"Mitä tuli?" kyseltiin.
"Kuusi kuukautta tuli ja kunnia pois", kertoi kuka vaan ehti.
"Ai, ai!"
"No ei siitä ainakaan itketä", ylpeili Matti.
"Ka petoa, ei se vaan surulliselta näytä", ihmeteltiin.
"Mitähän tuosta kuudesta kuukaudesta, mutta kunnia on pahin, kun senkin
menetti."
"Hm, no, kyllähän. Mutta olisi se Matinmoiselta mieheltä muutenkin
mennyt, ehkä vasta."
"Niin, ja käskeepä tehdä sellaisia jutkuja, laki on laki."
"Niinpä, mutta olis tuossa nyt saanut Samppakin saada. Syytä oli
hänessäkin, kun narrasi pojan paulaan."
Tunnustettiin, että Samppa olisi kyllä joutanut saada.
"Mutta ei häneen enään ulotu ruumin koura!"
"Ei ulotu." Sillä naurettiin. Olipa sopivaa, että oli päässyt pois
sukeltamaan kynsistä!
Matti piti yleisen huomion itseensä käännettynä, hän pieksi kieltänsä
ja suu oli taas "päänlaella." Valitti, että on jo oikein ikävä linnaan,
kun siellä on niin hiton lystiä seuraa. Ja kun hän kertoi
seuralaisistansa, niin tuntuivat ne todella niin lystin hupaisilta,
että rupesi melkein muidenkin mieli tekemään käydä ainakin katsomassa
siellä.
"Kumma, ettei tuo edes sure kunniaansa", ihmetteli muudan.
"Kunniaansa!" nauroi ja matki toinen, "kuka häntä olisi neuvonut
kunniaansa missään arvossa pitämään?"
Niinpä totisesti! Kyllähän sen nyt jo jokainen huomasi kun siitä
huomautettiin, ettei Mattia kukaan ollut opettanut kunniastansa
pitämään. Mitäpä hän sitten osasi tietää sen menettämisestäkään.
"Mutta kyllä vaan hänestä tulee aika veijari, kun hän nyt on vielä
kuusi kuukautta opissa", arveli joku, kun äskeisestä oli selville
tultu.
"Tulee vaan!"
Ja sillä mielellä rupesivat ihmiset lähtemään kotiinsa.
Muutamia akkoja meni Luutasen kautta, kun emäntä ennakolta käräjistä
lähteissään oli käskenyt tulla. Siellä rupesi hän akoille siinä kahvia
keittäessään panettelemaan tuota surkeata lurjusta, kun oli vähältä
sotkea hänetkin juttuun.
"Sanosta muuta, hyvä ihminen!"
Akat katsahtelivat odottavasti kahvipannuun, joka porisi tuolla
mustassa takassa ja näkivät, miten keveällä sydämellä emäntä tuossa
lattialla liikuskeli...
Mutta vankinvartian luona istui Matti yksikseen ja ajatteli siinä
tuomiotaan. Sen johdosta johtui hän itsestään alkulähteille asti,
tuonne Luutasen kamariin, missä Sampan kanssa ryypättiin ja emännän ja
Sampan kanssa juoni solmittiin. Tuntui vähän karvaalta, ettei ollutkaan
käynyt niin kuin silloin luultiin. Rupesi sitten ajatteluttamaan, että
kuinkahan se kuitenkin niin kävi, että tuohon tuli suostuttua. Hän
muisti olleensa kahden vaiheilla. Jospa olisi tullut evättyä! Mutta
siinä samassa muistui mieleen akan liukas ja lipevä kieli sekä
supattava, kuumeen tapainen kuiskutus!... Oli kai sitä silloin
ryypättykin; perhana! ... kaikki oli ollut niin houkuttelevaa!...
Matti ei sitä ymmärtänyt miksi se oli ollut niin houkuttelevaa. Mutta
sen hän tunsi ja ymmärsi, että jos Samppa vaan olisi yksin siinä ollut,
ei hän olisi suostunut lopultakaan. Vaan se ämmä...
Hän muisti olleensa jollain tavoin hurmautuneena. Olikin se emäntä
puhunut kovin tuten ja ystävällisesti, niin ettei Matti muistanut
mointa koskaan saaneensa emäntäin puolelta kokea. Tuo huomio nyt, tällä
hetkellä nosti kiukut päähän.
"Tuhat tulimmainen, sitä ämmää!"
Äänellinen kiukun purkaus seotti tuskalliset ajatukset ja johti ne
huomaamatta vankilaelämän hauskuttaviin puoliin.
"No soromnoo, yhdentekevää!" Sinne jäivät ajatukset ja keräsivät
vankilan ilot ja hauskutukset yhteen kokoon.
"No soromnoo, yhden tekevä, ei siellä ikävä tule!" Ja Mattia nauratti
jo oikein iloisesti.
"Isäntä hoi! Joko pian lähdetään linnaan? Täällä tulee pian ikävä."
Maineen uhreja.
Köyhäin ihmisten lapset ne ovat kuin varattoman maanviljeliän pellon
kasvu: kun kypsyvät siksi, että johonkin kelpaavat täytyy kasvattajan
niistä luopua, jättää ne maailman markkinoille, vaikkapa sydäntä
kirveltäisikin.
Niin se oli laita tuon vanhan ojurin Jaakko Kuorasenkin lasten. Kun,
näetten, pääsivät ijässä kymmenen tienoille, rupesivat aina syömään
enempi, kuin isä-ukko jaksoi työllään ansaita.
Nuorin lapsista oli Mari ja isä oli aina itsekseen ajatellut, että
tuolle täytyy leivän riittää kotona hiukan pitemmälle, kuin niille
toisille, ja sopiikin riittää, kun ei enään ole toisia syömässä. Ja
näin tavoin kului aika niin, että tyttö oli jo kahdentoista, kun hän
vielä oli isän ja äidin luona, teki kaikellaista pikkuaskaretta, mitä
mökissä oli ja mitä tehdä saattoi, sekä juoksi toisinaan vapaana kuin
talollistenkin lapset. Mutta siihen aikaan juuri rupesivat kyläläiset
moittimaan Jaakko Kuorasta siitä, että isoa tyttö-lorkkia tuossa pitää
laiskottelemassa ja sillä niukkoja ansioitansa syöttää... Tyttö
saattaisi jo paimenena leipänsä ansaita. Jaakko pani pahaksensa
kyläläisten juorut, ja eukkoparan sydämelle ne vielä kovemmin kävivät.
"Mitä heidän siihen tulee, itse mä hänen elätän", sanoi Jaakko ja äiti
sanoi samaa. Mutta tyttö itse tuumi toisin, tahtoi kaikin mokomin
päästä palvelemaan ... ei muka viitsi enään olla kyläläisten
silmätikkuna.
Siitä se alkoi, eikä se monia päiviä puheena ollutkaan, ennen kuin
vanhemmat jo antoivat luvan. Menköön, jos sopivan paikan saa, missä
kristillisen mielensä säilyttää voi.
Pappilaanpa juuri satuttiin tarvitsemaan paimentyttöä ja Kuorasen
Jaakon Mari sai siellä paikan. Tuosta ilostuivat vanhemmatkin: "Oikein
Herra sen salli, että Mari pääsi sellaiseen paikkaan", siunasi äiti ja
isäkin äännähti hyväksyvästi että samahan se oikeastaan onkin, jos
lapsi on kotona tahi sellaisessa palvelus-paikassa. Niin tuli Mari
pappilaan ja viihtyi siellä niin hyvin, että otti pestin pestin perään,
viipyi siellä vuoden toisensa jälkeen, jotta pappila tuli hänelle
oikein kuin kodiksi. Kun ikä ja kokemus kasvoi, kohosi hän kyökki- ja
sisä-piiaksi. Oliko sitten enään puhettakaan palaamisesta
talonpoikaisoloihin, raskaihin ja roskaisiin töihin!
Ja kun Mari toisinaan kävi kotona vanhoja katsomassa, niin oikein
isänkin sydämen heltymään sai kertomalla pappilan väen hyvyydestä...
Herran kiitos, että lapsi pääsi palvelemaan sellaiseen paikkaan!...
Tuossa kahdeksantoista ikäisenä hän rupesi kotona useammin puhumaan
Aukusti-maisterista, miten se oli ystävällinen ja hauska, puhui
Marillekin aivan kuin kaltaisillensa. Väliin oli oikein hullunkurisen
hauskaa, ja kun Mari niistä kotona kertoi nauratti isää ja äitiä, että
vanha mökki kajahteli raikkaista kikatuksista.
"Totisesti, lapsemme pidetään arvossa pappilassa."
