"Ei tuo virka nyt niin korkeata rintaa kestäisi."
"Kovin on unohtanut sekin lapsi isänsä," muuan eukko ristissä käsin
huoki. Toinen eukko kävi likemmäksi miehiä kuiskuttelemaan, kertoi,
että eräänä päivänä oli suurella ryminällä ajanut akat pois
odotus-huoneesta, haukkunut y.m.
Asia pidettiin erittäin raskauttavana. Onpa koko hirviö, kun ihmiset
käyvät asioitansa ajamassa ja sillä lailla...
"Sanokaas muuta. Sitäpä minä kysynkin että onko sillä valtaa?"
"Vai valtaa!" nauroivat toiset. "Jos totta puhuen vallasta puhutaan,
niin jokaisella muilla on tässä valtaa, mutta ei hänellä. Meillä valtaa
on, meitä varten tämä on laitettu. Mutta mikä hän on? renkipoika,
meidän renki."
Tyytyväisyys valtasi kaikki. Lujemmin painettiin puuta. Onpa sentään
helkkarin lystiä, olla yhtenä omistajana tällaisessa talossa!
Yhteisestä riemusta havahti Kuittinen ensimmäisenä.
"Ei, mutta," hän ähkäsi, "tätä odottamista ei enää kestä harjankaan
kärsivällisyys." Ja hän meni taas koputtelemaan ovelle.
"Mikä se on?"
"Enkö jo saisi sanomalehtiäni?"
"Odottakaa, ei posti ole vielä järjestetty."
Kuittinen peräytyi suututellen ovelta.
"Sitäpä nyt järjestetään," hän paneskeli.
"Niitä pitäisi opettaa noita nuoria poikasia. Kun mekin nyt täällä näin
häntä palvelemme, niin hän voi luulla itsensä miksi hyvään," tuumi
Kantolainen. Toiset innostuivat siihen. Pitäisipä totisesti opettaa!
Kullakin oli mukava sana jonka pitivät erittäin sopivana ja tepsivänä
lausua sellaisessa tilaisuudessa. Siitä tuli hauska valikoima haukkuma
ja "nenäämä" sanoja. Ja oikein jo sydämiä innosti itsekunkin
ajatellessa, että itse sattuisi tilaisuuteen lausua niin ja niin...
He keskustelivat salin etäisimmässä päässä. -- Tuppelin konttorissa
lepäili ja luki Suometarta. Kuuli toisinaan puheen huminaa salista,
mutta ei eroittanut mitä se oli. Paransi tyynyä ja mutisi:
"Järjestystä tässä täytyy pitää." -- Mutta Kuittinen taas selvisi
jupakasta kiirehtimään.
"Ei saakeli, mutta makuulle tuo lienee pannutkin," hän äännähti ja
toisten nauraessa marssi taas uhitellen koputtelemaan. Nyt löi jo
nyrkillä oveen, se tärähti kovasti niin että toisetkin siitä jo
sävähtivät. Mutta Kuittinen jatkoi paukutustaan ja toiset odottivat
äimistyen, mitä tuosta seuraisi. Asemamies lähti ulos, ettei
harjoittelia vimmoissaan luulisi häntä tuohon syylliseksi ja häneen
vihaansa ajaisi.
Kuittisen koputellessa alkoi sisästä ensinnä kuulua räiskettä ja
pläiskettä, ikään kuin joku kiukkupäissään olisi siellä mellastanut.
Vihdoin vetästiin luukku ovessa vingahtaen auki.
"Onko siellä Varmasen postin ottaja?"
Kuittinen sai väistyä. Mikä herra luulitkaan olevasi kuin ensimmäisenä
tukit!
Yksi poikasista meni ottamaan Varmasen postin, toinen pappilan.
"Kuka siellä vielä postia tahtoo?"
"Minä." Kuittinen astui lähemmäksi.
"Kuka minä?" Tuppelin kysyi, kun ei viitsinyt selkäänsä koukistaa
katsoaksensa, Joutaapa kanssa sanoa nimensä, ettei luulisi tässä niin
kovin tuttu olevansa.
"Kuittinen," vastasi tämä.
"Jahah, tuossa on pankista vekselin ilmoitus."
"Vai niin. Maksetaan itse, ilman vieraan apua. Eikö muuta ole?"
Tuppelin vähän joutui hämille tuosta, kun ei Kuittinen sitä tehnyt.
