vain saa kehittää tätä tyyliä, niin on meillä hienostunut suomalainen
tyyli, joka kilpailee minkä ranskalaisen kirjailijan ennätysten
kanssa tahansa. Saatte uskoa, että Tauno Nuotio tulee kerran olemaan
kirjallisuushistoriamme loistavimpia nimiä ja juuri nimenomaan tyylin
uudistajana. Tämä pitäisi sinun, Eedla Riuku, tulevana kriitikkona toki
ymmärtää.
Kaukaiseen maalaiskamariin oli tulvahtanut tuoksu estetisoivasta
pääkaupungista. Eedla Riuku huomautti useampaan kertaan, että
kirjailija helposti voisi langeta maneeriin, jos hän jatkaisi
tätä menoa. Lahja Suvi-Aho puhui naisen puolesta. Nainen ei ollut
sukupuoliolento, hän oli toki ennen muuta ihminen. Maisteri Syrjänen
esitti mielipiteensä kuin kirjallisuushistorian oppikirja. Keltanokat
muodostivat kiitollisen kuulijakunnan oppineelle väittelylle Helmi
Rannan yksinkertaisessa neitsytkammiossa. Helmi ja Martta Kilpinen
vaihtoivat tuon tuostakin katseita. He olivat yhdessä lukeneet "Siipeen
ammuttua" ja olleet siihen hyvin ihastuneita. Myöskin olivat he olleet
ylpeät siitä, että Tauno Nuotio kuului Ylimaan osakuntaan.
— Oo, huudahti Pirsta äkkiä ovelta, — täällä ollaan tietysti Aappiksen
kimpussa. Milloin käärme, milloin Aappis — aina täytyy hämmästellä!
Te "uudet", tahdotteko tietää kuka Aappis on? Se on puudelikoira,
joka kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä, Ylimaan kuuluisa poeetta,
moderneista modernein, viralliselta nimeltään Nuotio, Tauno Nuotio!
Me, jotka häntä taputamme ja keritsemme, aina sen mukaan kuin hän
tarvitsee, kutsumme häntä Aappikseksi. Syksyllä, kun te tulette
Helsinkiin, saatte hänet nähdä, hän käy usein osakunnassa, sillä hän on
luonteeltaan uskollinen. Ulkomuodoltaan hän on pyöreä, aivan pyöreä.
Siinä määrin, ettei hän esimerkiksi voi kaatua, niinkuin ei muuna kaadu.
— Uimaan! kuului äkkiä ikkunan alta, ja töminä todisti, että muutama
kymmen jalkapari teki juoksua rantaa kohti. Esteettinen keskustelu
peräkamarissa keskeytyi. Syrjänen paiskasi "Siipeen ammutun" käsistään
ja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan.
— Ette saa olla kauan, että mekin pääsemme! huudettiin peräkamarista
kuorossa.
Pojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat
tytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan
jälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista
haukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno
nyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia
kirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi
Ahonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta
ja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen
tenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku
oli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori
Strömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi.
Kaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen
jollekin reputtamalleen neitoselle: "Menkää te naimisiin, niin teette
paljon viisaammin." Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän
näytti siltä, että sen saattoikin sanoa.
Pirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän
saattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui
ilkeytensä hyvin peitetysti.
— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka
tahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää
pieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko
minäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa...
— Ai! kuului kuin yhdestä suusta ihastunut huudahdus.
Helmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään
valkoinen kissanpoikanen.
— Aaai!
— Kuinka hirveän suloinen!
— Minulle, minulle!
— Tänne minulle!
— Mikä sen nimi on?
— Jussi — meidän kissat ovat aina jusseja.
— Jusu — jusu — jusu — jusu.
— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt
neiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri
— aivan niinkuin kissanpojan suu.
Helmi punastui.
— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit...
— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!
Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu
pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.
— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse
oikeuksiinsa tuolla lailla...
Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen
niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.
— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.
Sitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.
— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja
toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.
Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui
huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä
odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla
rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.
— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen
Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.
— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia.
Tällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä
häärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te
syksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut
kulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai —
hän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin
hän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin
pahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen
säilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista
muista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me
emme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on
suurenmoinen.
Helmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko.
Entisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli
Helsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin
missäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän
kirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli
Ruudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja
suoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli
sukkela ja pureva kuin ranskalainen.
— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri
Syrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi
Pirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee
aina viisaan näköisenä ja selittää: "Winkleristä ei tule mitään, hän
hajoittaa itsensä — sääli, sääli!" Kyllä hän kerran teillekin tulee
sanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina
ja Ruuto Ruutona.
Pirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset
pysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt
työhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta
kuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.
— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu
kriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa
hänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi,
varsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä
silmillä.
Helmi kysyi, minkä tähden Tauno Nuotiota kutsuttiin Aappikseksi.
Sitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa.
Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.
— Onko se ehkä lyhennys Aappishärästä? tiedusteli Helmi vakavana.
Pirstan täytyi hänelle nauraa.
— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka
tapauksessa "Aappis" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin
kaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän
estetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en
kuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen.
Ah, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän
tukankin vuoksi.
Pirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen
jännittävästä työstään.
Helmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin
outo, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi
kasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä
pyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin,
näki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin
muodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan
hänelle tehnyt?
Poikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään.
Pirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen
kampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta.
Siku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän
arveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji,
jolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi
varmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa
maailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö
"Simpukka", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti
kissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn
medisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan
esiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua
rantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi
seisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan
koneeseen.
Martta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa
ja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei
tarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään
ajatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän
erosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella,
hänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä
kasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.
Pojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli
ystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.
Kahvitarjottimet olivat taasen lähteneet liikkeelle ruokasalista käsin.
Agronomi — kuka hänet nyt tänään toi tänne!
Helmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista
Eemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä
tänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan.
Kuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että
ylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen
vuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.
Helmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti
hymyillen panamaansa.
— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin,
vastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni
pistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja,
suoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt!
Terve, terve...
Agronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä
kuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin
kaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin
sulamistilassa.
— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti
Rannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää
tällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia...
— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri
Salojärvi hymyillen.
— Vai ette ole tietääksennekään!
Agronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen
ympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin
edessä ja sälytti teevadilleen leipää.
— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän
tytöille, kun he ovat nähneet teidät...
— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin
agronomi!
Naurua.
— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen
vehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin,
kerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme
talontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien
nenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on
melkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja
otettaisiin sieltä minun lompakkoni.
— Ei agronomi pelkää, emme me pistä kättämme teidän taskuunne.
— Me on tultu tänne aivan toisissa aikeissa.
— Kuka ne aikeet tietää. Perästä kuuluu.
Rannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita
siirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.
Päivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita
kolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli
sekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia
juodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden.
Miksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä
päivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi
ja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä
lähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli
rohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että
hän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!
Tytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli
ollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!
Pirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä.
Vanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita
päivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: "Menkää nyt vain te."
Vihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä,
jotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja
vanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut
kutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.
— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen
uusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän
piteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn
hän vastasi veitikkamaisella hymyllä.
— Onpa, onpa siinä pulskaa vaimoihmistä, vaikka ylioppilaita ollaankin.
— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa
suin agronomin ohitse.
Herrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat.
Vähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni
oli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä.
Osakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat
asettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka
olivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin
se täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori
kuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.
Laulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin
ruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja
sai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä
näkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku
ollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista.
Päästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan,
ennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä.
Isäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan.
Myöhemmin nousi "talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin" ja
vihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka
kauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli
valmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.
"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen
kautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa
maakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket
ovat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään
isänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän
kuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen."
Helmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui
lämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen
katseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti
vain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut
siinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.
Helmi kuumeni. Miksi Heikin piti kiusata häntä!
"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison
sydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa.
Me toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana,
jolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä
kodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä
kerran..."
Helmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei
hän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan
viaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.
"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto
isäntäväellemme."
Huone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen
painamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas
liikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään
kuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi
kuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan
Helsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja
oli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se
olisi ollut niin mummon tapaista.
