Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona
sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän
kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja
alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei
mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin
täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi.
Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan
Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan
ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä
eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja
kumarsi.
"Ketä te etsitte?"
"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi
ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.
"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta
konttoriin."
"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin.
Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja
sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.
Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja
sateenvarjoja seisoi pistettynä.
"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on
veistänyt." Hän koetti onko raskas.
"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän
kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.
"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla
katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan
eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo
naisten hatut.
"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja
koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.
Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta
pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin
raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.
Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?"
alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila
kävi vakavaksi.
"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin
miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:
"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden
piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän
ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä
sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi
kun..."
Siihen loppui Tukkilan puhe.
"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan
ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka
on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille;
eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa
tuota poikanne asiaa voi auttaa."
"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos ... sillähän on hyvät
lukumerkit sillä poikapahalla?"
"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla
kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.
"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi... Onnettomuudeksi
sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."
Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan
naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!...
Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:
"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti
liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin
kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän
hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan
sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:
"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan..." (Eipä uskaltanut jatkaa.)
"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos
tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.
Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.
"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä
lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on
laskettu."
"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö
te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.
"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että
eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."
"Ei! mitäs minä hänestä..." Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän
liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)
Tukkila nousi taas lähteäkseen:
"Minä menen läänin-rovastin tykö ... tuota... (Nyt tuntui olevan sydän
suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille
pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,
"No siellä ei _sinulla_ ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti
kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin
pakoituksesta:
"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä
ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."
Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.
"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten
edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden
liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä
en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo
parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien
heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen
tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset,
vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos
jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä
odottamaan.
"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin
ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis
vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia
sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.
"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei
kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi
pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:
"Siellä se on huoneessaan!"
"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa..."
"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin
Tukkila ehti mennä.
"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan
mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa... Ette edes häpeä sellaisia
ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"
Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi
pyytämään.
"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin
puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin
ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille
päästä."