Katui jo melkein, että oli tuota sanonutkaan. Olipa omituista: koko
ajan kun oli kuvitellut tämän asian riemua tuottavan ja tuon saksan
hämille joutuvan. Nyt vaan itseä tuntui hävettävän.
"Muuta ei ole," sanoi hän.
"Eikö Suometarkaan?
"Jassoo, tuleeko teille Suometar?"
"Tuleepa hyvinkin."
Tuppelin nouti pöydältä lehden.
"Muutako ei ole?"
"Ei."
Astui esiin uusia henkilöitä. Tuppelin sill'aikaa jo kävi pöydän luo
istumaan.
"Onko Maria Tupakaiselle tullut Amerikasta kirjettä?" kysyttiin.
"Ei ole." Ei hän tarkastellutkaan, asioiksensa vaan selaili edessään
muutamia kirjeitä.
"Onkohan Leena Sivumäelle?" Ei ollut Leenallekaan kirjettä. Mutta
löytyi siitä sentään jollekulle, kuin sattui vaivatta käteen tulemaan.
"Onko Sameli Tienpäälle ja Maijaliisa Pöhlölle?"
Tuppelin purskahti nauramaan.
"On täällä monellekin pöhlölle, mutta ei Maijaliisalle."
"Kelle sitten?"
Siinä joutuikin Tuppelin pulaan, täytyi valehdella että ei ne
olleetkaan kuin joillekin muille, vaikka väärin nimen luki.
Mutta akoille jäi vakuutus että Maijaliisalle oli kirje, ehkäpä
rahakirje, mutta ei tuo ilkiö vaan antanut.
Vihdoin ne menivät pois viimeisetkin ja Tuppelin jäi rauhaan. Hän laski
helpoituksen huokauksen, avasi konttorin oven ja alkoi astuskella
odotus-huoneen lattialla.
* * * * *
Itsestänsä siinä juoksi mieleen äskeiset kokemukset. Mieli oli vielä
hiukan kuohuksissa siitä ettei yleisö nähtävästi pitänyt häntä
sellaisessa arvossa kuin olisi mielestänsä vaatinut. Jo ennen monasti
oli tuon huomion tehnyt, kuin vakinaisen asemapäällikön kanssa sattui
yht'aikaa olemaan toimistossa. Häntä, Tuppelinia kun ihmiset
puhuttelivat, oli niillä useammiten ikään kuin käskeväisyyttä ryhdissä,
kohtelivat kuin jotain käskyläistä; vakinaisen asemapäällikön kanssa
kuin olivat tekemisissä, käyttäytyivät ihan toisin: kunnioittavasti,
mutta samalla tuttavallisesti. Erittäinkin _tällä_ asemalla, missä
hän nyt oli jonkun aikaa ollut virkaa-tekevänä, oli hän tuon huomion
tehnyt.
Tuttavallisesti ja kunnioittavasti...
Miten oli tuollaista asemaa mahdollinen saavuttaa? Hän yht'äkkiä alkoi
karehtia isäntäänsä. Olihan hänkin jo koettanut yhtä ja toista keinoa
päästä yleisön kanssa samallaisiin suhteisiin, mutta vielä ei se ollut
onnistunut. Ainoastaan aniharvoin näki jonkun käytöksessä kaivattua
väriä. Mutta sekin oli niin satunnaista. Pääasiallisesti oli hän
koettanut saavuttaa tarkoitustaan sillä, että kohteli yleisöä ankaran
isällisesti, nuhteli, ärjyi kun niin sattui, eikä milloinkaan alentunut
yksinkertaisten ihmisten leikkiä ymmärtämään. Itse kyllä teki leikkiä
kun siksi tuli, mutta kai siinäkin oli omituinen värinsä: akat ja ukot
pitivät sitä ivana, pilkkana.
Toisinaan johtui Tuppelin tekemään tiliä itsensä kanssa, luomaan
katsauksen taaksepäin. Elontie oli hiljaista, mutta varmaa kohoamista
-- ainakin omasta mielestä. Väliin nousu näytti oikein kukon
harppaukselta kun muisti, miten vielä kuusi vuotta takaperin kävi
lehmiä paimentamassa, tappeli toisten paimenten kanssa joista moni
hänet viskoi mihin tahtoi, savesi nyrkit ja kasvot; toiset sille
nauroivat ja hän oli puolittain alaskaateella toisten joukossa. Mutta
sitten, mikä lie pälkähtänyt vanhemmille päähän kun hänet kouluun
laittoivat -- hyvä pää kun sanottiin olevan.
