Samppa Luutanen päivitteli nuoren akkansa kanssa. Kovin olikin ikävä
asia: arpa oli viime keväänä langettanut hänelle velvollisuuden ensi
syksynä astua vakinaiseen pataljonaan kolmeksi vuodeksi. Nyt oli
Marraskuun 1 päivään enään jälellä vaan kolme kuukautta; siksipä asia
pelottikin enemmän.
Nuori vaimo tuossa voivotteli, arveli että aivan nurin se menee koko
onni ja talon hoito, jos isäntä menee pois, hänelle kun tässä vielä
tulee pienikin hoidettavaksi.
"Hassusti se käy", tuumi Samppa, kynsi korvantaustaa jo monennen kerran
ja huokasi.
"Lähden Amerikkaan", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja katsahti kohta
vaimoansa, että onko toivoa luvasta, vai ruvenneeko itkeä tillittämään.
Emäntä hiukan sävähti, mutta omituinen piirre hänen kasvoissaan
ilmaisi, että ehdotus ei ollut järin vastenmielinen. "Hm", hän pani,
"mutta mitenkä sinnekään pääset? Et saa matkapassia."
Oh! sekös sillä eukolla vaan onkin pelkona...
"Noo, jos talon luulet saavasi hoidetuksi, niin ehkäpä matkapassitkin
saadaan."
"Kyllähän se tukalaa olisi täällä kaikesta yksinpuolin huolta pitää,
mutta..."
Siihen jäi sana. Pitäähän sitä rakastaakin, ettei nyt noin vaan
"pitkällä puulla" sovi miestänsä valtameren tuollepuolelle työntää.
"Jos vaan annat luvan mulle lähteä, niin tässä ei kauan siekailla",
sanoi Samppa.
Vaimon oli vaikea sanoa. Paha niin, paha näin. Vihdoin hän selvitti:
"No, jos mennä tahdot, niin täytyyhän sitä täällä toimeen tulla ja ...
ja nuorenahan sitä ihmisen täytyy yrittää."
"Hm", hymähti Samppa, "ei suinkaan sitä meillä nyt niin yrittämisen
vuoksi olisi tarvis Amerikkaan, mutta parempihan on ansaita rahoja tuon
kolmisen vuotta kuin olla ilmaiseksi orjana."
Akka oli aivan samaa mieltä, että niin olisi asia paljon parempi.
Tehtiin liitto: Samppa lähtee Amerikkaan kuin vaan saa passit; asiasta
ei puhuta kenellekään luotua sanaa.
Mutta miten saada passit? Siinäpä olikin sotkuinen kysymys, joka tuotti
paljon päänvaivaa. Olihan sitä liikkunut juttuja, miten yksi ja toinen
oli koiranjuonilla paperit taskuunsa saanut ja sitten noin vaan
pujahtanut, kuten muutkin matkustajat; mutta kuinka sitä silläkään
tavalla...
"Hitto tuokoon! mutta kyllä se sentään on toista tienata rahoja
Amerikassa, kuin tuolla kolme vuotta virua... On se aivan toista
Amerikassa! Olispa vaan tuossa joku joka hankkisi nimiinsä mulle
paperit, niin heti maksaisin sievät rahat!"
Siihen tielle ikkunan alle saapui joukko nuoriamiehiä, pyhäpäivä kun
oli. Niillä nuorilla on aina vehkeitä, vetävät puoleensa huomion,
vaikkapa se kuinka tärkeissä asioissa muuten kiini olisi: Samppa rupesi
sinne ensin tirkistelemään ja sitten emäntä.
Yksi näkyi joukossa oikein olevan poikaa, nuori hän oli ja
pienenlainenkin, mutta lihavahko möhkäle, halvan arvoisissa vaatteissa
ja "suu päänlaella." (Kansalla on näetten omituinen tapansa sanoa suun
olevan silloin päänlaella kun sitä ylenmäärin soitetaan.)
"Kuule", kuiskasi emäntä, "mitähän tuo Maailman-Matti tekisi, eiköhän
se?..."
"Jaa, tosiaankin!" Mieskin mielistyi asiaan. Aina ne akat keksivät
kaikki pikemmin kuin miehet! Molemmat katsoivat vielä ikkunasta. Siellä
se vehkeili Maailman-Matti, niin että oikein täytyi ruveta
naureskelemaan. "Se on hupainen veitikka tuo Matti, ihan varmaan tekee
senkin jutkun!"