* * * * *
Nuo suloiset metsiköt, jotka alkavat maatalojen kotinurkista, kuinka
monta salaista juttua niillä olisikaan kerrottavana, jos joskus
saisivat puhelahjan ja alkaisivat lörpötellä maailmalle kaikkia niitä
asioita, joita nuoret huulet, rakkauden tuulten puhallellessa ovat
siellä kuiskaelleet. Mutta puut ovat nuorten uskottuja, eivät hiisku
maailmalle niin sanaakaan. Oman perheen kesken vaan jaarittelevat
omalla kummallisella kielellään. Mikä sointu tuossa kielessä! ...
kylläpähän sen ihmiset tuntevat. Siksipä ne niin usein käyvätkin sitä
kuulemassa. Joko ilo sydäntä lennättää, tai suru sitä maahan painaa,
niin tuo metsänkielen sointu vaikuttaa tarkoituksen mukaisesti: se
rauhoittaa ja saa uneksimaan.
Sitä taivasta sitten, joka kaunisten tyttöin silmäin eteen avautuu, kun
mättäälle istahtavat lupausten tekijöitä muistelemaan! Ja kun köyhä
tyttö, joka vasta äsken lähti vanhempain leivättömästä mökistä, saa
mielikuvaelmiinsa sulkea pappilan maisterin, niin ... eipä luultavasti
ole olemassa inhimillistä tilaa, johon kuvaelmansa vaihettaisivat...
Tuotakin onnellista pappilan Maria! Ensinnäkin siitä syystä, että hän
oli todella kauniimpi kuin useat pitäjään herrasväen tyttäret, toiseksi
siitä, että Aukusti-maisteri oli sen vannoen vakuuttanut ja kolmanneksi
siksi, että ensi jouluna saisi Kuorasen matalaan mökkiin viedä
verrattoman ilonsanoman: Tyttärenne on kihloissa Aukusti-pastorin
kanssa. Ne syntyivät, nuo kuvaelmat silloin kuin kevät vielä teki
valmistuksiansa, muun muassa puhkoi vasta hiirenkorvia pappilan lähellä
olevan puiston koivujen alastomista oksista. Ihmeellistä, miten
sopivasti ne sattuivatkin: Marin toivelmat saivat ruveta kasvamaan
rinnan koivunlehtien kanssa! Mutta ne pääsevät vaan niin pieniksi
kokonaisuudessaankin nuo koivunlehdet, ja jo syksyllä lakastuvat. Vaan
Marin onni ja toivelmat?... Syksystä on jouluun enään vaan aikaa
muutama mitätön viikko. Oh, se voi tapahtua, että jo lehtien varistessa
voi tuon uutisen Kuorasen mökkiin viedä. Joudu vaan aika pian, joudu,
sinä ihana toivottu syksy! ... ei rakkaudensyksy, vaan sen oikea
lumoava julkinen aamunkoitto!...
Muutamia kellastuneita lehtiä makasi jo pappilan puiston poluilla,
ilmoittaen sille, joka allapäin ja pahoilla mielin kulki, että syksy
todella alkaa jo olla kädessä. Niitäkö lie tuossa Marikin tarkastellut,
kun erästä puiston etäisimpää kujaa myöten pimeän hämärtäessä ehtoolla
astuskeli. Mutta mitä merkitsee tuo levoton liike, tuo alinomainen
tirkisteleminen polkua pitkin kotiin päin, ja tuo silmäin kamala loisto
ja leukaperäin kummallinen kulmikkaisuus? Ennen, näetten, oli poskien
ympyrä niin viehättävä, että se kätki kerrassaan kaikki kasvojen
särmäiset kulmat.
Vihdoin hän näki jonkun tulevan polkua pitkin. Se näky vaikutti, että
hänen ruumistaan joku sisällinen tunne hiukan puistatti.
"Tulithan kuitenkin!" huudahti tyttö itkun sekaisella äänellä ja astui
tulijaa kohden.
Tulija oli mies, ja raukeeva hymy huulilla hän astui kädet ojennettuina
Mariaa kohden ja aikoi nähtävästi syleillä. Tyttö vältti.
"Ei", sanoi hän.
"Noo?"
"Ei", uudisti Mari jyrkästi.
"Mutta miksi ei?" Mies aikoi nauraen tehdä tuon tempun väkivaltaisesti.
"Ei nyt", uudisti tyttö jyrkästi ja väistyi yhä. Mies jäi oudostellen
paikoilleen.
"Minulla on sinulle jotain sanottavaa", alotti Mari, mutta henki tukki
kurkun, että täytyi vähäsen odottaa ennen kuin voi jatkaa:
"Sinä et ole enään muutamiin aikoihin tahtonut tavata minua?..." Se oli
todellisen tuskan tulkki, se ääni jolla tuo kysymys ilmoille pyrki.
"No sinä tiedät itse olevan syyn siinä", vastasi mies koettaen
tavoitella mitä luonnollisinta äänen painoa, "siinä että ... että minua
on pidetty silmällä. Mikä sinua vaivaa kun noin vapiset?" Mutta
hänenkin äänensä jo vavahteli. Kylläpä tuo Mari katsoikin
läpitunkevasti ja kantelevasti...
"Sano minulle totuus, Aukusti! Narrasitko sinä minua vaan, kun lupasit
minut ottaa?..."
Ylioppilas ei joutunut juuri entistä enemmän hämille, näyttipä, että
hän oli jotain tuollaista osannut aavistaakin.
"Älä nyt tuommoisia muistele", hän virkkoi, "rakastuneitten välillä
puhutaan aina yhtä ja toista, jolla ei todellisuudessa ole oikeastaan
mitään merkitystä. Ymmärräthän, etten minä ylioppilaana ollessani voi
käydä naimisiin."
"Oi Jeesus, miksi valehtelit Aukusti?" Hän heittäysi vieressään
olevalle kivelle ja oikein takoi otsaansa siihen valittaen, ei otsan,
vaan sydämen kivusta.
Ylioppilas astui lähemmäksi lohduttamaan. Aikoi ottaa kädestä ja ruveta
kauniisti puhelemaan.
"Älähän nyt rakas Mari..."
"Rakas!" Tyttö löi tarjotun käden pois.
"Ajattelehan toki, minä olen papin poika ja ... ja..." Aukusti sekautui
sanoista. Kukapa saattaisikaan puhua järjestykseen, kun sillä lailla
katsotaan! Mutta kun tyttö peitti käsillä silmänsä ja rupesi
valittamaan, saattoi hän taas jatkaa.
"Niin, minä rakastin sinua ja innoissani sanoin tuon sanan, jonka nyt
noin olet sydämmellesi laskenut. Mutta semmoista tapahtuu varsin usein
nuorten, ja semminkin ylioppilaitten elämässä. Unohda pois ja valitse
itsellesi sulhanen kaltaisistasi, joilta voit vaatia pysyvän
uskollisuuden."
Ylioppilas mielestänsä sai asian tällä niin luonnolliselle tolalle,
että Marin tuska jo näytti melkein lapselliselta ja ainakin kokonaan
itsekkäältä.
"Voi mitä sinä puhut!"
Aukusti naurahti, näytti mielestänsä jo tuhmalta tuo ruikutus.
"Lakkaa nyt jo tuossa", hän sanoi melkein niin kuin lapselle, jota
kielletään leikkimästä. Hän aikoi lähteä pois. Mari sai yht'äkkiä
oikein luonnottoman reippauden. Hän riensi ja otti Aukustin takin
hiasta kiini.
"Sinäkö kehoitat minua valitsemaan toista ja vaatimaan tältä pysyvää
rakkautta?" kysyi Mari. Ääni oli kummallisen terävä.
"Niin", sanoi Aukusti yksinkertaisesti luullen, että puhe otetaan
hyvinkin huomioon. "Sellaista se on maailman meno, ei aina tulla
naimisiin menneeksi sen kanssa, johon ensimäisenä rakastutaan. Anna
vaan olla, niin kyllä se ohi menee."
Marin katse oli kovettunut.
"Aiotko sinä papiksi?" kysyi hän.
"Mitä se sinuun koskee? (Aukusti katseli ihmetellen, että mitä se nyt
utelee.) Aion", sanoi hän vihdoin.
"Kehoitatko papiksi tultuasikin vielä minun kaltaisiani vaatimaan
uskollisuutta mieheltä?"
Nyt rupesi Aukusti kummastelemaan.
"Mitä sinä nyt?..."
"Minä kysyn vaan, vaaditko sinä, että se nainen, jonka kerran itseesi
laillisena vaimona vihität, on puhdas?"
"Tietysti!" sanoi Aukusti röyhkeästi.
"Oletko sinä itse puhdas, viaton?"
Ylioppilaan suu meni ivanauruun.
"Se on asia, jota ei sinun tarvitse huolehtia", hän sanoi ylpeästi.