Ja nyt kun vertaili itseään rinnan noiden paimen kumppalien kanssa,
jotka ennen, vaan muutamia vuosia takaperin häntä melkein itseänsä
ala-arvoisempana pitivät, tuntuipa melkein siltä, kun olisi kotkana,
siivin lennellyt näiden ylipuolella. Toisinaan meni mieleen, miten
ensivuosina kun koululomilla kotikylässä asusti, ukot ja akat hänelle
aina pitivät puheena, että jos joskus sattuisi, sinusta Tuomas, joku
virkamies tulemaan, niin älä ole kopea ihmisille, niin kuin nuo suuret
herrat ovat; paremmin edistymäänkin pääset, jos olet nöyrä ja n.e.p.
Tuosta hän muisti innostuneensa aina, ja kummallisen paljon hän siihen
aikaan pitikin noista oman kyläisistä. Ne olivat silloin niin ...
niin ... niin ... ei sitä oikein osaa sanoa, mutta ainakin ne olivat
ystävällisempiä. Nyt kun siellä kävi, katselivat ne karsain silmin,
melkein ivahymyllä muutamat.
Kyllähän sekin vaikutti: siihen aikaan oli koko koulu-nuorison korkein
ihanne tuo sama juttu, että heistä pitäisi tulla kansallismielisiä,
oikein malli-virkamiehiä. Melkeinpä taudillinen innostus vallitsi koko
laumassa. Jahka vaan päästäisiin tästä, niin näytetään noille vanhoille
virkamies-jukureille esimerkkiä. Koulupojillahan oli itsillä niin
karvaita kokemuksia siitä, ettei heitä pitäneet edes herran alkuinakaan
muut, kuin palveliat ja semmoiset.
Tuppelin erosi koulusta ja meni harjoitteliaksi rautatielle. Siihen oli
monenlaiset syyt. Ensiksikin että aineellinen puoli pitkällä lukutiellä
pelotti, jopa jo ahdistikin, että lukeminen kävi ikäväksi,
rasittavaksi. Ja sitten suurin ja pätevin: olihan se jotain, päästä jo
virkamieheksi, kuin toiset toverit vielä kirjain ääressä hikoilivat.
Kun hän tältä kannalta asiata aprikoitsi ja esitteli niille jotka hänen
kohtalostaan jotakin välittivät, niin ne hyväksyivät sen. Osoittihan
päätös järkevää käytännöllisyyttä. Kylän miehet ja muut sanoivat:
"Onni todellakin, että kansa saa virkamiehiä omista lapsistaan."
Totta kyllä, että niitä oli kotikylässäkin sellaisia, jotka Tuppelinin
Tuppua jo koulupoikana pitivät ylpeänä ja korskana, mutta toiset
arvelivat että kyllähän ne koulupojat aina sen verran herrottelevat.
Arvelivat siitä muuten lapsellisuudeksi, joka poistuu, kun miestyy.
Niin tuli hän rautatielle, muodostellen mielessään kaikellaisia, mutta
pää-asiassa erinomaisen hauskoja edellytyksiä. Vaan pian esiintyi
harmittavia kokemuksia, kaikellaisia. Sattui, näetten sielläpäin
silloin tällöin kulkemaan noita entisiä tuttuja, oman kylän miehiä,
työjusuja, lahtareita ja muita sen kaltaisia. Ne tulivat kuin hyvätkin
tuttavat oikein kädestä tervehtimään ja jo vaunusillalta usein
huusivat:
"No päivää! kuinka se Tuomas nyt jaksaa?" Nauroivat ja hymyilivät niin
tuten ja ystävällisesti, kuin olisivat hyvänkin "trastu-kampraatin"
tavanneet. Toiset edes sanoivat Tuppeliniksi. Mutta Tuomas... Kaikkein
hiton moukkain tuttavana sitä pitää ihmisen olla!
