Anderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja
asettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti
tarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi
sieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota
puoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka
kohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö
kuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja
rupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon
hajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti
kohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt
selville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini,
nousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin
käsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää
vasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla
askeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten
vesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista
suorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä
luita.
"Ah ah!" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä
hyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson
katsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja
rintaluunsa kipeiksi saanut.
"Mitähän jos sen reunan töppäisi?" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia
mille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska
nähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos
katselemaan.
Hän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui
ullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse
kylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli
vasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.
Nyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä
täydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin
viikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli
onnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani
käden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin
luonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli
tarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat
suurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja
marjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.
Puutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä
tähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli
verrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja
kirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää,
joka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi
tuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.
Nytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona.
Ensinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä
vielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein
silmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan
näkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä
aina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi
hän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku
huomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut
tyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne
olivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin
ja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui
kiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä
kuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani
tähystimen pöydälle.
Täytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan
piti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan
jos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin
edessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin
suurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen
ja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää.
Luultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi
tyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan
päässä.
"Hjaa ... a." Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten
rapuille ja vikkelästi ulos.
Se oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta
poukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä.
Huulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen
vaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.
Mutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun
apulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon,
joka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti
vetää papin huomiota puoleensa.
"Herr Maisteri..."
Andersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle,
vetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta
vihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon
esiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen...
"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?" Se oli hyvin
nöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan
liikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.
"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada..."
Anderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka
tutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä,
tirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa
vastausta.
"Halusta kyllä," hän vihdoin sanoi, "sen tekisin mutta minä olen
menossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa."
Anderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä
tyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan
näköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.
"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta
päästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta
tullut."
"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?" keskeytti Andersson.
"Niin ... kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta
menenhän minä rovastinkin puheille... Mutta eikö Maisteri ehkä
illalla?"
"No ehkä..." hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään.
"Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun."
"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran
armosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua
sellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä."
"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan,
kyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun." Apulainen
pisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain
olevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.
Akka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun
näki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä
muutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla
puutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen
syreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan
omituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti
nyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset
esirippujen taakse.
Kävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan
lehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana.
Hän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä.
Toinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili
huolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin
poika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas,
elehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin
perehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja
näyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat
eivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä
ilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi
rippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.
Apulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän
sinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.
"Huugo", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet
lakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien
väri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin
joita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy
huulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan
unetti.
"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle," virkkoi apulainen ja
tähtäsi katseillaan Huugoa.
"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä",
puolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta.
Apulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi
Huugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja
arveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta
intohimon lähteestä.
"Minä jo sanoin," virkkoi apulainen äreästi, "että se ei ole
mikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa
Herranehtoollisella käymään... Ja minä _toivon_ että minua
uskotaan." Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan
apulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.
"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista," sanoi tämä.
Andersson suuttui.
"Minä luulen, ettei sinulla Rantanen, ole mitään tekemistä tämän asian
kanssa ja toivon, että minulla on oikeus periaatteeni mukaan ohjata
niitä, jotka minun tulee Herranehtoolliselle laskea."
"No ... no, älähän nyt hiidessä...."
"Jaa, jaa, mutta se on asia, jossa minä en suvaitse leikin tekoa."
Apulainen lähti kiivaasti pois.
Rantanen jäi kummastuneena katsomaan miten toinen vihoissaan mennä
viuhkasi.
"Perhana, miten hartaana ja ankarana hän esiintyy!" hän sitten
virkahti, nousi kiivaasti ja näytti yhä olevan hämmästyksissään
Anderssonin käytöksestä, ikään kun ei olisi kyennyt sitä selittämään.
"Mitä me hänestä", sanoi Huugo, "pelataan peli loppuun."
Mutta toinen ihmetteli vielä.
"Enpä totisesti olisi uskonut häntä noin muuttuneeksi. Hän nähtävästi
selvään otaksui, että minä viekottelen sinua, sillä hänen katseensa
näytti sellaiselta." Ja Rantasen kasvoilla kuvastui harmi. Huugo
lykkäsi alaleukansa vakuuttavasti pitkälle:
"Eikö hän sitten tiedä, että minä ilman houkuttelemattakin pelaan
ja ... ---- vieköön, hän pelaa itsekin!"
