Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski
kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli
uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän
lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys
talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän
kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas
kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko
jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun
uhattiin _väkivallalla_ häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!...
Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden,
joka kirkon-ikkunoita särkee! ... kerrassaan hävyttömyyteen menevää
itsekkäisyyttä!
Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:
"Hm ... jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä
hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten
asiain suhteen.
"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten
kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.
Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa
ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi
tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä
katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin
kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.
Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä
tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja
poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun
kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi... Koko
olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan
asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se
olisi huvia tuottanut.
Ja mikä oikeastaan vaivaa?
Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta
ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun
hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän
saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen
vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään
inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun
päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan
vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja
olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.
Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat
häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät
nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan... Nyt hän
ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi
voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt
itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein
hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti
väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta
harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen
tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen
kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta
ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran
aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta...
Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin
kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä
arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos
eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan,
että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin
muista...
Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa.
Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi
mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.
Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona
höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet
käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne,
kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää
tunteita.
Itsekkäisyys... Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se
tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa
olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan
valtakunnan eduksi ... ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä
olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen...
Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta
se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa
kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen,
joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.
Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen
ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen
pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti
muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi
kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki
pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun
vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti
loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan
periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta
suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.
Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi
tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa
ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.
Hän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti.
Rantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaan
Anderssonin kera.
"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?" virkkoi Rantanen.
"Niin olen."
"Montako laskit parannuksen päälle?"
"Kaksi." Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi
aavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan
täydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän
juuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.
"Yhden panin kokonaan pois." Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään
huomiota.
"Kuka se oli?" kysyi hän välinpitämättömästi.
"Tukkilan Iisakki."
"Noh?" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.
"Miksi Tukkilan Iikan?"
Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kun
Rantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että se
Tukkilan Iikkaa koski.
"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.
"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden
luku-mies."
Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat
päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan
käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.
"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus
estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa,
ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.
"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi
tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän
varmaankin on tehnyt rikoksen?"
"Hän särki kirkon-ikkunan."
"Ehdollaanko?"
"Siltä se minusta ainakin näytti."
Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka
rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän
tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin
pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta
edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt
läänin-rovastilla uhkaamassa.
Kertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet
paperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän
odottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että
hän arvostelua odotti niin _suurella_ halulla.
Rantanen katsoi miettien pilviin.
"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?"
Andersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei
hän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin
luvan toisellekin arvostella tekoansa.
Rantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.
"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani
kirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä
tässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan."
"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä." Hän oli jo
jokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa
se tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen
suotuisammaksi.
"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä
kun et laskenut tuota poikaa ripille," sanoi Rantanen nauraen.
Andersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin
vakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia
väitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:
"Miksi niin?"
"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan
todista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi
todistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan."
"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut
tavatonta vallattomuutta."
"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla
paljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin
tervassa."
Andersson naurahti innokkaasti:
"Luulempa", hän sanoi, "että minulla tämän pojan suhteen on suurempi
kokemus kuin sinulla." Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten
ylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. "Minä väitän, että siinä
pojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta," hän
lopetti.
"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti
paatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen
ehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla
on, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua." Rantanen puhui
vakuuttaen.
"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi," sanoi
Andersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä
siitä millä itseänsä puollustaisi. "Voipi olla," hän jatkoi, "että
etevälahjainen _koulupoika_ loukkautuu, jos opettaja jossain
suhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee.
Mutta tuollaisessa _kansanlapsessa_ ei omanarvon tunto voi olla
siksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes
ymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan.
Kun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun
käsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden
perusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole
inhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi
on luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi
valtaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että
pappi joskus toimissaan tekisi väärin."
Rantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden
perästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.
"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?" hän
kysyi.
"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen
luonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa,
nyt laskettu ripille. Mutta Leinin _vaikutuksesta_, mitä se
tarkoittaa?"
Rantanen nauroi.
