sinellimekkoinen joukko alkoi purkaantua maihin. Luutnantti kiirehti
auttamaan minua. Nousimme pientä mäkeä ylös ja käännyimme oikealle.
Astuessamme vasemmalla puolella olevien suurten parakkien ohi alkoi
minua puistattaa. Täällähän oli K... ta pidetty vangittuna, ennenkuin
hänen aivankuin ihmeen kautta onnistui paeta juuri ennen teloitusta...
Kuljimme edelleen, kiersimme suuren santakuopan, ja astuttuamme
vielä noin kilometrin verran jouduimme lopulta langattomalle
sähkölennätin-asemalle. Luutnantti, joka koko ajan oli vilkkaasti ja
iloisesti keskustellut kanssani, kävi äkkiä vaiteliaaksi ja hiukan
vaivaantuneen näköiseksi, kun lähenimme pientä puurakennusta. Sen
edustalla seisovat vartiosotilaat katselivat meitä hiukan pitkään ja
kummeksien, kun astuimme heidän ohitsensa, mutta välittämättä heidän
katseistaan johdatti luutnantti minut suoraan aparaattihuoneeseen.
Pöydän ääressä istuva sotilas hypähti pystyyn ja ojentautui suoraksi.
— Onko mitään tapahtunut?
— Äskettäin oli puhelu. He eivät näy tietävän että meillä on täällä
näin voimakas asema. Ikävä, ettemme tunne heidän salamerkkejään.
— Hyvä on, Ivan.
Luutnantti siirtyi huoneen perällä olevan koneen ääreen. Hän avasi
erään kaapin ja pani erään pyörän huimaavaan liikkeeseen. Syntyi
häikäisevä valo, hän sulki kaapin uudelleen ja nosti kuulotorven
korvansa juureen. Ivan oli poistunut.
Luutnantti Grigorkoffin puuhaillessa koneen ääressä olin nopeasti
ja salaa ottanut huoneesta yleissilmäyksen. Missä säilytettiin
salamerkkien ohjetta? Huone oli mitä vaatimattomimmin sisustettu, monta
mahdollista säilytyspaikkaa siellä ei ollut. Luultavasti oli se tuolla
pöytälaatikoissa. Koska ja kuinka saisin sen sieltä? Jos saisin jäädä
hetkeksikin yksinäni huoneeseen!
Luutnantti laski kuulotorven alas. Hän kääntyi minua kohden ja
koetellen taskujaan etsi esille hopeisen sigarettikotelon. Huomattuaan
sen olevan tyhjän hän tuli pöydän ääreen, jonka luona minä seisoin
ja avasi erään pöytälaatikoista avainkimpussaan olevalla avaimella.
Pidätin hengitystäni jännityksellä odottaen, mitä näkisin, mutta koetin
kuitenkin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.
Älkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte,
niin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan
laatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan.
— Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin
leikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen.
Sydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä _minä olin nähnyt
sen_! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein
sukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen
avaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen
pariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta
Ivankin oli mennyt ulos.
Vaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä
laatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi
tavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun:
Salamerkit selityksineen.
Tuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän
ääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta
saamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä
olevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä.
Sitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin
sellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin
varovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta
läheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää
niitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon
kiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä
luutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa
laatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan
ääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui
huoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia.
— Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen
taskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka
»järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. —
Ivan, sinä hölmö, tänne!
"Hölmö" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt
huviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti,
mutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin
paha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani.
19.
Onnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas
yöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle
nyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että
vastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi
minut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut
voinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen.
Kulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli
tienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti
omituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin,
ja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei,
se ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni
kujeilivat varmaankin.
Upseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan.
Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai
uneksinko minä?
Minä en uneksinut. Edessämme seisoi ruhtinas Darcheffsky. Hän, jonka
minä olin pettänyt, jonka kuolemaan olin luullut olevani vikapää.
Ensimäinen tunteeni oli lamauttava kauhistus ja pelko, toinen hurja,
mieletön ilo siitä, että hän eli, että hän ei ollutkaan kuollut, että
minä en ollutkaan tappanut häntä. Iloni sammui yhtä nopeasti kuin oli
syttynytkin, sillä yksi ainoa katse riitti selvittämään minulle, että
tämä oli loppu. Kaiken loppu. Minä en enää milloinkaan jättäisi tätä
saarta.
Ehdin elää koko tämän tunneasteikon, ennenkuin luutnantti Grigorkoff
kuului iloisella äänellä huudahtavan:
— Kas vaan, sinäkö täällä, Kolja! Koska olet tullut Helsinkiin? Luulin
sinun vielä olevan ulkomaanmaanmatkoillasi! Saanko esittää sinulle ‒ ‒
‒ mutta tehän näytätte tuntevan toisenne?