"Vai niin!" huusi Maria räikeästi. Raivoisasti, mutta melkein
kuulumattomiin sortuvalla äänellä hän tuskan perästä jatkoi:
"Minä olen raskaana ja ... ja sinun on syy!"
Nyt tapahtui Aukustin kasvoissa muutos, joka suloisesti hiveli Marin
koston himoa.
"Raskaana?"
Maria pyrki naurattamaan ... ei iloista vaan vimmattua, kostosta
nauttivaa.
"Mari! sinä kauheasti peloitat minua. Sano, ettei se ole totta." Hänen
äänensä oli nöyrä, rukoileva.
Asema oli vaihtunut: Mari oli kylmä ja kova, mies vapiseva ja
tuskainen.
"Ja jos ei sanani olisi totta, olisimmeko sitten siveellisesti
puhtaita?"
"Siveellisesti puhtaita! Se ei kuulu tähän. Mutta sano, puhutko
tosiaankin totta?"
"Totta, niin totta kuin..."
"Jumal'auta! älä sano niin."
"Kasvoistanikin sinä näet, että se on totta."
Aukusti katsahti tarkemmin niihin ja vaikka oli jo hämärä, erotti hän
kuitenkin. Hän kirosi ja ähkäsi sitten: "Minun maineeni!..."
"Ja minun."
Aukusti asteli tuskitellen sinne tänne. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi ja
sanoi erinomaisen innokkaasti:
"Sinun täytyy saattaa sikiö olemattomaksi!"
Mari vetäytyi edemmäksi, kauhistuen ääntä ja katsetta.
"Sinun täytyy ottaa rohtoja!" kihisi mies ja läheni Maria.
"Älä tule", kielsi Mari jyrkästi ja jatkoi sitten: "Lapsi jo kasvaa."
"Mutta sinun täytyy saattaa se olemattomaksi, vaikka millä keinoin!
Minun tähteni... Ajatteles, kun tulee tiedoksi, että minä..."
"Että sinä olet isä." Mari naurahti ilkeästi.
"Niin", sähisi Aukusti.
"Olisiko asia silloin sinulle pahempi? Minulle se on yhdentekevä."
Tämä kävi niin nuorukaisen luonnolle, että hän kiroten huusi: "Minä
tapan sinut!"
"Tee se, niin ei minun tarvitse tappaa sikiötäni, johon kehoitat
minua."
Nuorukainen alkoi taas astuskella polulla. Mari ei näkynyt suostuvan.
Uusia keinoja oli tarvis. Taas juolahti mieleen joku keino. Hän oikein
juoksi Marin luo.
"Kuule, Amerikkaan täytyy sinun mennä!"
"Sinuako häpeästä pelastaakseni?"
"Vaikkapa niin, mutta myöskin itseäsi. Kun tapaus siellä menee ohitse,
niin voit tulla takaisin. Ajattele tarkoin: tämä on oman tulevaisuutesi
ehto."
"Sikiöni surmaaminenko?"
"No, ei niin tarvitse sanoa, sinä voit antaa sikiön vaan mennä."
"Eikö se olisi ihmismurha! Sano nyt sinä, pappi."
Nuorimies taas vimmastui.
"Älä nyt ole olevinasi kovin viisas. Puhtaimmassakin ihmiselämässä voi
olla tapauksia, jolloin inhimillisen siveyden lain täytyy murtua."
Aukusti pyörähti kantapäällään.
"Kuule!" huusi Mari. "Eikö Jumala rankaise lapsenmurhasta kun siihen on
pakoittamassa nuoren papin maineen säilyttäminen?"
Iva koski tarkoitettuun kohtaan ja ylioppilaan täytyi vetää muutamia
henkäyksiä ennen kuin keksi sopivan vastauksen.
"Tarpeetonta on sinun minua ivaella, sillä se ei minuun pysty. Sano,
lupaatko lähteä Amerikkaan, ja sinulla on huomenna matkarahat?"
"Minä _en_ lähde."
"Sinun täytyy! ... minun tähteni, itsesi tähden... Tuon kolmannen
täytyy kadota muiden tietämättä. Tule sitten takaisin, jos tahdot."
Mari kääntyi inhoten pois.
"Herra Jumala", hän äännähti, "ja tuokin aikoo papiksi!"
Hammasta purren alkoi Aukusti astuskella polulla... Sanoisikohan
tuolle, että otan hänet vaimokseni, kun hän on ensin käynyt
Amerikassa?... Mutta hän ei usko!...
"Kirottu olkoon se päivä, jona tuo taloomme tuli!" hän ohimennen
ääneensä vaikeroitsi.
"Miksi? Minäkö tulin sinua viettelemään? Minäkö tunkeilin sinun
seuraasi?"
Aukusti vaan voihkasi, eikä vastannut mitään. Mari jatkoi:
"Olin puhdas ja viaton tullessani pappilaan; vanhempani juuri sitä
varten panivatkin minut sinne, että säilyisin paremmin maailman
viettelyksiltä. Mutta voi!..." hän purskahti itkemään. "He erehtyivät,
suuresti erehtyivät... Teillä lankesin ja tulin ... portoksi, ja sinä
yksin olet syypää, juuri sinä!"
"Älä huuda niin, taikka minä..."
"Minä huudan nyt, niin että kaikuu, sillä en tiedä saanenko enään monta
tilaisuutta sinulle puhua. Minä luotin ja uskoin sinuun siitä syystä,
että olit papin poika ja jo melkein itsekin pappi. Luulin, ettei se voi
olla perkeleellinen petturi joka aikoo Jumalan seurakunnan paimeneksi.
Kuulin sinun niin kauniisti saarnaavan ja varoittavan perkeleen ja
maailman viettelyksistä... Sinä itse nyt soimaat minua, joka tulin
teille juuri turvaa etsien!..."
Nyt käytti Aukusti miehen erinomaista etuoikeutta, hän peitti
kädellänsä tytön suun. Kamppailua kesti hetkisen, kunnes mies taas
kokeeksi uskalsi hellittää. Eikä Mari enään huutanut, hän alkoi vaan
itkeä nyhkyttää. Oltiin vähän aikaa hiljaa.
"Kuule", virkkoi Aukusti nyt lempeällä rukoilevalla äänellä taas,
"ajattele asiaa, äläkä saata minun ja omaa tulevaisuuttasi onnettomaksi
nyt, kun vielä voidaan asiaa auttaa. Vanhan rakkautemme nimessä, minä
oikein rukoilen..."
"Niin senkö rakkautemme, jonka viattoman hedelmänkin tahtoisit
murhata?"
"Älä puhu siitä! Minä sanoin äsken, mitä hätä suuhuni toi. Mutta
kuitenkin kun tarkemmin asiaa ajattelet, niin sinun tulevaisuudellesi
ei ole miksikään eduksi, jos tämä minun syynäni ilmi tuleekin. Sinun
kaltaisiasi on monta samaan tilaan joutunut ja joutuu vastakin. Lähde
tosiaankin Amerikkaan, se olisi tässä meille kumpasellekin suureksi
eduksi."
Tyttö näkyi miettivän. Aukustin mielessä välähti toivon säde.
"Matkarahoja saat kyllä", ehätti hän muistuttamaan.
"Jos menenkin, niin en ainakaan sinun tähtesi", virkkoi Mari vihdoin.
Nuorimies oikein riemastui. "No kun vaan menet", oli hän vähällä sanoa,
mutta hillitsi itsensä. Hän ymmärsi voittaneensa.
"Mieti asiaa huomiseen", hän sanoi. "Etu ehdotuksestani on sinulle
suurempi kuin minulle."
Hän lähti kävelemään pois päin.
"Älä mene!" kielsi tyttö.
Ylioppilas ei vastannut eikä seisahtunut liioin. "Taipuu", hän
itsekseen puhui.
"Älä mene!"
Mutta toinen meni vaan.
"Älä mene!" Loppupuolessa sortui ääni itkuksi ja sitä riitti kauan ja
katkeraa...
* * * * *
Seuraavana aamuna lähti Aukusti-maisteri Helsinkiin. Palvelijat
ihmettelivät, mikä kiire sille nuorelle herralle tuli, kun ei eilen
ehtoolla vielä mitään puhuttu lähdöstä. Muutakin omituista siinä oli:
rovasti ei tullut ollenkaan pihalle jäähyväisille ja muulloin oli hän
siinä seisonut muiden muassa lähtöhommia katselemassa, kun nuoriherra
oli Helsinkiin valmistaunut; talon tytär oli ihmeen tuiskea, mikä lie
häntäkin suututtanut? Ja rouva oli kuin kipeä, oikein puhui
valittavalla äänellä ja käveli huonosti; nuoriherrakin lähti kuin
vihoissaan. Sanalla sanoen, joku seikka täytyi olla hullusti
palvelijain mielestä.
Koko päivän oli talossa olo niin outoa ja raskasta. Tuo Marikin, mikä
häntäkin vaivaa? Palvelijat kuiskasivat toisillensa, iskivät silmää ja
sanoivat: "Suu poikki!" Heissä heräsi aavistuksia.
Päivällä sai rouva kuiskatuksi Marin kanssansa kahdenkesken
vintti-kamariin. Tyttöä vapisutti, mutta meni hän kuitenkin. Rouva itki
siellä jo hänen mennessään. Mikäpäs siinä auttoi, Marin täytyi itkeä
myös.
"Minä tiedän kaikki", sanoi rouva jotenkin ankarasti, kun oli saanut
itkunsa hiukan loppumaan. Mari ei puhunut mitään, koetti vaan saada
itseänsä hillityksi hänkin.
"Hän sanoi sinulle ehdottaneensa jotain", sanoi rouva. "Oletko aikonut
suostua?"
Tytön itku seisahtui, henkeä salpasi... Tarkoittikohan rouva Amerikkaan
menoa, vai lapsenmurhaa?...
Maria rupesi hirvittämään, niin että teki mieli juosta ulos. Mutta
sitten rupesi rouva puhumaan. Nuhteli ensin ja jopa sanoi Maria
rakkaaksi lapseksensakin, siinä kun ltkein voivotteli kahdenpuolista
hirveätä häpeätä.
Kyllä Marilla oli esteitä Amerikkaan menolle ja erittäinkin, kun tuli
puhe isästä ja äidistä, niin se pani itkemään siksi toivottomasti, että
rouvankin täytyi nyhkyttää. "Eivät koskaan laskisi Amerikkaan, vaikka
miten olisi asiat", sanoi Mari.
Mutta rouva selitti asian monipuolisemmin ja teroitti erittäin niitä
silmin nähtäviä etuja, joita Marilla olisi lähdöstä ja totta puhuen
Marin vanhemmillekin.
Ja Mari myöntyikin vihdoin.
"Myöskin on sitä parempi, mitä pikemmin ehdit matkaan."
"Niin taitaa olla."
Rouva katseli hellästi tyttöä.
"Mari raukka", hän huokasi.
Tyttö alkoi itkeä.
"Älä itke, se tuntuu minusta kahta raskaammalta vielä", valitti rouva.
Ja Mari koetti lakata, ettei vaan enään lisäisi hyvän rouvan tuskaa.
Kohtapa saatettiinkin palata käytännöllisiin asioihin, kun vaan itkut
hiukan herkisivät.
"Mutta sinun lähtösi ei saisi herättää mitään erityistä huomiota,
etteivät pahat kielet sovittaisi sitä yhteen poikamme lähdön kanssa.
Eiköhän olisi parasta määrätä sinun lähtösi kolmen viikon päähän?"
Mari suostui.
Mitäpäs siinä sitten muuta enään oli tekemistä vinttikamarissa ja
molemmat saattoivat lähteä askareillensa.
* * * * *
Kun Mari ilmoitti vanhemmillensa lähtötuumastansa hämmästyivät nämät
kovin. "Mitä teet Amerikassa?... Elät kai sinä täälläkin." "Kun tyttöjä
menee muitakin niin paljon", selitti Mari. Äiti varsinkin oli vastaan,
menipä vielä pappilaan ja pyysi rouvankin maalaamaan tyttöparalle
Amerikka niin mustaksi kuin osaisi. Rouva kehui koittaneensa, mutta
hassuksi näkyi tyttö tulleen; on paras antaa mennä, sittenpähän
näkee...
Pitäjäällä ei pitkille ehditty Marin lähdöstä puhuakaan ennen kuin hän
jo oli mennyt.
"Vai on hänkin mennyt", sanottiin sitten.
"Miksikähän Marikin meni, hyvä paikka kun oli?" Akat rupesivat
laskemaan arveluitansa yhteen. He ovatkin kummallisen teräväsilmäistä
väkeä, jos jotain erinomaista huomaavat, iskevät silmää ja sanovat
toisillensa, mutta eivät koko maailmalle. Nyt olivatkin arvelut
tavallista paremmin tuttujen kesken säilytettäviä, koska täytyi
Aukusti-maisterinkin nimi sekoittaa, heidän mielestään hiukan
roskaiseen juttuun. Kyllä siitä hiukan humistiin vähän aikaa, mutta
parin viikon kuluttua oli koko seikka melkein unohdettu.
* * * * *
Kuinka moni suomalainen noissa Amerikan kaivoskaupungeissa iltasin
uneksien katseleekaan tuikkivia tähtiä ja muistelee kotimaatansa! Ja
tytöt, nuo meidän kielosemme, miksi menevätkin sinne lakastumaan? ...
häpeätänsäkö peittääksensä? Kun siellä lakastuu, kuolee kohta, kun
täällä taittuu, voi jälleen herätä eloon. Noita öitä Amerikan
kaivosseuduilla, sitä elämää ja sitä ilmaa!... Sanovat kyllä ne, jotka
ovat kokeneet, että kun siihen tottuu, ei pidä tuota kaikkea enään niin
pahana. Aivan niin. Se on epäilemättä hyvin terveellinen ja
käytännöllinen tottumus...
Mutta eivät siihen kaikki totu, eikä tottunut Pappilan Marikaan.
Pakosta vaan oli ruvennut keittäjäksi eräälle miesjoukolle. Oli hän
siellä jo ollut noin seitsemän kuukautta, kun hän eräänä pimeänä iltana
pyrki kaupungista vieressä olevaan metsään päin. Jotain koria kantoi
hän käsissään, kulku oli vaikeata ja raskasta.
"Jeesus ... kestänköhän edes sinne kortteeriin", huokasi hän
ponnistellessaan. Mutta jo täytyi ruveta lepäämään. Ilma oli kylmä ja
lunta paksulta. Kun hän pysähtyi, ei enään jaksanutkaan nousta. Siinä
syntyi hirveä kamppailu...
Vähän aikaa jälkeen päin saapui paikalle muudan suomalainen mies. Hän
näki ihmisen makaavan siinä tunnotonna, kenties kuolleena. Mies
lähestyi.
"Herra Jeesus! ... emäntämme ja..." hän huudahti.
Mies oli niin hirmustuneena siitä mitä tuossa näki, että oli vähällä
maahan vaipua. Mutta kohta käsitti hän, että pikainen toiminta olisi
tarpeen. Hän huomasi, että Marin suoni löi, siispä mahdollisesti voisi
vielä pelastua, mutta se toinen... Myöhemmin heräsi Mari omassa
kortteerissa, tointui vielä hiukkasen elämälle.
"Missä on lapseni?" kysyi hän kun tuli hiukan järjille. Miehet, jotka
häntä hoitelivat, pudistelivat surullisesta päitänsä.
"Lapseni?"
"Kuollut", kuiskasi joku korvaan.
Sitten sekausi Mari taas, eikä enään selvinnytkään. Miesten
ponnistukset kävivät turhiksi, Mari ei elänyt vuorokauttakaan.
* * * * *
Samaan aikaan vihittiin papiksi Aukusti ja määrättiin apulaiseksi
erääsen maaseurakuntaan. Ensin kuitenkin hän täydensi onnensa, meni
morsiamensa luo, joka tällä kertaa oli hänen arvoisestansa säädystä, ja
solmi avioliiton kultaiset siteet. Morsian oli niin onnellinen kuin sai
omata tuon herttaisen Aukustin ihan yksin ... ja Aukusti oli onnellinen
ja kertoi yhtämittaa, ettei hän ennen ollutkaan rakastanut ketään ...
ei todella ketään... Ja Marin vanha äiti, hän itki kotona ja odotti
kirjeitä. Kävi toisinaan murheellisen sydämensä purkamassa pappilan
rouvallekin. Rouva ensiaikoina lohdutteli, mutta katsoi sitten
sydämensä vaatimuksesta tarpeelliseksi ilmoittaa muijalle suuren
epäilyksensä siitä, että Mari, nuorena ja kauniina tyttönä, tuskin
olisi voinut kestää pahassa maailmassa esiytyviä viekotuksia.
Yksinkertainen mummo sai kuitenkin sen vähitellen päähänsä, että
viettelys oli mahdollisesti jo tapahtunut täällä kotona, pappilassa.
Kun hän tämän ajatuksensa kerran, katkerasti itkien ilmoitti pappilan
rouvalle, kadotti tämä mielensä tasapainon. Muori sai ankaran painavat
nuhteet... Olisikin epäillyt renkejä syypääksi, mutta nuortaherraa...
Ja rouva oikein mustui kiukusta. Muorin täytyi pyytää anteeksi. Ei se
oikein tahtonut onnistua. Mutta kun rouva monen monituiseen kertaan
uudisti ihmettelynsä siitä hävyttömyydestä, jota oli saanut akan
puolelta kokea siitä hyvästä, mitä Marille oli pappilassa tehty, niin
jo muori nöyrtyi oikein rukoilemaan ja rouva lupasi anteeksi antaa.