"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse
ripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee."
"Kuule, mikä se juttu on?" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti
suurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.
"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa
ripille?"
Andersson joutui nähtävästi levottomaksi.
"Kyllä oli," hän virkkoi, "mutta luuletko, että joku voisi
ystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua
tekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?" Hän osoitti katseillaan
olevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.
"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää," sanoi Rantanen laiskasti.
"Niin kuin sanoin," jatkoi Andersson, "puhui Lein kyllä minulle tuon
pojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut
mitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset
syyt."
"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt
on asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset
jukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät
kapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille
toimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn."
"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?" keskeytti Andersson
kiihkeästi. "Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat
vaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet
olleet kaukana." Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.
"Olkoon niin, mutta kansa ei nyt, enempää kuin ennenkään, ota
uskoaksensa, että kapteinin suhteen eivät persoonalliset vaikuttimet
olisi kysymyksessä. Minä olen vakuutettu, että tuo poika itsekin, josta
nyt on puhe, uskoo täydellisesti, että se on tapahtunut kapteinin
myötävaikutuksella. Muuten on tuo kansan kesken täydellisenä
vakuutuksena."
"Olkoon mitä onkin!" huudahti Andersson. "Eihän se ole minun syyni,
että tekojani väärin tuomitaan ja arvostellaan."
Rantanen varisti tuhan pois paperossinsa päästä ja näytti ikään kuin
miettivän vastausta. Andersson lävisti häntä katseillaan.
"Ei suinkaan muuten," virkkoi edellinen vihdoin, "kuin siinä, että
tällaisten tapausten kautta papiston arvo kansan silmissä vähenee.
Katsos nyt, kun sinä panit pois Tukkilan pojan niin pienestä
rikoksesta, jota tuskin kukaan katsoo edes synniksi, ja poika kuitenkin
oli tietojen puolesta hyvin varustettu, niin kukaan ei ajattelekaan
muuta kuin että teit tuon vihassa. Kun toiselta puolen taas laskit
ripille yhden 'kapteinin pojan', niin ennakkoluulo on kansassa siksi
valtaava, että he uskovat sinun tehneesi tuon persoonallisista syistä.
Kyllä kansa jo tuntee ja käsittää kristinopin ydintä siihen määrään,
että se osaa arvostella tällaisia tapauksia. Ja jos kansassa kerran
kehittyy vakuutus, että papisto itse sakramenttioikeuksien
käyttämisessä menettelee mielivaltaisesti, niin, -- sinä käsität mitä
tuosta seuraa."
Rantasen paperossi oli sammunut, hän sytytti sen uudelleen ja
Anderssonkin kurkisti samasta valkeata omaansa. "Sinä teet kuitenkin
minua kohtaan väärän syytöksen siinä, mikä koskee tuota Tukkilan
poikaa", äänsi Andersson nähtävästi aikeessa jatkaa. Mutta toinen
keskeytti:
"Ajatteleppas, jos tuon ikkunan olisi rikkonut Huugo, mitä olisit siinä
tapauksessa tehnyt?" Hänen suunsa oli viattomassa hymyssä, tuossa kun
jäi odottamaan Anderssonin vastausta. Toisen poskipäät kävivät
punaisiksi ja hän epäröi ennen kuin löysi sopivaa:
"Niin no", sanoi hän vihdoin, "kyllähän siinä olisi ollut vaikea
valita."
"Mutta ripiltä et olisi häntä kuitenkaan kieltänyt," jatkoi toinen.
"Kenties ei." Andersson koetti naurahtaa.
"Mutta katsotko nyt kristinopin mukaiseksi rangaista yhtä rikoksesta,
josta et mahdollisesti jotain toista voisi rangaista?" kysyi Rantanen.
"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa
rangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen
ulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä
omalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet
rankaisematta." Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli
sitkeä ja kiusallinen.
"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän
kirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi.
Etkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti
nauttimaan Herran pöydästä?"