Ensimmältä tuollaisissa tapauksissa Tuppelinin silmä arasti vakoeli
ympärille, että josko jo joku parempi ihminen olisi huomannut ja jo
nauraa-räköttäisi, häntä pilkaten. Jos sitten ei julkista naurua
huomannut, koetti hätäisesti jossain välissä sanoa tuolle "tuttavalle"
pari sanaa. Sillä omituinen orjallisuus, vanha tottumus tuntui
vaistomaisesti velvoittavan pyhkimään päältään sitä luuloa että hän
mikään ylpeä olisi.
Mutta vähitellen poistui tuo arkuus ja ylpeyden maine ei enää
peloittanut niin kuin ennen. Rupesipa tuntumaan melkein luonnolliselta,
että talonpojat ylpeäksi nimittäisivät. Huomaamatta, ihan itsestään
mielipide tuossa suhteessa muuttui. Mahtoi siihen vaikuttaa sekin,
ettei enää ollut tilaisuudessa seurustelemaan talonpoikaisten kanssa
samassa merkityksessä kuin ennen. Siellä kotikylässähän ei ollutkaan
herroja! No oli tosiaankin, oli siellä tuo vanha juoppo Rallunfors,
muuan virkaheitto. Mutta mitä semmoisesta jota ei kukaan pitänyt muuta
kuin varoittavana esimerkkinä. Kummako sitten että periaatteet likimmän
ympäristön makuisina pysyivät. Johdonmukaisesti tekivät ne nyt samoin,
muodostuivat likimmän seurapiirin mukaisiksi. Tähän piiriin ei enää
talonpoikia kuulunut, ainoastaan sen verran mitä virkatoimissa sattui.
Ja ne, nuo talonpojat esiintyivät siellä kovin tietämättöminä,
taitamattomina, aina kyselevinä, neuvon tarpeessa olevina. Tuppelin
oppi vähässä ajassa, niin että osasi noille jokapäiväisille kyseliöille
antaa tietoja ja neuvoja, tarvitsematta kysellä päämieheltänsä.
Kovin paljon oli noita tietämättömiä kyseliöitä. Ne näyttivät muuten
niin yhdellaisilta ja yhden näköisiltä. Jopa oikein rupesi tuntumaan
siltä, kuin samat miehet ja samat akat olisivat joka päivä, jopa
monikertaan päivässä käyneet asemalla toimittamassa ihan samoja asioita
jotka jo monikertaan oli toimitettu. Väliin kuin itsellä sattui olemaan
jotain hauskaa tekeillä, suututti oikein, kuin aina vaan tuli
keskeyttäjiä. Ja jos ne näköjään olisivat olleet edes oikeita ihmisiä,
mutta kun yhdessä näki yhtä, toisessa toista kummaa, eikä uskaltanut
heille tuosta edes pistellä, niin se oikein pani ähkymään. Ensimmältä
tuli toimeen sillä ja sai luontonsa tyydytetyksi, että hengessään vaan
mustia nimiä luki ja mykkänä toimitti tehtävänsä. Vaan sittemmin, kerta
kerran perään alkoivat pakottavat sisälliset liikutukset puhjeta, ensin
murinana (koiran murinana) sittemin puoliääneen ja vihdoin ärjyen. Kun
ensikertoja ärjyntä pääsi, antoi se aina tapauksen ohitse mentyä
ajatuksen aihetta. Vaivasi semmoinen outo, ensikertalaisuuden tunne:
täytyi asettaa tekonsa omaan eteensä arvosteltavaksi. Itse jäi asiasta
kuitenkin kohta jähmeään, välinpitämättömään tilaan. Mutta ulkoa päin
sai tunnustuksen. Nuo, joille hän ärjyi, niissä oli niin kovin paljon
vikoja, joita herrasväki huomasi, oli tyhmyyden vikoja ja luonnon
vikoja. Kun Tuppelini suuttui ja ärjyi, nauroivat muut. Hän otti ne
kiitos-nauruiksi ja yltyi itsekin nauramaan. Olipa hupaisa urheilla,
kun oli niin kiitollisia katselioita! Toisinaan tuttavat sanoivat häntä
kiukkuiseksi. Mutta jostakin syystä hän ymmärsi tuonkin olevan
kunniaksi. Vanha asemapäällikkö, hänkin sanoi olleensa nuorena kiivas,
mutta vanhempana oppineensa jo kärsimään. Tuo näytti siis itsestään
kuuluvan asian luontoon. Mutta ei hänenkään, tuon vanhan asemapäällikön
kärsivällisyys vielä neljällä jalalla seisonut. Se ontui väliin oikein
vaivaisen tavalla. Ja silloin oli Tuppelinilla hauskaa. Näetten, kävi
tuolta vanhalta karhulta niin maukkaasti, ettei olisikaan saattanut
olla nauramatta.