Vaan jälkeenpäin itki muori vielä monta monituista kertaa ja kätki
kaikki poveensa, eikä koskaan enään mennyt asiasta puhumaan pappilan
rouvalle. Sillä hänessä yhä vaistomaisesti vallitsi kummallinen
vakuutus, vakuutus, jonka ilmaiseminen oli saattanut rouvan mielen pois
tasapainosta.
Nuo Rutakkalan hyvät isännät.
Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Rutakkalan kylästä, jossa ennen
muinoin tultiin niin hyvin toimeen, mutta jossa nykyaikana useat
isännät kynsivät korvansa taustaa ja älähtävät kipeästi, kun joku
mökkiläinen uskaltaa puhua maanviljelijäin hyvistä toimeentulon
ehdoista.
Mutta nuo useat Rutakkalan miehet ovat sentään hyvin kelpomiehiä:
riitelevät vastaan kuntakokouksissa, vahvistavat puumerkillä
nimikirjoituksensa ja vastustavat jyrkästi tyttökoulua; niinikään
vihaavat he uusia aatteita ja pelkäävät lukukinkeriä; kunnioittavat
erinomaisesti esi-isäinsä peri-aatteita, mutta näkevät mielellänsä,
että niiden persoonalliset muistuttajat pihatuvista (missä ne
ilmaiseksi talon pieniä viljavaroja nakertavat) kootaan isäinsä tykö;
nauravat naapurin sanomalehti-tilauksille ja ennustavat ihmeellisellä
vakuutuksella tämän edessä olevata konkurssia.
Ja joka oikein puolueettomasti ottaa asiaa harkitaksensa ja
tutustuaksensa isäntäin mielipiteisiin, niin täytyykin myöntää, että
heillä on sangen vakaville perusteille rakennetut periaatteet. Eivät he
turhaan ikävöitse menneitä aikoja, sillä silloin se eläminen sentään
maksoi vaivan. Renkejä saatiin palkatuksi 15-20 riksillä ja
vuosivärkeillä eli parseleilla, joihin kuului valkoiset hurstihousut ja
pusrokki, sekä isännän vanha saapaspari. Piikain palkka oli 8-12
riksiä, palanen käsityömaata ja Kynttelistä Vappuun tehdä itsellensä
(s.o. omia käsitöitänsä). Päivämiehille ei suorastaan tarvinnut maksaa
paljon muuta kuin ruoka-aterian ja jos kessuja antoi piippuun, sai
isäntä jo mainetta.
Kuitenkin niin ihmeen hyvin silloin kaikki tulivat toimeen! Rengit ne
melkein järjestään joivat palkkansa viinassa, jota keitti oman talon
vaari ja muori möi. Rahat eivät siinä tapauksessa menneet ollenkaan
pois talosta. Kaikki pysyi "isänmaassa", sanan ahtaimmassa
merkityksessä.
Toisin on nyt laita -- -- paratkoon! Palvelijain palkat nielevät talon
pienet tulot. Antavatko he palkastaan penniäkään omaan taloon? Mitä
vielä, ei niin kunetta. Kaikki menee kauppiaille paperosseihin ja
ulkomaan kräämään niin tyyni, että oikein hävettää sanoa. Sitten
seuraavat omat pojat ja tyttäret perässä ja kulettavat samaa tietä
loput tuloja.
Kuinka äärettömät ovatkaan menot tähän aikaan, verrattuina vaari
vainajan aikaisin! Sitä paitsi kuuluvat pellot entis-aikaan kasvaneen
niin ihmeen hyvin ja siitäpä sitä koitui kasallekin. Mutta nyt jo
nekin, mitkä vaarivainaja kuokitti, ovat palaneet loppuun, kuluneet ja
kovettuneet, että ovat kitsaat kuin kuiva passeerivuota.
Pitäiskö sitä sitten isäntäparan pitää häpeänänsä, jos asiat
alakäteenkin menisivät tällaisten olosuhteiden vallitessa? Eihän toki,
hän on viaton kuin lapsi. Hän koettaa henki happamissa rääpiä
vaarivainajan maita ja hämmästyttää tuhlaavaa perhettään sekä muuta
yhteiskuntaa joskus sellaisella urostyöllä, että raivauttaa suonkylkeen
puolen-, välistäpä kokonaisen tynnyrinalankin uutta peltoa, ja sen
tehtyä pitää naapureille ja kylänsä miehille puheita siitä, miten
raskasta ja kannattamatonta suon pelloksi raivaaminen nykyaikana on.
Mutta hän ei tahdo ristissä käsin istua, vaan raataa kuin karhu. Sitten
seuraa kotiväelle säästäväisyyden esitelmiä, josta itse Rikhardi-vaari
olisi voinut ylpeillä.
Näin ollen, se on suorastaan vihapuhetta, jos joku rappiotilan syyn
panee isännän selkään, eikä se ole paremmin osattu, jos emäntä-kultia
sellaisella syytöksellä rasitetaan. Sillä useammiten ovat nämät kaksi
persoonaa yksi liha ja yksi veri, joka ominaisuus esiytyy paraiten
siinä, että emäntä huopaa aina isäntää, kuin tämä puhuu palvelioille ja
päivämiehille maanviljelijän ahtaasta tilasta.
Mutta nyt juuri viime aikoina on Rutakkalaan eksynyt muutamia
aikakauden hengen pilaamia miehiä, jotka vähässä ajassa saattavat
johdattaa koko kylän perikadon partaalle. He saattavat poistaa monet
esi-isäin kunnianarvoiset tavat ja sitten jättää isännät omin neuvoinsa
tulevaisuutta kohti haparoimaan. Auttakoon ja taluttakoon sitten ken
voi, kun ei enään noita muinaisuuden kunnianarvoisia osviittoja ole
opastamassa ja tietä viittomassa! Tulee oikeastaan surku noita
Rutakkalan entisyyden kannattajia.
Mutta nuo tulokkaat, heitä kohtaan ei juuri helleimmät tunteet herää,
sillä he oikeastaan näyttävät tarkoituksella pyrkivän konkurssiin. Ovat
näetten tuhlanneet suuria rahasummia uusiin maanviljelys-koneisiin ja
uskaltaneet kääntää vaari-vainajain tallaamia pyhiä nurmikkoja nurin
närin, riiviöt. Ja sitten oikein rintapeltoja, jotka historian
takaisesta muinaisuudesta ovat pitäneet talon leipä- ja puurovärkkien
kasvamisesta uskollisesti huolta, kylväneet itikan rehulla!
Vakavammat ihmiset siunasivat itsensä Herralle ja pesivät kätensä siitä
rikoksesta, että jumalanviljan kasvupaikat saastutettiin.
Mutta sitten oli nuorempia isäntiä, jotka eivät asiaa juuri
synnillisyyden kannalta katsoneet, vaan takanapäin naureskelivat
partaansa sen haaksirikon suloista esimakua maistellen, joka noille
yrittelijöille oli tulossa. Aurat heitä oikeastaan heti ensi näkemästä
miellyttivät, mutta hinta oli niin kallis, että pani pään tutisemaan.
Sopii siis hiukan odottaa, kunnes tuossa rupeavat vasarat paukkumaan,
niin saa huokealla.
Vaan odottaminen alkoi käydä muutamille pitkäksi. Riivatun kauan ne
kestivätkin, nuo yrittelijät. Kyllähän sen jokainen tunsi ja tiesi,
että niin niiden lopulta kuitenkin täytyy käydä, mutta olivat osalta
niin uteliaita, että kaupunkimatkoilla jo katselivat auroja ja
kuulustelivat hintaa. Siitä seurasi, että johonkuhun meni jo ylpeyden
henki: ostivat auran, veivät upeillen päällimmäisenä kuormansa päällä
kotiinsa, kävivät koettelemassa eivätkä katuneet kauppaansa.
Mutta talvi on aina talvi, osaa kyllä tarkkaan kuluttaa kesän ansiot.
Mitäpä aurakaan noin äkin jaksaa sitä kohtaa parantaa, vaikkapa uskoisi
sen ihmeitä tekevän. Työväen palkat pysyvät korkeina, räätäliä ja
suutaria täytyy hirveän paljon pitää, kauppias ottaa tavaroista ilkeän
voiton, pitää laittaa aittaan uusi katto ja ostaa siihen naulat;
pahimmaksi katkesi kelikin keväällä juuri silloin, kun oli aikomus
saada kotiin sahapuita kaupunki-lankkuja varten. Polttopuitakin olivat
akat polttaneet niin ihmeesti. Sitten oli sen lisäksi vielä kunnanvero,
vaivaisjyväin maksu ja ruununvero... Totisesti alkoi tämä
mietityttää...