Rantasta rupesi naurattamaan toisen innostus. Hän yritti sanomaan
jotain, mutta Huugo keskeytti:
"Ja mitä ihmettä hänen tarvitsee minun tavoistani huolta pitää? --
Koska pappa vielä elää niin saa apulainen luullakseni olla rauhassa
minun kasvatuksestani ja sieluni tilasta." Huugo nauroi makeasti.
"Mutta hän tulee kuitenkin olemaan rippi-isäsi ja siinä tapauksessa en
sentään enään niinkään kummana pidä että hän hiukan sekautuu sinun
asioihisi", arveli toinen vakavammin, enemmän todessa kuin leikissä.
Tämä vaikutti ikävästi Huugoon, sillä hän ei vastannut muuta kuin
arvelevaisesti: "Hmm..."
Apulainen kulki riukeasti lehtimajan ohitse, eikä katsonutkaan sinne,
mutta Huugo kuitenkin piti varmana että hän näki heidän peliä
jatkavan. Ensin hän tuosta tunsi iloa, ikään kuin arvonsa olisi tuon
tapauksen johdosta asteen kohonnut, kuin oli saanut hyvän toverin
läsnä ollessa osoittaa ettei hän "apulaista" pelännyt, ja ettei hän
ollut mikään tuollainen tavallinen "rippilapsi", jota papilla on
oikeus vaikka sormensa ympärille kiertää. Pitäisihän _tuon_ se itsekin
ymmärtämän.
"Lopetetaan peli", sanoi Rantanen äkkiä ja viskasi loput kortteja
kädestään.
"Miksi?"
"No eipä juuri miksikään, mutta tosiankaan en minä voi sietää sitä
ajatusta että hän luulee minun sinua viekottelevan."
"Oletpa aika lapsi!" Huugon oli nähtävästi paha olla. Hän keräsi
vastustelematta kortit, kehoittamatta toista enään jatkamaan ja astui
lehtimajan ulkopuolelle katsomaan Anderssonin jälkeen. Tämä näkyi juuri
menevän pihaveräjästä ja sitä kiini pannessaan katsovan lehtimajalle
päin. Huugo säpsähti. Tuo katse varmaankin tarkoitti häntä? Omituinen,
lamaava tunne valtasi mielen ja hänellä ei enää ollut juuri mitään
hauskaa sanottavana, kun toverinsa kanssa astui ulos puutarhasta.
Andersson oli suuttunut. Hän meni kiivaasti harppien kylän läpi
kirkolle ja unohti toisinaan kätensä heilumaan kahden puolen ja
sauvansa keskeltä toiseen käteen. Hänellä oli muuten vakavissa oloissa
tapana aina pitää kädet selän takana ja heiluttaa siellä sauvaa
niinkuin häntää. Kirkkomäeltä näki hyvän matkaa tielle. Se oli suureksi
eduksi rippikoululaisille, sillä he saattoivat pitää vahtia ja lakata
aikaisin vehkeilemästä kun pappi tuli. Nytkin kävi samoin. Anderssonin
saapuessa paikalle oli kaikki ihmeen rauhaisaa ja hiljaista.
Koululaiset seisoskelivat tahi istuskelivat puitten ja hautapatsaitten
juurilla, mitkä lukien, mitkä hiljaa keskenänsä haastellen.
Ja Andersson kuitenkin tiesi jotenkin tarkkaan, miten he siellä
mellastivat kun hän oli kotona!
Toisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä
kaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän
tahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla
nöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi,
sanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen
määrättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, -- niin
hän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä,
sitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat
unohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja
likemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. "Herra
J--la, jos se tulee maisterin tietoon!" Ja he oikein sydämen
hartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei "asiat" tulisi maisterin tietoon.
Anderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että
koululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla
ruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli
julkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!
Hän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus
taas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että
hän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen
tunteita itsessään hiukan asettumaan.
Kirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista
kaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä
koko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se
kiukutti kovin... Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei
tulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista,
itsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!
"Ei tulisi kysymykseenkään!" Andersson oikein seisahti, puristi käden
nyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.
Tuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän
alkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja
kädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon
mielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä
seulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa
olevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen
selvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.
"Herra J--la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista." Se
oli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta
nyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi
äskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui
rauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen
rippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän
päivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa
lopullisesti Herran Pyhälle Ehtoolliselle _valmistettuina_.
Ensinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita,
sillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä
omituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa
ajatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat
jättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän
viehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella
nöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään
estetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä
-- sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja
lausuelee, -- oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut
paperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että
jollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea.
Suloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi
ajatella päätöstään: laskea kaikki _eroituksetta_.
Kuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia,
elämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä ... sitä
suurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo,
täydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän
jälkimmäisen perusaatteen.
Ja kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia
lapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti
vakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa
samaa mieltä.
Mutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta?
Mitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät
ensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran
pöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.
Yhteiskunnallisen arvon! Herra ... jos nuo lapset vaan sitä
ajattelisivat!...
Ja pappi tunsi itsessään, miten tämän ajatuksen synnyttämä tuskallinen
kylmyys pusersi sisässä ikäänkuin lämpöä kokoon. Jälkimmäinen kuva,
tuo, missä niitä elämän halusta hehkuvia lapsi-kasvoja oli, kadotti
äskeisen sisällyksensä ja vaikutuksensa: sen pohjapiirroksessa ihan
selvään voi eroittaa Valheenisän työtä.
"Hyvä Jumala, mitä minä taidan tässä tehdä? Oliskohan ensimmäinen taulu
parempi?"
Hän veti jo toista syrjään... Orjallinen, alakuloinen, rangaistujen
katse sieltä kohtasi!
"Raadollista ja särjettyä sydäntä..."
Ei, mutta näitä painaa ainoastaan maailman kunnian himo! Sydän on kova,
paatunut. Sen pitää tulla särjetyksi. Kas niin, tämä on hyvä; minä
panen heidät melkein kaikki pois. Sitten on mahdollisuus särkeä heidän
sydämmensä. Herra minua siinä auttakoon!
Mutta sydän tahtoi kukistua, sillä niin ikävä oli tuon taulun vaikutus.
Se kuitenkin näytti aatteen mukaisimmalta ja mahdollisimmalta. Siis
_melkein_ kaikki on nyt otettava kiini, eikä laskettava ripille!
Mutta kutka yksikseen lueteltuina?
Se oli pitkä kysymys. Andersson ei ollut persoonallisesti tutustunut
juuri yhteenkään, paitsi Huugoon, oli vaan kuin koulumestari ainakin,
pääasiallisesti pitänyt silmällä kirjaimellista tietoa ... hän olikin
ollut ankara sen perään.
"Puukstavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Tuokin nyt sattui
johtumaan hänen mieleensä.
Mutta henkihän liikkuu kirjaimen ohella, sitä ainakin ovat lain laatiat
edellyttäneet, koska ripille pääsemisen välttämättömänä ehtona on osata
lukea tärkeimmät uskonopin pääkappaleet; hengen mukaan on murheellinen
särjetty sydän tarpeellinen. Voiko jälkimmäistä olla ilman edellistä,
taikka edellistä ilman jälkimmäistä?
"Jaa, kukapa sen voi selvittää!" Ja apulainen lohduttautui sillä, sekä
lisäsi siihen vielä sen, että käytännössä ainakin on otaksuttu, ei
voivan olla murheellista ja särjettyä sydäntä ilman lukemisen kautta
saavutettua tietoa, mutta kirjaimellista taitoa voi huokeammin seurata
tuo opin _hengen_ mukaan välttämätön ehto.
Järjen mukaan se näyttikin otaksuttavalta tuo. Se tuntui hiukan
vapauttavan häntä yksityisenä ihmisenä edesvastuusta siihen määrään,
että puhkesi ääneen sanomaan:
"Ja otaksumisiin se kaikessa tapauksessa täytyy perustua, sillä ihminen
näkee mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämmeen."
Mutta kyllä tuntui otaksumisien teko yleensä hyvin vaikealta kun piti
tutkia yhtaikaa toista sataa sydäntä. Moni tästä laumasta, hänen
tutkimuksiensa mukaan, tuntui olevan hyvin alkuperäisellä kannalla.