Kolja, ruhtinas, oli ojentanut minulle kätensä ja minä olin laskenut
siihen omani. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä. Vaikka henkeni
olisi siitä riippunut, en olisi voinut sanoa sanaakaan. Silmäni
etsivät vastoin tahtoani ruhtinaan otsaa, mutta se oli miltei kokonaan
univormulakin peitossa.
— Me olemme tutustuneet Norjassa! sanoi ruhtinas kuivasti. — Mihin
herrasväki on matkalla?
— Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille
kahvia...
— He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä,
mutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte,
onhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa.
Ruhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en
uskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua.
Arvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani?
Tunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä
teillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut
vartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan
tarvitseisi odottaa kauvoja.
Ruhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia
lauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli
suuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat,
mutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita.
Ruhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen
hymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä.
Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten
ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin
moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa
hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan.
— Rouva Dahlin!
— Niin!
Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki.
En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä,
mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui
liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin
käsivarteen. — — —
Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen
ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja
hieroi käsiäni.
— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut
levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja
sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä
olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja
virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian!
— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. —
Asemalleko? Veitkö todellakin rouva... Dahlin asemalle?
Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas
käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin,
kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli.
Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt...
Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun.
Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta... Tulkoon mitä tuli, turhaa
oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin
kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi.
— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi,
jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä
siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden
tiedän ymmärtävän koneita.
Tämä siis oli alku.
— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut!
— Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin
kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan
kanssa.
— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa,
— sopertelin epätoivoissani.
— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille
mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät
sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän
irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta.
Nyt minä olin hukassa.
Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti
pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta
tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen
nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä
odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen
hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa.
Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi.
Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi
hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään
kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten
armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää?
Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti
kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka
sokaisi silmäni.
Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen
tuskat...
Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään.
— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että
miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää.
Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina,
oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko
seurata meitä laivalle.
— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan
hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni
ruhtinaan sanovan.
Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani?
Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni
ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En
uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan.
Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen
oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat
jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä.
Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka
olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa
olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi
miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta
kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja
tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — —
Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen
rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen,
mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti
kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin
hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen.
Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi
ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä.
20.
Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua
pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen.
Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain
pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa.
— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä..
— Mitä sinä sanot!
— Me olemme hukassa.
Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan
tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun.
Hänen sieraimensa värisevät.
— Kerro kaikki, mutta lyhyesti.
— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — —
Sanat takertuvat kurkkuuni.
— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan
tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi.
— Kunnes mitä? Kunnes mitä?
— Kunnes tapasimme... ruhtinaan.
— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa
ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat
vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta.
— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta.
Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja
pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään...
— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä,
mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota
ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti.
— Minä en lähde mihinkään.
— Sinun täytyy, Rakel!
— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde.
— Mitä sitten aijot tehdä?
— Ei ainakaan kannata paeta.
— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi.
Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen
äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön
ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa
salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä.
— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu
luoti.
— En.
Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini,
mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle
jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä.
Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin.
Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi,
huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven.
Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei
pysähdy.
— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous
kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan
kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa
yksinäni.
Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn
enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti
sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu.
Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden
leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät
kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko
huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva
rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti
katoavia elämäni viimeisiä hetkiä.
Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä
olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet,
ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää
välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle
ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin
voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen,
vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus,
yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut.
Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää,
sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen
vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on
suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt
kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden
kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua
jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi
sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään.
Elämäni minä katkaisen itse — — —
Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin
ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri
heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle,
että minunkin hetkeni nyt ovat luetut?
Loppu on siis todellakin tullut.
21.
Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat,
joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman
kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta,
sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta,
ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi
makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen
kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti
silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko.
Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni
browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä
pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin.
Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän
kyllä sen kysymyksen. Se kysyy: _Milloin?_
— Kohta. Kohta. —
Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain
uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan
ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle
Kuoleman-portit?
Kuoleman portit — — ‒ mutta tässä huoneessa minä _en voi_ kuolla. Tässä
huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat.
Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen
oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi
kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne
ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi
itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa
tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin
iljettävän eläimen.
Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta
kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne
eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni
katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja.
Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi.
— Anna anteeksi, isä... Hilkallesi.
— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen
ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa
minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani.
Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla... Hämärä on
langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita
vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita
sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! —
Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova
valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni
joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä?
hapuillessaan Kuoleman-porteilla?
Mutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä
rauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen
solu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin
on parasta. ‒ Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava
täältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin ‒ ‒ ‒
Mitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on
naputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt
tulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa
puseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa.
— Kuka siellä?
— Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis
unohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky
pyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia.
— Onko siellä muitakin?
— Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire.
— Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä
vastaan.
Liisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas
revähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin,
että ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema
ja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää
vastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku
kiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni
sysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää
turvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en!
Syttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas,
mutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin.
Minä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa
ryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen
voimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni
hervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö
hän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät
kyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen,
ja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen.
— Ruhtinas Darcheffsky?
— Niin?
Ehkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään.