II.

Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona

sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän

kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja

alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei

mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin

täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi.

Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan

Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan

ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä

eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja

kumarsi.

"Ketä te etsitte?"

"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi

ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.

"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta

konttoriin."

"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin.

Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja

sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.

Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja

sateenvarjoja seisoi pistettynä.

"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on

veistänyt." Hän koetti onko raskas.

"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän

kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.

"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla

katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan

eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo

naisten hatut.

"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja

koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.

Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta

pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin

raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.

Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?"

alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila

kävi vakavaksi.

"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin

miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:

"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden

piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän

ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä

sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi

kun..."

Siihen loppui Tukkilan puhe.

"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan

ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka

on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille;

eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa

tuota poikanne asiaa voi auttaa."

"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos ... sillähän on hyvät

lukumerkit sillä poikapahalla?"

"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla

kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.

"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi... Onnettomuudeksi

sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."

Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan

naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!...

Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti

liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin

kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän

hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan

sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:

"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan..." (Eipä uskaltanut jatkaa.)

"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos

tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.

Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.

"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä

lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on

laskettu."

"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö

te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.

"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että

eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."

"Ei! mitäs minä hänestä..." Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän

liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)

Tukkila nousi taas lähteäkseen:

"Minä menen läänin-rovastin tykö ... tuota... (Nyt tuntui olevan sydän

suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille

pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,

"No siellä ei _sinulla_ ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti

kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin

pakoituksesta:

"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä

ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."

Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.

"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten

edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden

liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä

en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo

parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien

heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen

tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset,

vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos

jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä

odottamaan.

"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin

ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis

vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia

sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.

"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei

kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi

pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:

"Siellä se on huoneessaan!"

"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa..."

"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin

Tukkila ehti mennä.

"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan

mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa... Ette edes häpeä sellaisia

ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"

Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi

pyytämään.

"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin

puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin

ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille

päästä."

Aikamme kuvia I-III · 第 20 / 22 题