"Laita kahvia", sanoi Samppa mielihyvissään, "minä käyn kutsumassa
häntä tänne." Hän pani tupakkaa pitkään piippuun ja läksi ulos. Jutteli
siellä vähän aikaa poikain kanssa ja kuiskasi vihdoin Mattia tupaan.
"Matti saa rengin pestin", rupesivat toiset sanomaan ja niin luuli
Matti itsekin, kun Samppa perässään vei kamariin asti.
"Pane piippuun, Matti." Samppa toi tupakka-laatikon pöydälle. Vähän
oudolle tuntui Matista, kun oikein isännät noin miehiksi kohtelivat.
Rengiksi ihan varmaan pyytää, rupesi Matti ajattelemaan.
Samppa alkoi puhella yhtä ja toista. Oli oikein sydän kurkussa kun
tahtoi ennättää liian kesken pää-asiaan, vaikka järki kehoitti
lörpöttelemään ensinnä jotain muuta ja sitten vasta odottamatta
hyökkäämään ydinkohtaan.
Matti tunsi itsensä täällä oudoksi, ei ilve-tuulikaan enään
puhallellut. Vakaisena hän vaan tupakoitsi ja koetti näyttää
arvokkaalta kuin ukot ainakin.
"Vanhako se Matti jo on?" kyseli emäntä kamariin tullessaan ja katsoi
niin tuttavasti Mattiin.
"Kahdeksannellatoista."
"Vai, jo se niin on ijällinen, Mattikin", sanoi isäntä ihmetellen.
"Joo'o", emäntä huokasi, "kaikista se hyvä Jumala huolen pitää. No ei
suinkaan siitä äidistäsi ole mitään kuulunut?"
"Ei ole."
"No tuota, etkö sinä jo ole Amerikkaan tuumannut lähteä, Matti?"
Sampan ääni värähti, kun hän tämän sanoi. Silmät vilkahtivat Matista
emäntään ja emännästä taas Mattiin. Emännän silmiin ne sähköisesti
vaikuttivat: panivat nekin salaa ja omituisesti sirrittäen Mattia
tirkistämään.
"Kukapa minunlaistani Amerikkaan kustantaa", sanoi Matti huolettomasti.
Hän ei huomannut ollenkaan omituisuutta kysymyksessä.
Ne rupesivat molemmat, Samppa ja emäntä, sanomaan joutavaksi Matin
tuumia, ettei muka kukaan häntä sinne kustantaisi. "Hooja, huonompiakin
sinne autetaan ja tylsäpäisempiä!"
Matti tunsi rintansa paisuvan innosta, kun tämä isäntäväki häntä
niinkin miehenä piti.
"Kyllä mä sen sanon", tuumi Matti rohkeasti jo itsekin, "että kyllä
minä sieltä tollarit toisin niin pian kuin joku muukin."
"Noo toki", vakuutti emäntäkin.
"Miks'ei", sanoi Samppa ja puhui sitten siitä, että huonommatkin ne...
"Menisin minä ainakin Amerikkaan", ilmoitti Samppa vihdoin, "mutta kun
on tuo sotaväkeen meno, niin ei pääse."
"Miksi ei pääse?" kyseli Matti nähtävästi tietäen isännän esteen syyn.
Mutta tuntui siltä kuin hänellä hampaiden takana jo olisi ollut
Sampalle valmiit päästökirjat, niin mahtavalta hän näytti.
"Ei saa passia", toisti Samppa viekkaasti Mattiin katsoen.
"Sa-ha-haa!" vakuutti Matti nauraa höröttäen ikään kuin Sampan
uteliaisuutta kiihoittaaksensa ja nousi innoissaan kävelemään.
"No millä tavoin?" kuiskasi Samppa. Hän kallisti päätänsä ja venytti
pitkäksi kaulaansa... Sanoppas sinä, kelpo Matti, millä keinoin!...
Vaikka kyllä mä tuon itsekin tiedän, mutta...
"No johan niitä passeja saa", sanoi Matti, "kun teillä on rahaa kyllä,
niin menkää kaupunkiin. Kyllä siellä on herroja, jotka tekevät vaikka
mitä."
Samppa näkyi pettyneen luulossaan Matin neuvosta. Senpä tähden hän
päätä pudistaen hylkäsi koko ehdotuksen hankalana. "Mutta jollain
muulla tavalla olisi helpompi", hän tuumi ja katsoi nyt vuorostaan
salaperäisesti Mattiin, ikään kuin näyttääksensä, ettei hän ollut
päättänyt josko sanookaan Matille ajatustaan.
Matti kävi uteliaaksi ja rupesi kyselemään. Samppa iski vaan silmää,
otti kaapista viinapullon, kaasi ensinnä itselleen ryypyn ja tarjosi
sitten Matillekin. Tämä esteli, mutta otti kuitenkin kernaasti.
"Ryypätään kun rookataan", hän sanoi. Näytti muuten alkavan vähin
tutustua talossa ja rupesi jo kokkiansa laskettelemaan. Mutta jo
vihdoin taas muisti asian.
"Millä kurin te sitten tuumisitte päästä lähtemään?" alkoi hän
uudestaan kysellä. Samppa otti siinä juuri ryyppyä, ettei akka ehtisi
hätään. Kaasi vielä Matillekin ja sanoi nähtävästi karvasta haikua
kurkustaan kakien:
"No etkös ole kuullut, millä tavalla meni Matilainen? Ota ryyppy!"
"Niin persana, hän meni tuon Hermannin, tuon Kaapon Hermannin passilla
ja lähetti sitten Hermannille passin takaisin ja vapaapiletin siitä
hyvästä."
Samppaakin nauratti ja hän katsoi sukkelasti Mattiin.
"Otas vielä ryyppy, Matti", hän kehoitti. Toinen otti estelemättä;
ajatteli hänkin, että jos emäntä tulee pian, niin vie pullon pois.
"Luulisitko Matti, että tässä likitienoilla olisi joku, joka uskaltaisi
ryhtyä samaan kauppaan?" Tätä kysymystä lausuessaan oli Sampan äänessä
kummallinen sävel.
"Enpä tiedä", sanoi Matti arvelevaisesti.
Emäntä toi juuri kahvikalut pöytään ja kaatoi kuppeihin. Samppa odotti
äänetönnä että Matti jotain sanoisi. Matti taas kainosteli emäntää,
arvellen ettei tällaisista asioista saisi puhua kuin miesten kesken.
Mistähän osasikaan poika tuota jo kainostella!
"Niinpä nyt ollaan hiljaa, että..." emäntä sanoi.
"No, etkö jo muista ketään?" kysyi Samppa vihdoin.
Matti äkkäsi, ettei emäntää tarvitse kartella. Mutta ymmälle hän silti
joutui, ei juuri ollut sanaa suuhun tulevaa.
"Enpä oikein tiedä", hän päätä kyhnien sanoi.
Emäntä ei ruvennut utelemaan, antoi miesten tuumia ja kahvia juodessaan
tuon tuostakin silmäili salavihkaa Mattia... Mitähän tässä sanoisi,
että saisi tuon puhumaan?
Sampasta oli odotus tuskallista. Jättäen kahvin puoli juomiin nousi hän
ja astui Matin eteen.
"Etkö sinä, Matti, tahdo lähteä Amerikkaan?" Hän lausui tuon käheästi
kuiskaten ja laskien kämmenensä Matin olalle, jäi hän siihen, outo hymy
huulilla vastausta odottamaan.
"Lähden kyllä!" Matti pöyhähti seisomaan Sampan rinnalle. Tämän
silmistä leimahti iloinen välähdys: Ei, jumaliste, mene enään ainakaan
muille kertomaan, eikä minua tässä pulaan saattamaan!...
"Mikä puhe teillä nyt on?" Emäntä hiljaa kysäsi ikään kuin ei olisi
osannut aavistaakaan asiaa. Samppa oli niin innoissaan, ettei osannut
keksiä mitään kiertopuheita, jos olisi tahtonutkin. Suoraan vaan,
sormiansa naksauttaen sanoi:
"Me menemme Matin kanssa Amerikkaan! Matti hankkii passit ja minä
rahat, eikös se ole tasaista kauppaa?"
Mattikin oli noussut lattialle astelemaan, mutta hiukan nololta hän
näytti ja asiata aprikoivalta. Samppa kaasi ryypyt. Ruvettiin sitte
puhumaan asian yksityisseikoista. Matti saatiin rohkaistuksi, vieläpä
hän innostuikin asiaan niin että olisi heti puuhaan ryhtynyt, jos ei
olisi ollut yö vastassa. Asiassa päätettiin, että Matti tulee
huomisehtoolla uudestaan, tekemään itselleen päästökirjan täällä
kamarissa ja sitten jonakin ehtoona käy sen avulla nimismiehen passit
saamassa; Samppa varustaa itsensä valmiiksi lähtemään jonakin yönä;
kellekään ei puhuta sanaakaan. Amerikasta oli Sampan puhe lähettää
kohta sinne päästyään Matille passi ja matkapiletti. Ja niin erottiin.