Monta oli, joiden alkukasvatus oli kokonaan laimiinlyöty: niillä oli
kovin alhainen lu'un taito ja perin hämärät käsitteet Kristinopin
yksinkertaisimmista totuuksista.
"Mitenkä olen onnistunut näitä valaista? Mitenkä viidessä viikossa
rakentaa sen, mikä viidentoista vuoden aikana on, parhaimmassa
tapauksessa jätetty koskematta, mutta pahimmassa tapauksessa tehty
kaikki rakennusaineetkin kelvottomiksi?"
Nämät kysymykset tulivat vakavina, vastausta vaativina. Parin, kolmen
tunnin kuluttua olisi vastaus jo myöhäinen! Kun ei, suoraan sanoen, ole
ensinkään lukutaitoa, voiko olla semmoisilla mitään uskoa, tahi edes
käsitystä siitä mitä pitäisi uskoman?
"Miten esimerkiksi on laita Matti Annanpojan?"
Tämä nuori mies, joka Anderssonin mieleen johtui ensimmäisenä, oli
äpärä ja jo kaksi kertaa tätä ennen yrittänyt ripille, mutta aina
reputettu. Ensikerran rippikouluun tullessaan, osasi hän hiukan
tavausta, mutta oikolukua ei ensinkään. Toisella kertaa osasi hän
jotakuinkin lukea ulkoa Herran rukouksen puoliväliin asti, mutta ei sen
pitemmälle sisästäkään. Nyt kolmannella kerralla oli hän unohtanut
niin, että osasi vaan muutamia sanoja mainitun rukouksen alusta lukea
sisästä ja tavata Uutta Testamenttia hiukan huonommasti kuin ensi
kerralla.
Nykyään oli poika palveluksessa kapteeni Leinillä. Eräänä päivänä oli
kapteeni tullut rovastin luokse puhumaan tuon pojan asiasta ja lausunut
suoraan vakavana mielipiteenänsä ettei Matti tule siitä sen
valkosemmaksi vaikka elämäikänsä rippikoulua kävisi. Rovasti oli
yhtynyt samaan mielipiteesen. Andersson oli ensinnä jyrkästi
vastustanut. Mutta rovasti selvitti kasvatusopillisen periaatteensa
mukaan, että tuollaiset vaan paatuvat, mitä enemmän heidän suhteensa
osoitetaan vaativaisuutta. Kapteeni ilmoitti että yleisen järjestyksen
vuoksi on parasta laskea pojan ripille, koska sillä on morsian siinä
tilassa, että täytyy vihkimisen saada toimitetuksi pikapuoliin, jollei
tahdota lisäksi yksi äpärä kunnan niskoille. Tämän sanoi kapteeni
hymyillen, ikään kuin jo edeltäkäsin riemuiten viimeisen valttinsa
pätevyydestä.
"Onko niin?!" Tämä kysymys tuli yht'aikaa kumpaseltakin papilta.
"Niin se on," ja kapteeni kertoi asian tarkemmin.
"Jaa, kyllä se on välttämätöntä, että hän lasketaan ripille, taikka
muuten ei sitä voida koskaan tehdä, sillä tuo seikka varmaankin tulee
paaduttamaan häntä yhä enemmän," päätti rovasti.
Ja apulainen suostui. Matti Annanpoika piti päästettämän ripille ilman
kirjaimellista tietoa ja hyvin mitättömillä takeilla henkisestä
tarpeesta. Mutta oli pantava sulku paatumukselle ja annettava tilaisuus
lailliseen vihkimiseen ja vapautettava kunta elättämästä lehtolasta.
Apulainen kuitenkin otti Matti Annanpojan erityisesti tutkittavaksensa
ja kyseli muun muassa:
"Mikä oikeastaan on estänyt ettet sinä ole voinut paremmin oppia
lukemaan?"
"Ei minua ole opetettu?"
"Eikö ole opetettu."
"Ei ole. Ja nyt jo, kun on näin isoksi tullut, ei ole aikaa lukemiseen,
pitää työssä olla aina."
"Hm."
Andersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä,
eikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. -- -- --
Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän
tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä
Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto.
Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan
kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä
Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan
syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse,
Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia
on.
"Matti Annanpoika ... mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi
tekemän?"
Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi... Onkohan
pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?...
Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä
suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä
kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja
olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"
Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin
syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän
vaikutuksen.
Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi ... silmät jäivät vaan
siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio
itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli
taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon
tapauksen ... "kaikki jotka työtä teette..."
"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja
paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!
Onhan Matti Annanpoika nöyrä!... Jumala tietää, hän voi olla
mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei
kutsu tässä oppineita, vaan _kaikkia_. Ei hän siis hylkää
sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa
vaille.
"Ryövärinkin hän otti armoihinsa..."
Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai
laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut
käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin
kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat
tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi
Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että
olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän
tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta ... kenties
hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!... Vaan niiden kanssa
ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä,
sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin
tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei
hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos
heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä
myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat
tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet
vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan
voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että _hän_
ei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi
olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut
peloittaa!
"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"
Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi
vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin
kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa
todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he
omasivat käsitteet...
Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu
tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen
nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja
kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään
unohtanut.
"Ikkuna rikki!"
Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja
näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.
Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen
sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi
viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja
tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.
"Kuka heitti kiven kirkkoon?"
Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja
uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta
katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä.
Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut
mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti,
joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.
Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.
"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi
kysymys.
"Tukkilan Iikka."
Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin
uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun
kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja
taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen
saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna
kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa,
joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat
jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät
vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan
silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä,
koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.
"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.
Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään
oleviin poikiin, siitä taas maahan ja -- suu oli hymyssä, posket
punaisina.
Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta
olisi nyt täysi.
Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä.
Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.
"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"
Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä
ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos
rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi
poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja
pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon.
Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi.
Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon ... olisiko
turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara
sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin
äreästi:
"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.
Pappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas
synnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului
hyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja
kiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää
keskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin
kova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha.
Uteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei
ollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.
Joukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea
arveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.
"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois."
"Ei tuollaisesta", toinen arveli, "sehän olisi vahinko." Sitten alkoi
väittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui
kohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen
kirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.
"Mikä täällä tapahtui?" hän kysyi.
Kohta oli useampia valmiina kertomaan.
"Jassoo." Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.
"Kovalle nyt panee Iikan", virkkoi taas joku.
"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane",
jatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului
pitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä
kumea kaiku.
... Hss... Maisteri tulee käskemään sisään... He alkoivat astella
rappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli
tuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan
Iikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa
kun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti
hän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi
toisille: "Hyvästi nyt!"
Joku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä
kävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan
vaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti
toverijoukkoon ... näki että ne kaikki katsoivat häneen. --
"Herra isä! hän on pantu pois."
Mutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja
pelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua
apulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt
seisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen
huomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta
ehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.
"Tulkaa sisään", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt
teon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon
takaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan
hiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti
kauhu ja epäilys.
... Herra J--la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?
Ei nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa
estää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin
vihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta
puolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen
hän oli!... Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen
ilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas
ja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.
Huh... Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi
kirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut -- jos olisi sen
tehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa
hampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen
määrin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt
tunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään
muita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja
äkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan... Jaha, kannattaapa tänä päivänä
tosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoo _noille_!
Huugo käänsi päätänsä, ... mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen
tavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät
he Anderssoniin kuin kuvakaappiin!
Tuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen... Mitä hittoa he tuolla
tavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän ne _tuota_
miestä noin?
Ja sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi
ei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.
Tuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden
peloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska
kärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä.
Tuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin.
Silmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja
liitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin.
Siihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana
alttaritaulua katsellen.
Kului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä:
apulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa
pienen pöydän taakse.
"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?"
Tämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui
ikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.
"Vastaa sinä Pattinen", hän jatkoi.
Syntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista.
"Hss"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.
Pattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.
"Harvempaan, harvempaan", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen
sellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki
muutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun
katseita ... kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia
kasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan,
päästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin
ajattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin
hyvälle tuulelle joutuneen... Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen!
sinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu... Sinä
vaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä
kelpo Pattinen!
Pappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa
katsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut
raskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa
näytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen
perästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja
silmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin,
ihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen.
Anderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja
tyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti
rauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä
kannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille
lopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.