"Akka, älä pane voita perunavadin syrjään! ... köyhtyy sitä tässä
muutenkin."
Ja nuo palvelijat, torpparit ja itselliset, kuinka helkkarin pulskat
päivät juuri samaan aikaan! Palvelijain kun ei tarvitse muuta kuin
syödä ja palkkaa odottaa, torpparit elävät ruhtinaallisesti, jopa
siihen määrään, että muutamat koristavat hevoskoninsa seljan
nasta-mäkivöillä. Itselliset, nuo miekkoset, jotka kaiket talvet vaan
joutilaina jollittelevat, josko toisinaan puukuorman metsästä käyvät
varastamassa.
Mitä ihmettä ne mahtavat syödä?
Se oli kysymys, jota talolliset harkitsivat, saamatta siitä kuitenkaan
sen selvempää, kuin että jotakin he mahtavat syödä, ja kun kerran
tuohon päätökseen tultiin, niin mikään ei estänyt ajattelemasta, että
on se mökkiläisen elämä sentään siunatun hyvä tähänaikaan. Kävivät
niiden kakarat kyllä toisinaan kerjäämässäkin, mutta muutamain isäntäin
ja emäntäin mielestä oli se jonkullainen yritys vanhanpäivän varan
kokoomiseksi. Muutamat!... Silloin kuin talokkaat kärsivät huonon ajan
tähden, rupeaisivat itselleen rikkauksia kokoilemaan!
Mutta tuo rikas käsityöläisten luokka. Kuinka suuria rikkauksia
mahtoivatkaan koota, kun niin suuria palkkoja ottivat? Moni talollinen
olisi melkein vaihtanut taloa ja virkaa, jahka vaan tuon siunatun opin
olisi voinut saada mukana. Toiset jo siihen määrään suuttuivat tuohon
rikastumiseen, että ostivat ompelukoneita itselleen, ja emännät, jotka
rehellisesti puhuen aina ovat näppärämpiä kuin isännät koettivat tehdä
isännille takkeja, y.m. Mutta seuraus oli niin päinvastainen toiveille,
että koneet lopulta jäivät yksinomaan tyttärien haltuun paitain ja
nenäliinain tikkausta varten. Isäntäin täytyi taas harmissaan pyytää
räätäleitä, kun he katsoivat suorastaan häpeäksi nykyajan miehinä
esiytyä akkain ompelemissa takeissa. Sepä taas tuntui kukkarossa ja
saattoi kynsäsemään korvan taustaa. "Mikä ihme tässä lopulta tullee?"
Tämän alakuloisuuden ohessa katosi halu aurankin käyttämiseen. Mitäpä
siitä apua lähtee, kun ei ole edes lantaa mitä panna noille
uutispelloille!
Sitten istuttiin talvikaudet uuninpankolla, katseltiin kuinka rengit
söivät monta silakkaa ja tyhjensivät päälle emännän harikkohulikan,
piiat kävellä tepsuttivat pieksukengissä, kun ei enään karvaiset
kelvanneet; tiet pysyivät kinoksista puhtaina toisinaan useampia
viikkoja ja lumiauran ajajat saivat suorastaan ilmaiseksi rahaa.
"Olisi pitänyt edes sitä tienistiä ottaa!"
Mutta sekin oli mennyttä siksi talveksi.
Siinä uuninpankolla hautui monena päivänä ja monissa aivoissa
ajatuksia, että minkähänlainen laitos se meijeri olisi? Siitä oli
juteltu niin monellaista, kehuttu ja laitettu. Kyllähän se olisi
uskaliasta ruveta sellaiseenkin yritykseen, mutta jotain sitä tässä
sentään täytyisi tehdä. Asiasta puhuivat isännät keskenänsä ja emännät
keskenänsä, sekä väliin kaikki yhdessä.
Sieltä päin, missä meijereitä oli jo olemassa, toivat kulkuakat paljon
kummia juttuja. Kuuluivat niissä myrkkyä panevan maitoon ja olipa
tehonnutkin, koskapa vasikat olivat kuolleet sitä juotuaan, ihmisten
vatsat olivat tulleet kipeiksi ja paljon renkejä ja piikoja mennyt
sentähden pois taloloista ja jättäneet isännät ja emännät yksikseen
ahneutensa hedelmiä nauttimaan.
Ne olivat arveluttavia juttuja ne ja monasti jo emännät tuumivat
isännille:
"Eiköhän me kirnuta vanhalla lailla, taitaapa se Jumala huolen pitää
tästälähin, niin kuin tähänkin asti."
Isännistä toiset hymähtelivät myöntäväisesti ja toiset tenäsivät
vastaan.
Mutta kuitenkin se joka päivä rupesi olemaan jutun ja ajatuksen
aiheena. Asia kehittyi itsestänsä niin pitkälle, että eräänä
talvi-iltana yhteisen päätöksen mukaan kokonnuttiin Pajuniemen
Hermannin taloon keskustelemaan meijerin rakentamisesta. Ei asia tässä
kokouksessa vielä kuitenkaan järin pitkälle päässyt, vaikka jauruttiin
kello 5-9. Päätettiin kokoutua uudestaan, vaikka toiset kyllä
arvelivat, että kyllä se perhana soita on parempi, jotta annetaan
akkain kirnuta vanhalla tavalla.
Vaan toisessa kokouksessa jo kirjoitettiin pöytäkirja ja muutamia
osakkeita otettiin.
Kun toiset, nimittäin ne, jotka jo olivat pillinsä pussiin pistäneet ja
päättäneet antaa akkain kirnuta vanhalla tavalla, kuulivat, että ne
toiset todellakin ovat ruvenneet meijeri-puuhiin, niin jo alkoivat
uudestaan tuumiskella asiaa ja lähtivät kylälle likemmin
kuulustelemaan. Palattuaan sieltä kotiin, sanoivat emännille:
"Mutta kuules akka, mitähän jos mekin ottaisimme osan siihen
meijeriin?"
Emännät seisauttivat ahkeraan hyrräävän rukin pyörän, oikaisivat
vartaloitansa, panivat kädet sirosti lanteille ja katsoivat
luottavaisesti kukin ukkonsa puoleen.
"No en minä tiedä, hyvä ystävä", he tavallisesti sanoivat, "ei tuossa
nyt taitaisi tuhatta tapata, jos ei sataa voittaakaan. Tee kuinka
tahdot, sinäpä tuon paraiten ymmärrät."
Ja sitten ukot mielihyvissään akkainsa luottamuksesta, hamuilivat
päivällis-ateriaksi, mitä siinä hopussa sattuivat kaapista
löytämään, kun ei joudettu keittoa odottamaan, panivat toisen takin
päällensä, lisäsivät tupakoita massiinaa, vaihtoivat vaillinaisen
tulitikkulaatikon kokonaiseen, sytyttivät piiput matkaksi palamaan ja
kävelivät levollisesti osakkeita ottamaan.
Kun sieltä kotiin astelivat varustettuna uudella annoksella meijerin
tuottavaisuus-kuvitelmia, kyselivät kotiin päästyä emänniltä, kuinka
paljon keskimäärin lehmät päivässä antavat maitoa. Ei sitä ollut niin
vähän. Tuleepa, kun tuleekin tuosta sievä tulolähde!
"Kuuleppas emäntä, pistä nyt siinä pikkasen kahvia."
Emännät muistivat kihlaus-aikaa...
On se sentään tuo meidän äijä hyvä mies!... Rukiit narisivat pehmeästi
kahvimyllyn silmässä...
"Rukiitako sinä jauhat, Maija?"
"Rukiitapa hyvinkin, mies kulta, sanoithan itse, ettei kahvia saa panna
pannuun kuin pyhä-aamuina."
"Pane nyt sentään oikeita kahvia, eipä se tahdo oikein maistua hyvälle
tuo ruiskahvi, suuruksen maku on siinä niin pistävä."
"Niin ja päänkipua ei se lievitä yhtään ... onkin tuossa ollut niin
pääni kipeä, että joutaakin saada oikeata kahvia. Mutta kuules hyvä
mies, sun pitää pyytää räätäliä, että hän panee uuden päällisen tuohon
turkkiisi, on oikein paha nähdä sinun sillä enään metsään menevän."
* * * * *
Siinä se seisoo Rutakkalan meijeri kaikkein nähtävänä ja toivoa
herättävänä. Oikein tahtoi ikävä tulla, kun ei pikemmin valmistunut.
Mutta sitten kun se valmistui, ylpeilivät miehet siitä ja katsoivat
perään, että akat kaikki maidon sinne lähettivät.
Jopa sait matkapassin, köyhyyden tauti!...