"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se
merkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden
teoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa." Andersson nyt jo selvään
osoitti loukkautuneensa.
Toinen yhä hymyili.
"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?" Tämä
lausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen.
Hänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen
hän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi
Rantanen:
"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa
uudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla,
kun me Huugon kanssa korttia löimme?" Hän katsoi suoraan apulaisen
silmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran
edestakaisin lehtimajassa.
"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se
lankee omille niskoille", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen
ja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.
"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen."
Rantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin
vaiti, kunnes Andersson taas sanoi:
"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan
kanssa."
"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta
että teet vakuutuksesi mukaan."
"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee
muitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla
ripille täysikasvuisten joukossa?"
Rantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden
mukaan täytyi siihen osaa ottaa.
"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi", hän lausui. "Ajatteles, kun
lapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti,
että he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä
taivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi.
Voidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi
johdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia
pappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat
häiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista
oikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa
heidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti
seuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo
korvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei
minun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin
halpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei
minusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan
häpeärangaistukseen Herran pöytään."
Andersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien
silmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.
"Kyllä siinä on perusteita", täytyi hänen tunnustaa.
"Niin minäkin luulen", sanoi Rantanen, "ja mikä vielä myöskin pakoittaa
varovaisesti menettelemään, on se että _kansa jo käsittää tuollaisia
seikkoja_. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden
perusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta
sanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit
saavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto
vähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan
tahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. -- Ei, mutta
nyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen." Hän pisti
kättä Anderssonille ja jätti hyvästi.
Viime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin
tällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa,
tuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella.
Mutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi
kysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.
Tuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle
tervehtivän.
"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!" Andersson
virkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja
apulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo
jalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa
hänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että "ei se ole niin
vaarallista." Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja,
sormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin
ehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa,
jonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä
liian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta
sulkeutui jälleen tiviisen suppuun... Mutta jo heijastaa silmistä
vapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa
vakuuttavasti... Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen
lepo... Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle
jäisi... Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne
päin vetävän...
Nyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana
äskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli
vaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma,
avo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä
hattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen
rinnalla kaikki muut ... tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä
voimilla tavoittelemaan.
Siinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.
Ilta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät
vaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat
ylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta.
Puiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet
pilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta
muodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.
Haaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko
kauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin,
ajatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana ... ja sitten
omaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja... Nytkin hän oli
uneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.
Ei hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin
toisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli
otsaansa...
Rovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja
takertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.
"Aadolf!" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän
olisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.
"Aadolf!" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että
hänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut
sitä.
"Mikähän hänellä nyt..." Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin
ja lähti sitten astumaan toisaalle. --
"Niin ... niin..." Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: "Sen minä
teen!" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska
pudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä
heittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta
ikävästä huolesta.
Huomio jo ehti kiintymään luontoon ja paraiten tuohon hauskaan ilmiöön
kun säde-soitot tuolta suurimman pihlajan lehväin välitse tunkivat niin
tarkkapiirteisinä ja aineen muotoisina.
"Niin, sen minä totisesti teen!" hän siinä taas vahvalla vakuutuksella
virkkoi ja lähti astumaan huoneesen päin. Nyt vasta hän huomasi
rovastin toisella puolella puutarhaa ja kääntyi sinne.
"Nyt tulee varmaan hyvä sato viinimarjoista, jollei vaan näillä
viikoilla tulisi myrskytuulia kukkia hävittämään," hän sanoi, kun näki
rovastin pensaita katselevan.
Vanha pappi katsoi ensinnä vakoellen apulaistansa, ennen kuin sanoi:
"Ei tässä tuulet milloinkaan hedelmiä hävitä suuremmassa määrässä. Nuo
puut estävät hyvästi tuulen tien. Mutta rankka-sateet ne toisinaan
ruhjovat lähes sukupuuttoon."
Näin oli päästy puheen alkuun. Sen juostessa pisti apulainen väliin
ikään kuin ohimennen:
"Minä tuossa päätin itsekseni, että lasken sen Tukkilan pojan ripille."
Hän jäi melkein henkeä vetämättä odottamaan esimiehensä lausuntoa.
Rovastin suu meni hienoon hymyyn.
"Ehkäpä se olikin parasta," hän sanoi, "säästyyhän sen kautta ainakin
turhista rettelöimisistä."
"Niin minäkin arvelen."
Rovasti taitteli kuivettuneita oksia eräästä pensaasta.
"Sinulla taisi olla hiukan taisteluita tuon asian johdosta," hän
virkkoi ja katsoi nauravalla syrjäsilmällä apulaiseen. Viime mainittu
hymähti ... pitääköhän tunnustaa, vai eikö...
"Olihan minulla", hän tunnusti.
Rovasti oli saanut kuivat oksat karsituksi ja sovitteli niitä
käsissään. Hän virkkoi mietteissään:
"Kyllä minäkin tunnen niitä taisteluita nuoruuteni ajoilta. Mutta kun
vanhetaan ja vakaannutaan, niin nuo kysymyksetkin sydämmessä käyvät
harvinaisemmiksi," ja hän naurahti, "sitä elää nutustellaan ja
toimitaan vaan vanhain kaavain mukaan." Hän hymyili niin tyytyväisesti
ja herttaisesti, että se tarttui apulaiseenkin. Rovasti meni istumaan
eräälle sohvalle, Andersson seurasi perässä ja sytytti paperossin.
"Mitä setä olisi nyt minun sijassani tehnyt tuon pojan kanssa?" kysyi
apulainen, valmiina vastaan ottamaan jotain hupaisaa vastausta.
"Hjaa", rovasti katseli taivaalle, "kyllä kun minä joltakulta olen
kieltänyt ripille pääsyn, on hän siihen saanut myös tyytyä."
Apulainen katseli tarkkaan esimiestään tämän harvakseen sanellessa.
Rupesi sitten ääneensä nauramaan kun tuntui siltä että setä sitä
tahtoi. Ukko yhtyi itse joukkoon, päästäen pari kolme kunnian arvoista
hytkähdystä.
Mikä herttainen ukko tuo setä! Apulainen tunsi koko olennossaan
tuollaista levoittavan, hyväätekevän tunteen läsnäoloa. Painajaisesta
ei ollut haiventakaan jälellä. Hän katseli sedän valkeata tukkaa,
kunnianarvoista partaa ja rauhallisia tyytyväisiä kasvoja. Siinä hän
tuudittautui ikään kuin suloiseen levolliseen uneen, jonka nä'yissä ei
kummitelleet mitkään painajaiset, eikä huolestuttavat, jokapäiväisen
elämän kiusalliset möröt... Elää nutustellaan ja toimitaan vaan vanhain
kaavain mukaan...
Silläpä kannatti iloisesti nauraa, ajatus oli niin käytännöllinen...
Anderssonia vielä hiukan jälestäpäinkin kututti, kun tuo pysyi
ajatuksissa... Pitää ensinnä vaan hankkia kaavat ja sitten ruveta
elämään horjumatta niiden mukaan.
"Nuoressa mielessä herää usein halu suuriin maailman parannuksiin",
puhui rovasti, "ja semminkin nuorissa papeissa, melkein poikkeuksetta
herää erinäisiä haluja koko kirkon uudestaan järjestämiseen. Mutta
ijankaikkiset lait ja aina varmat pettymykset kukistavat pian sellaiset
halut. Silloin tulee ajatelleeksi, että olisin tehnyt viisaimmin, jos
kohta olisin asettunut olevaisten olojen mukaan."
Hän piti kiini sohvan istuimesta, juuri kuin aikeessa kohottaa itseänsä
käsien varaan ylös ja katseli pulskeata taloansa. Apulainen kuunteli
rauhallisesti. Jonkunlainen himmeä kajastus äskeisestä keskustelusta
Rantasen kanssa värvytti ajatuksien reunassa ja sai matkaan hiukan
ikävää. Mutta rovastin olento tuossa, olihan se selvä, personallinen
todistus siitä, mitä hän puhui... Sepä poutii Rantasen ajatukset!