Väliin johtui mieleen noita mielikuvituksia kouluajoilta, kun
tuumittiin koulusta päästyä antaa virkamiehille oikein malli. Oikein
nauratti nuo lapselliset tuumat nyt isoa miestä. Mutta sen ohessa
heräsi itseä kohtaan jonkullainen hiljainen kunnioituksen tunne sen
rikkaan kokemuksen johdosta, minkä oli saavuttanut. Melkein sääliksi
kävi tovereita jotka vielä koulun penkeillä hautoivat noita lapsellisia
tuumia. Joskus heitä tapasi ohitse kulkevassa junassa. Ne lensivät
sieltä kuin harakat, tervehtimään. Ei heidän tervehtimistään hävetä
tarvinnut, olivathan he siroja poikia melkein kaikki. Mutta kun heidän
käsiänsä pudisti, kun puhutteli heitä, tuntui se melkein siltä, kuin
kokeneena isänä, tahi ainakin vanhempana veljenä olisi heille
jäähyväisiä sanoessa tehnyt mieli neuvoa, että muista lukea läksysi,
äläkä vaan päätäsi rikki juokse. Kun sitten näiden entisten toverien
nähden konduktörille erityisen huolettomasti päällään noikkasi
merkiksi, että juna saisi lähteä, ja kun tuossa hädässä monta kättä
kouraan pistettiin, jäähyväisiä sanottiin ja hyvää vointia
toivotettiin, niin tuntuipa se melkein sille, kuin maailman kulun
ohjaaminen, ainakin jossain määrin olisi ollut hänen käsiinsä
uskottuna.
* * * * *
Hän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti
sisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä
piti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain,
poissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän
takin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi
huviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle
menevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle
kirjoitetaan.
"Hölmöläiselle!"
Häntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.
Mutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin
näki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota
Tuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka
ehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut
vastaanottajan haltuun.
"Hitto sentään!" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei
suinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään,
missä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia
kiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi,
jos lähettäisi piian viemään... Mutta sitten hän arvaa, että minä
täällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi
kuitenkin asia ja päästi pulasta.
"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle
kaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että
tuskin ehtii pussin auki saada."
Rauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan
tointansa.
Sillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja
epävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta
Tuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta
ryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului
samallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin
niin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin
kurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen,
mikä lie ensikertalainen. "Menköön!"
Vähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. "Täällä on eräs vaimo, joka
pyytäisi saada rahakirjettänsä."
"Mikä se vaimo on?"
Piika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. "Ei nyt ole posti-aika,
eikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen."
"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa."
"Ei, ei minulla nyt ole aikaa."
Piika lähti pois.
Tuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti
tuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski
vaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja
kiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan
mielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli,
tyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja
sietämättömältä korvaan kuulunut.
Kun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän
sohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä
nukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä
koputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi
että asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei
mennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei
juuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös
nousemaan.
Vähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja
varmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi ... liekin siinä peijakkaassa
harakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin
odotushuoneessa.
"Odottele vaan poika, minä makaan." Ja hän ummisti silmiä ja odotti
unta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi
tuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja...
Mutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen.
Kädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.
Hän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä
sitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt.
Totisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja
Tuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti
hymyillen tervehteli.
Mutta vastata ei voinut Tuppelin.
"Hyvää päivää!" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja
kumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja
katseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä,
niin ei sitten mikään.
"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa
minun tervehdykseeni?" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon
maakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:
"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä
jollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?"
Tuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan
pillisuoraksi.
"En vastaa tervehdykseenne," hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän
tarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin
ulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa,
kun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.
"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille
tuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi."
"No ... no ... no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni
mukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä ... häh?" Tuppelin luuli
tuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja
tirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.
"Kumarrella!" huusi Kuittinen nauraen. "En peto soikoon, en minä
kärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä
mielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja
naurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies,
luulee olevansa..."
"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille..."
"Näytän," matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. "Älkää puhuko niin
lapsellisia isolle miehelle."
Tällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen
käsillä ja polkien jalkaa.
"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet",
ilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.
"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!"
Nyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen
kyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi
päästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli
riehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi,
että Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle
vihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.
"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!" kiljui Tuppelin, mutta ilman
mitään seurausta.
"Minä _tahdon_ saada ulos tavarani!"
Kuittinen lausui sen matalalla äänellä, mutta siinä oli niin
kummallinen sävel, että Tuppelin sävähtäen katsoi häneen. Samassa meni
asemamies ulos. Kuittinen seisoi konttorissa ja katseli palavin silmin
Tuppelinia. Sanaakaan sanomatta otti viimemainittu rahtikirjat esiin ja
niitä selaillessaan pääsi taas sanomaan:
"Te olette niin rajattomasti tyhmän ylpeä mies, etten minä vielä
milloinkaan ole samallaista tavannut."
"Se on varsin hauskaa kuulla," vastasi Kuittinen, "ettei yhteiskunta
ole ylenpaltisesti rasitettu minun kaltaisteni ihmisten kautta, mutta
teidän kaltaisianne, herra paratkoon, niitä on hyvin paljon; ja sitä
minä pidän paljon valitettavampana seikkana."
Tuppelin selaili asioiksensa papereita pöydällä.
"Te käytte täällä niin kuin suurikin herra joka päivä!" huusi Tuppelin
katkerasti.
"No mutta ... mikähän minua estäisi käymästä täällä! Oletteko te niin
heikko ja kykenemätön, ettei minun asiaini toimittaminen teiltä oikein
suju?"
"Teitä pitäisi _kumarrella_ ja pokkuroida, sitä te vaatisitte
mutta e-he heei täällä ainakaan!"
Tuppelin äänsi nautinnolla tämän.
Kuittinen lähestyi puuskuen:
"Ketä varten on tämä toimisto laitettu? Sitäkö varten että tuollaiset
kelvottomat saisivat täällä vaan maata nokka taivasta kohden, johon
meikäläiset saisivat armon tuoda kumarrellen kypsiä paisteja avattuun
suuhun? Sitäkö varten, ha haa?"
"No ei..."
"Vai ei. No se on tietysti armo ettei niin vaadita. -- Mitä se rahti
tekee?"
Tuppelin ei puhunut mitään, nousi äkkiä ja meni toiseen huoneesen.
Kuittisella oli sopivaa aikaa jatkaa.
"Mistä ihmeestä te olette saanut tuollaisen tavan kohdella ihmisiä? Kun
ei mies ole vielä sen suurempi kuin harjoittelia, niin ei se nyt ole
vielä sellainen mahtiasema, paikka josta niin sopisi siipensä nostaa.
Se on, hyvä nuori herra, rumaa luulla olevansa jotain kun ei kuitenkaan
vielä ole paljon mitään, ja..."
"Minä en kuuntele, en välitä sinun saarnoistas, en ... en mitään!"
Tuppelin löi välioven kiinni, mutta avasi jälleen: "Jollet nyt mene
ulos, niin minä hankin tänne miehiä ja näytän mitä se on..."
"Joutavaa, joutavaa," keskeytti Kuittinen, "en minä silloin enää puhu
sanaakan, en minä niin jupi hullu ole. Mutta siitä minä olen varma,
ettet _sinä_ voi olla välittämättä minun puheistani." Kuittinen
seisoi jo toisen huoneen kynnyksellä. Toinen liikkui ja väänteli
itseään raivoissaan meluten.
"Mutta koska minä saan ne tavarat?"
Tuppelin tuli konttoriin ja ilmoitti rahtisumman. Kuittinen maksoi.
"Kuitatkaa. Nimi tuohon." Tuppelin viskasi paperit toisen eteen ja
selkänsä taakse osoitti paikkaa mihin nimi olisi kirjoitettava. Toinen
otti hymyillen kynän.
"Ei niitä ole tarvinnut ennen kuitata."
"Vaan nyt tarvitsee."
"Aivan niin, kylläpä saatan kuitata. Emme me tosin ole tällaiseen hiton
välikäteen asemapäällikkömme kanssa koskaan joutuneetkaan." Hän
kirjoitti.
"Ette tietysti."
Tuppelin huomasi pöydällä tuon kovanonnen postikortin. Hän koetti
sysätä, ikään kuin sattumalta kirjekasan sen päälle.