Paljon kokoontuikin Rutakkalasta maitoa siihen aikaan... Mahtoivat
kilpailla emännät, kenellä enin olisi vietäväksi meijeriin. Mutta pian
kyllästyivät kilpailuun ja asettuivat tavalliseen menoon. Muutamat
emännät rupesivat katsomaan tarkoin asian perään, että kannattaako sitä
oikeastaan noin rajusti meijeriin viedä. Rupesivat laskemaan, ja
ihmeellistä, -- meijeriin vienti tuotti suoranaista tappiota!
"Niin se on, totta totisesti", sanoivat isännille. Muutamat isännät
aavistivat akkain jutussa salajuonen piilevän eivätkä uskoneet
ensinkään, toiset rupesivat aprikoimaan. Asiat menivät siinä suhteessa
niin pitkälle että meijerin välistä täytyi ruveta kirnuamaan vettä, jos
kirnuta tahtoi. Muutaman kuukauden päästä puhuttiin isollaisesta
tappiosta, jota koko liike oli tuottanut. Mentiin kysymään
isännöitsiältä.
"Niin tappiota on tullut, miksi ette tuoneet maitoa?" sanoi tämä.
Sitten kynsästiin päätä.
"Hm, vai niin... No se meidän akka sanoo, että parempaan puoleen tulee,
kun kotona tekee voita, eikäpä tuota lienekään maitoa tähän aikaan."
"Täytyy laittaa maitoa, niin kyllä meijeri kannattaa", kehui
isännöitsijä, "tuovatpa sinne muutamat maitoa, kannattaapa niiden."
Niin, ne nuo muutamat, ne olivat vaan niitä, joita odotettiin
konkurssiin.
Isännät menivät kotiinsa, kertoivat emännille, että ne ja ne kuuluvat
hyötyvän meijeristä kovin.
"Niin, no tottahan, niillä on karjaa ja heiniä!"
Niin, niin se oli, totta tosiaankin, isännätkin huomasivat, istuivat
penkille ja rupesivat aprikoimaan, mistä päästä tässä alkaisi, että
saataisiin meidänkin taloon karjaa ja heiniä.
"Älä käryytä niitä kahvia, akka, aina, kelpaavat nuo rukiitkin näin
arkina."
... Ho'hoi, tuossa on poika mieheksi tulossa, ryhtyköön hän aikoinaan
uusiin mullistuksiin, jos tahtoo...
Päät tutisivat, näytti olevan vuosien ja kovin vaivalloisen työn takana
suuremmat heinävarat ja lehmälaumat. Mielet kävivät apeiksi ja pistipä
vähän vihaksikin, että nuo muutamat olivat aikoinaan jo ehtineet haalia
karjaa ja rehua... Puhuppa vielä meijerin tappiosta isännöitsijä! Puhui
hän taas jonkun ajan päästä ja arveli, että jos ei enempää tule
vastakaan maitoa, tulee tappiota yhä.
"Ei tule enempää, ainakaan meiltä."
"Eikä meiltä, itse kun kirnutaan niin kannattaa paremmin."
"Jaa, niin se on!"
Niin, näettekös, isot heinäpatruunat, kyllä sitä meilläkin maitoa on,
mutta viljellään kotona tarkemmin, eikä tyhmyyksissään tuoda meijeriin
tuhlattavaksi...
"Pannaan istumaan koko värkki ja myydään pois, jos on ostajaa."
"Älkää miehet tyhmyyksiä... Hankkikaa vaan heiniä ja karjaa niin kyllä
meijeri kannattaa!"
"Hoh, velikullat, ettäkö te saisitte rikastua?... Viisaitapa olisitte,
mutta ei anneta narrata. On sitä tässä muillakin elämän kokemusta..."
"Pannaan vaan miehet nyt meijeri istumaan!"
"Pannaan kun pannaankin ja myydään pois, jos on ostajaa!" -- --
Hä, hä, hä, lehmi-patruunat! Siinä se nyt seisoo meijeri lukittuna.
Mihin nyt panette maitonne? ... hä, hä... Ostakaa meijeri itsellenne
jos jaksatte, eli jos me myymme teille; -- --
-- Ho'hoi, kasva poikaseni, veny pian isoksi, että isä ja äiti pääsevät
pihatupaan syytingille ja sinä saat vartuttaa itseäsi näihin tämän ajan
viljelys-tapoihin, jos mielit... "Oletko nähnyt Kalle, minkälainen
heinä siinä Pajuniemen Hermannin Rintaniityssä on?"
"Hyvä on, isä, oikein miestä rintaan, apilata ja timoteeta."
"Hm, parin vuoden päästä annan talon sulle, saat sitten koettaa
sinäkin. Minä tuota en enään jaksa semmoisiin ... täytyy tällä tavalla
mennä minun aikani."
Pyhä vala.
Kas, miten uhkeana ja vankkana se seisoi tuossa mäenrinteessä tuo uusi
kansakoulurakennus! Olisipa se ollut joku käsittävä olento ja osannut
aavistaa, kuinka ristiriitaisin tuntein hänen synnyttäjänsä katselivat
miten kerros kerroksen päälle kohosi, kunnes siitä vihdoin muodostui
vankallainen rakennus rajapyykki entisyyden ja tulevaisuuden
käännekohdalle, olisipa se tämän käsittänyt, niin olisi varmaankin
hiukan epäillyt oikeuttansa asettua määrätylle paikalleen...
Kyllä tosin tuntui, kun sitä noin syrjästä katseli, että tunsi se
itsekin asemansa ja tehtävänsä. Sen suuret ikkuna-silmät näyttivät
ikään kuin voitollisesti ilkkuvan vastustuspuolueen voimattomia
vihanpurkauksia. Se tunsi lepäävänsä vahvalla perustuksella ja tarkoin
saumatulla kivijalalla ja vakavasti arvelevan: "Työläs on sinun potkia
tutkainta vastaan!"
Se oli keväinen aika, kun tuo koulurakennus vastapuhjenneiden
koivunlehtien, kukkasien ja virkeästi vihertävän nurmikon kanssa
yht'aikaa kasvoi ja valmistui ensimäistä kevät-ahavaa imemään valkeaksi
pälkityille kyljilleen.
* * * * *
Oli paisteinen kirkas päivä. Lastut ja jätteet koulukartanolla oli
lakaistu ja haravoitu kasoihin ja rappusten edusta tuoreilla kuusen
havuilla koristettu.
Sisältä, koulusalista oli kaikki työkalut ja roskat pois korjattu,
seinille oli ripustettu tuoksuvia köynnöksiä ja uusi kateeteri
ympäröity kuusilla. Muutamia henkilöitä puuhaili siellä paikkoja
järjestellen. Katolla tangon nenässä liehui lippu -- tuulen
väräytellessä se viittoi ja kuulutti ympärillä oleviin kyliin, että
täällä oli jotain tekeillä.
Ihmisiä liikkui ja hyöri pellollaan kyntämässä, äestämässä sekä ohria
ja perunoita kylvämässä. Joskus kun perunain heittelijät oikaisivat
selkänsä, kun kyntäjä ajoi auran maahan ja antoi hevosen huoattaa,
silloin menivät silmät kuin itsestään tuonne mäen törmälle, missä ennen
vaan hiukan koivuviidakkoa kivien välissä kasvoi. Saattoipa se
katsojissa monellaisia ajatuksia herättää!
Muinais-aikana, silloinkin kun Liekolahden ukko oli kouluiässä,
koulutti Sakari-vainaja vaan Liekolahden piha-tuvassa. Oli sekin aika!
Sitä muisteli ukko tuossa kun odotteli että perunansiemenen nakkelijat
vaon täyteen ehtisivät ja hän saisi ruunan kanssa taas viiltää uuden ja
suoran.
Siellä Sakari-vainajan koulussa oli ollut elämää. Toisinaan oli
opettaja ollut kovallainen, oikein ahkera paju-patukan käyttäjä. Mutta
oppimaan oli saanut, muutamat hyvästikin, niin että arvo-asemiinkin
olivat niillä tiedoillaan elämänsä varrella päässeet.
"Hävittävät ne itsensä tähän aikaan," rupesi ukko sanomaan, kun vaolle
lähti. Siitäpä toisten korvat pystyhyn nousivat. Millähän
hävittävätkään itsensä?
"Soo ruskea! Ei talonpojan lapset tarvitse tuollaisia kouluja, ei
totisesti. Eipä niitä ole ennenkään tarvittu, niin mitä paremmin nyt...
No mitä sinä siinä!"
"Totta puhuu vaari," sanoi eräs mäen eukko. "Mitähän nyt rikasten olisi
lukua, mutta kun köyhätkin sinne panevat niin... Parempi olisi, jos
tekisivät vellituvan siitä."
Nuori isäntä, joka myöskin muiden mukana perunoita vakoon heitteli,
hymyili.
