"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi
Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä
siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."
"Taitaapa niinkin olla... No niin ne sanovat että niissä korkeasti
oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan,
mutta ei se meidän poika sellainen..."
"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä
kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin _nöyryytys_,
kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"
Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti
Tukkilan sydämelle.
"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan
itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa... Rovasti tuota
osannee..."
"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten
Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä
mitään muuta."
Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja
piti tarpeellisena ottaa siitä selon.
"Olenko minä sanonut, että minä _osaan ja voin_ sen jälkeen
kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen
_koettanut_ Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista
lapsiani vastaan?"
Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan
lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:
"_Koettanut_ tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun
poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo
Leinin renkikin."
"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene
käsittämään."
"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on,
jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät
hänelle palvelukseen."
"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (... Mitähän ihmettä tuo
mies kaivelee?)
Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin
suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta
kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille
ilveillen:
"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa
hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti
parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella
ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:
"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun
huoneeseni? ... verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."
"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia,
jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni
kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin,
josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla
äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.
"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!"
Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin
liikkeillä.
Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:
"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel..." Hän pani jo oven peräänsä
kiini -- "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."
Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin
poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:
"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"
"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa
isää.
"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin."
Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.
"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"
"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä
sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään
läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko
lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut",
sanoi mennessään.
"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika
itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät
kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle
tulemaan... Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun
ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.
"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin
sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme
mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee
kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.