Kuittinen puheli kirjoitettuaan.
"Ottakaa esimerkkiä meidän vakinaisesta asemapäälliköstä, niin, hitto
tuokoon, ette tule kauppaanne katumaan, sillä..."
"Tukkikaa nyt jo tuo kirottu suunne!" ärjyi Tuppelin. Toinen oli taas
saavuttanut tasapainoa ja saattoi puhua maltillisemmin:
"Tuossa kai oli minulle kirjekortti, jollen väärin huomannut vai
kuinka?" Hän katsoi vakoellen kirjeläjään ja vuoroin Tuppeliniin. Tämä
joutui nähtävästi hämille, mutta koetti hätäymistään peittää:
"Mikä kirjekortti?" Ääni hiukan vavahti, vaikka se koetti olla jyrkkä.
"Tuossa..." Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia
kirjeiden alta.
"Älkää siinä te..." Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä
vihoissaan ja löysi vihdoin kortin. "Onhan siinä," hän nolona äänsi ja
viskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.
"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun
ette olisi tahtonut antaa?" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.
"Peitellä!" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, "vai
peitellä! Mitä, mitä te kaivelette?"
"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää," ärjyi Kuittinen, "että
nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!"
Merkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt
tuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.
"Mutta..." Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut
keksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.
"Mitä aijotte sanoa?" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa,
että katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei
vastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: "Tiedättekö että minä
olisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut
tänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä."
"Mi-mikä velvollisuus minulla on..."
"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!"
pauhasi Kuittinen.
"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama..."
"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?" sanoi Tuppelin melkein kuin
pyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn.
Nähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.
"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa," hän sanoi, "mutta pankaa mieleenne
mitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin
minäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan,
niin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten
tavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot
miehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen
oikkuja." Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään
selvää sanaa ei siitä tullut.
"Niin, kuka antaa minulle tavarani?" kysyi Kuittinen ja rupesi
lopultakin hankkimaan lähtöä.
"Siellä on asemamies."
"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut,
mutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole."
Hän lähti.
Tuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi
sitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin.
Sydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui
joku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se
tuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo
mies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän
oikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin
tuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili,
-- mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden
tunto kasvoi.
Tuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se
johtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.
"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?"
Alkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen
asema yhteiskunnassa jo oikeuttaa...
Samassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman
kylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein
luonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi
huulilta pakoittava huokaus:
"Kun voisikin ... kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi
kaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin."
Yht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi
toimittaa asioita _juuri nyt_ kun ei ollut toimiston avoina
olemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen
yreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen
lukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon
aika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö
jo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen
kuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.
Tämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle ... niin
halusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit
jotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt
kului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä
pakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.
"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?"
Käsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.
"Tuo hätiköimisen vika ... sekin minua vaivaa."
Uudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä
sen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous
samalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista,
joka oli niin kauan viivyttänyt ... ja muutenkin! Kun kärsimättömyys
kerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.
"Mihin hitoille se paperi..."
Mutta ajatukset askartelivat äskeisessä riidassa ja pöyristyttivät taas
kovin, kovin...
Tuli sisään muuan vanhahko ukko nöyrästi tervehtien ja kumarrellen.
"Mitä teillä?"
Sydän oli tuon paperi pahasen tähden ja muutenkin niin "pystössä", että
vaati todellista ponnistusta jos sai tuon lausutuksi edes vähän
ihmisittäin. Mikä tuon äijä-rahjuksen tuohon nyt toikaan juuri kuin...
Ukko selvitti asiansa: oli tullut noutamaan sen ja sen kylän postia ja
tuomaan meneviä kirjeitä; pyytäisi myöskin herra "inspehtuurin"
kirjoittamaan adressia kirjeisiin... Kyllähän ne kotonakin, pojat ja
akat kirjoittavat kirjeitä, mutta eivät pysty "adressia" panemaan
j.n.e.
"Ei, ei se nyt käy laatuun," keskeytti Tuppelin kärsimättömästi ja
viittasi, ettei ukko ottaisi kirjeitä esille. "Ei nyt ole postiaika,
mutta tulkaa puolentoista tunnin kuluttua."
"Mutta eikös nyt pian tule masiina?"
"Tunnin kuluttua."
"Eikös inspehtuuri nyt joutaisi?"
"Ei, ei mitenkään. Kuulittehan sen jo. En minä jouda niihin osoitteita
kirjoittaa. Menkää muualle laittamaan ne valmiiksi, niin saatte sitten
jättää ne postiin. No..." Hän avasi oven ukon eteen ja teki hyvin
selviä viittauksia. Ukko lähti ja puheli mennessään:
"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra,
missähän se nyt on?"
"Ei ole kotona."
Kun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. "Mikä sen nyt
toikaan tähän taas juuri tuollaisen", hän pahoitteli itsekseen.
Oven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin
vioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.
"Suuri palkka."
Kovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista
isäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin
verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä,
mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon
käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta,
Amerikkaan muka aikoisi mennä.
Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään,
että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se
kaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli
tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko
Tuomaan _taito_ jäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan?
Oliskin tuosta päässyt selville; niin ... jos kerran taito taloon jää,
niin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie,
niin ... olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.
Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen
tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla
panemattakin, niin, -- sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa
kukkarosta.
Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin
tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.
Ilma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.
Tämä huomasi rypyt papan otsalta ja rupesi syytä tiedustelemaan.
"Tuota Tuomaan puuhaa vaan mietin," kuului rovastin vastaus.
Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat ja innostuksen tuli leimahti
hänen silmistään, kuin hän kiihkoisesti huudahti papalle:
"Niin eikö totta pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne
isänmaan rakkautta, ei rahtuakaan?"
"Enpähän tiedä," ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.
Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista
sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas
astui sisään.
Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär
silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.
"Ainakinko se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan
kahvinsa juoduksi.
"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen sitä taitaa olla
parasta."
Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten vakavasti katsellen Tuomasta hän
kysyi:
"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin
jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä
luulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.
"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään... Minä
en voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä..."
"Turhia," ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut.
Mutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena,
jolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt
puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut
ylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas
aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:
"Tuomas," sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te mikä on
isänmaa ja isänmaan rakkaus?"
"Tiedänhän tuota minä, mutta..." yritti Tuomas alakuloisesti
vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:
"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa
ett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka
tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko
vähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä
seisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne
syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko
pienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja ... ja..." Neiti
sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että ...
että siinä täytyikin niin käydä.
Tuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:
"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani
ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo
minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole
perheelleni riittävästi leipää?"
"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään
ymmälle joutumatta.
"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva
aina."
Nyt joutui neiti ymmälle.
"Maa ei kasva aina," matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan
maata?"
"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Minun maani on minun työn teossani..."
"Niin, niin."
"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen
vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi
jotain olla."
"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää
säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"
Tuomas pudisti päätänsä.
"Ei riitä," sanoi hän, "neiti muistakoon että minulla on nykyään kuusi
lasta."
"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."
"Eikä myöskään monella niin iso lukuinen ja heikko perhe kuin minulla."
Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamatoin:
"Niin, niin vaan saahan Mariakin jotain ansaita."
"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi
puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten
neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."
"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."
"Eivät ne siihen päinsä kykene ja siksi toiseksi, ne jotka ijän
puolesta kykenisivätkin, ovat poikia eikä niistä ole lasten hoitoon,
niin kuin jos olisivat tyttöjä."
"Muistan tuossa, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa
kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle,' eikähän nuo pienemmät
vielä paljon ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin
tuolla palkallanne."
Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä.
Hän sanoi surullisesti hymyillen. "Neiti osaa jutella kyllä kauniisti,
mutta ette ole näitä asioita kokenut."
Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt
hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:
"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.
"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että minä koetan onneani."
"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne."
Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsemän vuotias poika.
"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti,
isäänsä kiinni tarttuen.
"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin
kukkaronsa esiin.
"Mitä teet sillä?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin
sanoi menevänsä. Poika sai mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen
vero.
Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjoimen kanssa huoneesta, vaan
rovasti pidätti.
"Koetapa laskea kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen
perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä."
"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjoimen pois, etsi
paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatua ei
hän puhunut mitään, vaan äänetöntä hämmästystä osoittaen tuijotti
paperiin.
"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi
vähän ennen kuin vastasi:
"Kahdeksan penniä."
"Kahdeksan penniä!"
"Niin eikä varsin täyteen sitäkään."
Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi
innokkaasti:
"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää jos Tuomas tahtoo lähteä."
Vaikeassa asemana.