"Ei oppi ojaan kaada," hän sanoi, vaikk'ei erityisellä innolla. Mitäpä
hyödyttäisi ukon kanssa väitellä!
Vaan mökin akka oli vielä kiivaampi kun ukko, rupesi oikein kiukun
tiestä huutamaan.
"Noo, mutta ei sitä sellaista oppia köyhät tarvitse kuin kansakoulussa
annetaan! Mitä köyhäin kakarat..."
"Olettekohan ollut edes kertaakaan tutkinnossa kuulemassa, miten
hauskalta tuntuu, kun lapsilla on niin paljon tietoa?" kysyi nuori
isäntä.
"En ole, ja koskapa köyhällä on aikaa sellaisiin."
"Onko isäkään ollut?"
"Enkä olekaan,", ukko välinpitämättömästi murahti. Olispa siinäkin, kun
sellaisissa olisi tässä kuleskeltu, näkyi hän ajattelevan. Pojassa
heräsi iloinen ajatus:
"Ettekö lähde nyt, kun saadaan tämä pelto kylvöön? Koululla on tutkinto
tänäpäivänä ja sitten tulevat pitämään jotain juhlaa tuohon uuteen
koulurakennukseen. Lähtekääpäs mukaan isä!"
Nuorimies katseli isäänsä innostuneena. Vanhus silmäili koulutalolle
päin ja tuohon lippuun, joka siellä varressa hiljakseen tuulen mukaan
lekutti.
"Mitäpähän tuolla tekisin," hän virkahti ja lähti uudelle vaolle pojan
kiihkeästi häntä silmillään seuratessa.
"Vaikka ette mitään tekisikään, mutta muuten vaan!" Tämä huudahdus oli
kehoittavaa innostusta täynnä.
Vanhuksen katse meni taas sattumalta lippuun.
"Ehdittäneekö tästä edes," hän jo epäröiden sanoi ja katseli kuinka
leveällä vielä oli kylvämätöntä peltoa.
Ahah, ukko jo ajattelee lähteä, jos ei vaan ole mitään esteitä. Onpa
noilla sini-valkeilla lipuilla kummallinen vetovoima: lekuttavat niin
että saavat kuusikymmentalviaan sydämmenkin innosta läpättämään.
"Hoo, miks'ei ehdittäisi! Ja jos ei muuten, niin minä kutsun Erkin
kotohaasta vakoamaan, kyllä nuo toiset ehtivät nakella."
"Mitäpä tuolla sentään teen, vanha jo olen ... ei minuun enään
koulutiedot pysty", saneli ukko, kenties pojan innostuksella hymyillen.
"Koulutiedotko pysty!" matki ja nauroi toinen. "Vaikkapa ne nyt eivät
pystykään, niin kuulemaan ja näkemään, muuten vaan."
Jo, jo rupesi myöntymään.
"Noo, saattaisihan tuonne nyt..." hän sanoi, suu hymyssä ja äänellä,
jonka piti tulkita vastahakoisuutta. Mutta itse asiassa oli hän
voitettu. Isäntä toimitti rengin perunoita vakoamaan ja lähti ukon
kanssa pois.
* * * * *
Tuossa 2 aikoina päivällä oli hyvin tyyni; liputkin uuden
koulurakennuksen katolla lojuivat pitkin vartta, ikään kuin uneen
vaipuneena. Mutta sitten ilmestyi kylätielle ihmisjono, etumaisena
kansakoulunopettaja ja poikaoppilaat, sitten tytöt ja vihdoin lasten
vanhempia ja muuta yleisöä vakava, juhlallinen joukko. Rupesi jo heille
koulukartano mäen nystyrän takaa näkymään, lippu ensimmäisenä. Tuulen
puuskaus kulki ohitse, se hehautti lippua kerran, kaksi, ja autteli
sitä riemulliseen mielen osoitukseen.
Juhlakulkue saapui koululle. Intoillen astuivat pojat rappusille ja
ikään kuin sisäänsä ahmivat koulutalon tuoresta kuusipuiden tuoksua.
Saapuvat vähitellen kaikki sisään. Lapset asetetaan piiriin kateeterin
ympärille, muu väki sujottautuu edemmäksi seisoskelemaan. Opettaja
ottaa äänen raudastaan, antaa lapsille merkin ja ulkomuistista
veisataan virsi. Virren loputtua astuu kateeterille pappi, pitää puheen
opista ja sivistyksestä, lämpimän ja innokkaan.
Yleisö kuuntelee hiljaa, hiiskumatta. Papin lopetettua keräysivät pojat
uudestaan opettajan ympärille, asettuivat vakavina ja juhlallisina
piiriin ja tähdäten tarkoin opettajansa kasvoihin odottivat he merkin
antoa.
Hiljaa hymisivät opettajan mukana ensinnä alkuäänen. Pojat näyttivät
tuossa niin juhlallisilta, että oikein pakkasi naurattamaan mielihyvän
tunnosta, kun nuo juuttaat ja alituiset kiusankappaleet kaikkialla
saattavat olla noin vakavia...
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!"
-- -- -- -- --
Se kajahti reippaasti, voimakkaasti. Juhlallisuus tarttui kaikkiin
läsnäoleviin, jännitettynä, vakavana kuunteli kukin ja tarkkasi
poika-naskaleja, jotka vannoivat:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!
Sinuun koskea ei vieras valta saa.
Sinua suojelemme, vaaroiss' varjelemme,
Ollos huoleton, poikas valveill' on!"
Kummallista. Ensinnä pyrki ihmisiltä nauru, kun ajattelivat, että nuo
pojat noin osaavat teeskennellä vakavuutta. Mutta laulun kestäessä
menivät monet kädet itsestään ristiin ja sen loputtuakin jäi moni
silmä, jossa kyynel kimalsi, tuijottamaan punottaviin poikiin. Ei
kukaan sitä enään ajatellut teeskentelyksi ... ne lauloivat niin koko
sydämensä innolla, että muutamain 9-10 vuotisten nulikkain olivat kädet
nyrkissä ja olkapäät kohoilivat innosta... Nuo pojat olivat laulaessaan
niin naurettavan mahtavia, että kuulijoille tuppasi sydän suuhun, teki
siellä kurkussa niin kummallisen käänteen, että alkuperäinen nauru
muuttui lämpimiksi kyynelhelmiksi ja teki oikein mieli mennä
suutelemaan heitä järjestään, ihan jokaista erikseen...
Joku taas astui pitämään puhetta. Ei se saanut oikein huomiota
puoleensa, kaikkein silmät vaan seurasivat poikia ja ajatukset
askartelivat niissä. Ne olivat vieneet kaikkein sydämet, mikä sitten
olisi enään kehoittanut mitään puheita kuulemaan, kun sydän oli jo pois
annettu!
Puhe loppui vihdoin.
"Antakaa poikain nyt vielä laulaa!" kuului ääni ihmisjoukosta ja sitä
seurasi yleinen hyväksymisen mutina.
Ja pojat lauloivat ensinnä pari muuta laulua, mutta sitten taas:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!"
-- -- -- -- --
Vanhemmat, naapurit, isoisät ja isoäidit, pappilan herrasväki ja
opettaja y.m. kuuntelivat valaa. Sen kaiku tunkesi hyminänä sydämen
syvimpiin sokkuloihin ja teki olon juuri kun turvallisemmaksi,
vakavammaksi. Ääni tuntui jäävän sinne säilyyn, ikävinä hetkinä, jos
isänmaan kohtalo joskus sattuisi itkettämään, taas esiin otettavaksi.
Se oli siellä niin tarkkana jäljennöksenä, että vanhatkin kuulivat
sisässään laulavan:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!"
-- -- -- -- --
Samalla kuvastui mieleen joukko pikku poikasia, jotka uljaasti,
innokkaasti, kädet nyrkissä ja posket punottavina huusivat, niin että
jokaisen äänen piti erikseen kuuluman.
* * * * *
Kun laulun loputtua oli rukous pidetty, lähti Liekolahden ukko muiden
muassa pois. Akat ja ukot rupesivat kilvan ylistämään laulua.
"Kaunistapa oli", sanoi Liekkolahden ukkokin muiden väliin, mutta
katsahti samassa ikään kuin hätäisesti ympärilleen, että mahtoiko poika
tuota kuulla. Ei hän sitä olisi tahtonut näet. Mutta poika kuuli sen ja
ymmärsi samassa, että vaikutus isässä kestäisi koko lopun elämäikää.
Vanhoihin jää kaikki, mikä kerran jää, niin sitkeästi, ettei eroakaan.
Sillä "isänmaallisella laululla" on kumma vaikutus: kun se lausutaan
oikeassa paikassa ja oikein sattuvasti, voi se vanhoja nuorentaa ja
vaivaisistakin sankareita saada.