"Jaa tuota, oliko joku vaimo luonanne päivällä?" kysyi Andersson.
"Oli."
"Hän olisi tahtonut minunkin kanssani puhua, mutta olin juuri kirkkoon
menossa. Mitä hänellä oli puhuttavaa?"
"Hihhulit olivat saaneet akkaparan pään hieman pyörälle", sanoi rovasti
naurahtaen, "ja sitten hän tahtoi tietää, mitenkä hän pääsisi
tuskastaan."
"Ja te neuvoitte häntä?"
"Puhuinhan minä hänelle yhtä ja toista ja sanoin muun muassa, että hän
on sairas ja käskin hierottaa ja kupituttaa, niin kyllä paranee."
Apulainen naurahti.
"Ne hihhulit ovat", jatkoi rovasti, "semmoisia, että jos heille
vakavasti puhuu ja selittää, niin he eivät usko, mutta kun tekee
leikiksi koko puuhan, niin parhaalla pääsee."
Tyttö tuli puutarhaan kutsumaan illalliselle.
Siitä lähdettiin. Apulaisella oli hyvä olo. Tosin äskeiset hetket ja
päivän taistelut pistivät mieleen silloin tällöin. Mutta unilta ne vaan
tuntuivat, joita näkemästä nyt oli herännyt paljon parempaan
todellisuuteen. Kun asiaa kerran tältä kannalta selvisi ajattelemaan,
niin olipa jo hiukan vieras niille asioille, jotka päivän kuluessa
olivat sydäntä rasittaneet. Nyt jo saattoi puustakatsojana määritellä
tänpäiväisten tuskain syyt; nehän olivat olleet: ensinnäkin tuon pojan
juttu ja sitten pääasiallisesti samasta johtuneena järjestelmiä koskeva
kysymys. Edellisen suhteen tunsi hän päässeensä päätökseen, joka
iloitti ... hyh, se olikin ollut menemässä väärään suuntaan! Onpa hyvä
että kääntyi oikealle... Tuo jälkimmäinen sitten, eihän se enää
näyttänytkään miltään kun jo edellinen oli selvitetty. Olikohan siihen
ollutkaan mitään aihetta? Tuskinpa, sillä olihan se pojan juttu ihan
personallista laatua, eihän sillä ole mitään tekemistä järjestelmäin
kanssa...
Andersson ilakoitsi... Rantanen lie juonillaan ottanutkin seottaaksensa
nuo asiat, kun näki miehen jo muutenkin vaikeassa asemassa... Aika
junkkari se Rantanen! Oikeastaan nyt, kun saattoi selvällä vapaalla
tunnolla arvostella, voi ihan tarkkaan huomata, että Rantanen oli
taluttanut esiin maailmanparantajain keppihevosen ja olisi tuota päätä
istuttanut toisen sen selkään!
Miten helpolta nyt sentään tuntui, kun oli päässyt tuosta vaarallisesta
ratsastuksesta. Hän katseli rovastia, joka tuossa kapealla käytävällä
hiljakseen asteli edellä... Siinä on ukko, joka ei enää istu
maailmanparantajain keppihevosen selkään...
Oikein tuo ajatus Anderssonia hauskasti kututti, että mitä hauskaa
siitä syntyisikään, jos Rantanen keppihevostansa rovastille tarjoaisi.
Kyllä se on ukko, joka ei istuisi, ajatteli hän. Mutta se on viisasta
elämän politiikkia ja apulaisella ei ole mitään järjellistä syytä olla
esimerkkiä seuraamatta!
Hän huokasi keveästi.
"Todellakin on nyt erinomaisen suloinen kesäilta."
"Jaa", sanoi rovasti, "tämä on todellakin kaunis, tuskin raatsisi mennä
ollenkaan sisään."