Heikki astui permannon poikki ja hävisi kuistille.
Agronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai
koko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen.
Tai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä
puhumaan.
— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä
minulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei
kuokkamiesten sovi puhua.
Vanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin
lautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi
puhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen
lopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.
— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen
sanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole
mielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli
selostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme
osuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta
nyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin
siihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin,
että maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit
joka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt
sitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso
yhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi
kaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin,
jollei maamies sitä tuota!
— Hyvä! huudettiin ympärillä.
— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta
asialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi.
Se nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta
henkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään
ole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä
sielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä —
kaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää
kaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä.
Mutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän
pöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta
yhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle
opettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.
— Hyvä, hyvä!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Riipinen jysähti paikoilleen istumaan ja kaasi itselleen lasin sahtia.
Syntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi
viereltään reippaan, hiukan terävän äänen.
— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on
nimeni...
— Terve, terve...
— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä
että... "maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään".
Katsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut
sanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini...
Menen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta
kertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin
tunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se
on isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät
maaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta...
No niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?
— Minä tahdoin vain sanoa, että soisin maaseudun voimakkaimman
nuorison...
— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että
te nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit
valvoisi ja takoisi ja ajattelisi... Niin, juuri niin. Kaupungista saa
maaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit
ovat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten
itsekylläisyys...
— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan
aivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista...
— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina,
että kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois...
Pirsta pui kujeillaan nyrkkiä agronomin edessä.
— No, no, no, no, yritteli agronomi keskeyttää.
Mutta Pirsta ei antanut hänelle suunvuoroa.
— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule
toimeen ilman kaupunkia, että...
— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä
taitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi
ajatella ensinkään...
Pirsta purskahti suureen nauruun ja paiskasi agronomille kättä.
— Onpa teillä karhun kämmen!
Kuraattori oli astunut pöydän luo ja kilisti hiljaisuutta.
— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset
niistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä
kuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri
yhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää
voimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä
edellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta
ja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen
onnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain
pyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on
meille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista
taloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme
hänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus
meissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme
Ylimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön
Ylimaa!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
* * * * *
Päivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis
vainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni,
ja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan
puhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.
Rannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden
milloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja
auringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät
nuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan
rantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat
kukkaköynnöksillä koristetut.
Helmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun
hän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki
oli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa
kädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt
Heikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti
oli uusien ystäviensä luona.
— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.
— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla
on sinulle puhuttavaa, minun täytyy...?
— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se
tulee.
— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt... Älä
mene... Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon
vastauksen.
— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.
‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä
leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä
minuun? Helmi... Sano...
Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi
kiinni Helmin ranteeseen.
— En minä tiedä, sanoi Helmi... — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot
kohdella minua tällä tavalla, niin...
— Millä tavalla?
— No... sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin... niin... sitä minä
en tahdo.
Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti
vääntänyt hänen kasvonsa.
— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan
sinua niin että...
- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä
katseillasi...
— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään
muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja,
minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta...
— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä.
Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.
— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin
vähäisen...
— Tarkoitan minä juuri mitä sanon...
— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.
— Helmiii! huusivat tytöt.
— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat
ohimoihin asti.
— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano,
tulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos
tulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua...
— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät
meidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin... hullutuksiin...
— Hullutuksiin?
— Tai lapsellisuuksiin... tai miten vain...
— Helmi hoooi! kajahti rannasta.
— Helmiii!
Voimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja
jokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti
tarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin
etäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean
hameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen
jalkansa.
Rusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat
veteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja
lauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja
karkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat
he maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan,
pani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.
— Höchstes Glück der Erdenkinder
sei nur die Persönlichkeit!
lausui hän juhlallisesti, niin että kaikui yli metsien ja vainioiden.
— Hiljaa, hiljaa, varoitti kuraattori, joka oli airoissa.
Kokka solui ylös hiekkaa, koira hyppäsi veneeseen ja kuraattori ojensi
Helmille kätensä, auttaen hänet syrjätuhdolle.
Saarelta kohosi taivasta kohti korkea tuli.