— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?
— Sinua.
— Minua?
— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja
kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.
— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko...
— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee
heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on
vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä
pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_
tietää se.
— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä
tahdot tietää?
— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?
— Erik!
— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä
selville. Minä _tahdon_ sen tietää.
— Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa.
Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja
varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä.
Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja
alkoi hitaasti astua matolla.
— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.
— Epäilemättä.
— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia.
Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.
Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik
tarkoitti? Oliko siis hänkin — — —
— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi
sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa
myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion
tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain
varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin
luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä
ja energiaa.
Olin aivan kuin salaman iskemä.
— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken?
— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan!
— Mitä sinä tarkotat?
— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä
marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään
luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta.
Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian.
— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒
Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina.
Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta
vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä
kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon?
Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä
kauan?
— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota
ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä.
— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi!
— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin
monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava
olet.
— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista.
— Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he
molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin
levoton tavatessaan minut portaissa?
— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella
siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.
— En koskaan! En koskaan!
Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään
ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä
ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua,
polttivat aina sieluun asti.
— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa
tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_.
Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan
pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin
viiniä ja toi sen minulle.
— Juo tämä.
Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui
syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.
— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä
yönä, jolloin matkustit pois.
— Mitä se sinua liikuttaa?
— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit
kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?
— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.
— Kopioimatta niitä?
— Kopioimatta niitä.
— Olitko sinä mieletön!
— Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua?
— Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme
ovat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse
ne varastit.
— Tietää kyllä.
— Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä
hyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole
vangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan
käsittämätöntä.
Erik siveli levottomana otsaansa.
— Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole
ilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti
viipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen
täytyy olla!
— Minkä — — — täytyy olla?—
— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei
saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut.
Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta,
että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi
lattialle.
— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka
olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä,
joka myöskin sanot rakastavasi minua?
— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi
olet minulle, meille, niin tärkeä. —
‒ Tarkoitatko... että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että...
olin vakooja?
— Siksi... Ja toisestakin syystä.
— Mistä?
Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui
hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä.
— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel.
Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni
hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin
tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta
minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja
hypähdin seisomaan.
— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri
siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja
alentavasta työstä.
— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me
pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan
sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin
sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi,
olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet.
— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään
minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu.
— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta,
siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit
Santahaminasta.
Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä
ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä
vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni
kuin ennenkin.
— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. _Sinun täytyy tehdä tämä!_
Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi.
— Sitä sinä et voi tarkoittaa!
— Juuri sitä tarkoitan.
— Mutta sinä olet luvannut.
— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis,
kun on isäsi onni kysymyksessä!
Ei mikään _oikeutettu_ uhraus!
Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain,
mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei
penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä.
Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin
huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi
se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi.
Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto... Kaksi sanaa kohisi
vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät:
Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty!
Satimessa, satimessa... petetty, petetty... Herbert, veljeni tai
melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan,
naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua
entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — —
Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani
tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka
hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — —
— hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä
orjatar että vakoojatar!
Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain
kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat
silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa.
— Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja
jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys.
Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin
mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä
ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo
minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten
tavallisesti.
— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel?
— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla.
— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu.
— Silloin minä jätän sinut.
Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon
mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin
punaiset kuin tihkuisivat ne verta.
— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista
aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi... koko elämäksesi.
Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat
käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään!
— Millainen on ehtosi?
— Mitä siitä, jos et kerran suostu.
— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö
voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne
istumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta
minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan
päähän suureen nojatuoliin.
— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että
hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai
meitä, kohtaisi... onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana
ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä
yksin ja avuttomaksi.
Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa
lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee
uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan,
niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua
kauan ja terävästi.
— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se
kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on
kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut
vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin
mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on
uhkaa. Minä nauran.
— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja
pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua,
Erik. — Ja minä nauran yhä.
— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel!
Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys
tukahduttaa nauruni.
— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia.
Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun
sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan
ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt
luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia
henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa
meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on
sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt
vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun
olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän
luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan.
— Paljonko, Rakel?
Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä
hopeapenninkinä" uudelleen. —
17.
Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin
tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely
tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin
jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja
parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman
ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani
häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään
voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni,
miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi.
Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa
ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta
poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi.
Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo
paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin
luulin.
Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni,
eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin
ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta
peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla.
Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni,
josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en
ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan.
Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta
kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies?
Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa
ollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka,
jospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä
tuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut
tanssiaisissa.
Oli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti
autovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me
lähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta
tanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena
tyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me
suorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää
meidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme
me jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä.
Sininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan
alle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista
höltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat
ja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti
pitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen
käsistään.
En ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän
alkoi hengittää kiivaammin.
— Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne.
— Rakel.
— Todellako?
— Kuinka niin?
— Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel
oli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan...” Sellainen oli ensimäinenkin
Rakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin.
Minä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini
eteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita
ylös pylvästöön pääoven eteen.
— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff.
Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni.
‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna!
‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa.
‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä
olen huomenna työssäni.
— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi
tulla!
Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret
kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli
vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa
vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa.
— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello
kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä
enää ensinkään.
— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä
odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat
melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä,
jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — —
‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja
katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin
vankilan ovi.
Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta
loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä,
joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi
minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin
varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä
pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan!
Ehdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä,
etteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä
kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin
makuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni.
Pieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi
himmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle
rauhaa ‒ ‒ ‒
Raskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi
siirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni
reunalle. Hänen katseensa oli terävä.
— On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta
olisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut?
— Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin
väsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin.
Kuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta,
isäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani!
Pirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut
ajatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän
kumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella
käsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän
asti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan.
— Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla
on tärkeää työtä, ja eräs vieras. —
Mikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä
kadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden
teille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi
kuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei
epätoivoon, vaan suoraan helvettiin.
18.
Tapasin usein luutnantti Grigorkoffin, kahviloissa, päivälliskutsuissa,
tanssiaisissa. Hänestä tuli minun nöyrä orjani, joka ilolla seurasi
pienintäkin viittaustani. Mutta yhdessä asiassa hän oli aivan mahdoton.
Aina kun kiertäen kaartaen sain puheen käännetyksi Santahaminaan
käänsi hän sen heti uudelleen muualle. Yhden ainoan kerran rohkenin
leikillisesti huomauttaa, miten mieltäkiinnittävää olisi nähdä langaton
sähkölennätinasema, mutta hän kävi aivan vakavaksi ja loi minuun niin
kummastelevan katseen, että minulle selvisi, miten turhaa minun olikaan
toivoa, että hän vapaaehtoisesti suostuisi viemään minut sinne. Asia
oli mutkallisempi kuin olin luullut.
Näin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun
ensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla
ikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän
rantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta
kuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi
ajatus. Kenties minä onnistuisin tänään.
Tiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi
kello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki
mitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin
sattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon
kellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta
matkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili
moottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia,
pieni laivakin läheni, mutta hitaammin.
Juuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja
katkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin
vielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan
päistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti
voitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen
käyntiin.
Taaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani
ensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja
pieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi?
Samassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin.
Huomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa,
tuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti
Grigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli
täynnä sotilaita.
Työskentelin ahkerasti koneitteni luona.
— Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani
teidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti
Grigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin
seisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut.
— Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut
huutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten
kanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat!
Laivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni.
Olin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla
tarkastelemaan koneistoa.
— Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä
tunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät
veneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt
laivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun
oli tuskin parin metrin päässä laivasta.
— Odotan kernaasti, jos siellä vain jossain voisi lämmitellä, katsokaa
miten punaiset käteni ovat. — Nostin kohmettuneet käteni ilmaan, ne
olivat todellakin hyvin punaiset.
— Pienet käsiraukat! — sanoi luutnantti, ja hänen poikamaisessa
äänessään oli hellä sävy. — Voisin kyllä viedä teidät erään naimisissa
olevan ystäväni luo, mutta hän asuu saaren toisessa päässä ja minun
täytyisi välttämättä käydä ensiksi asemalla.
— Käykää toki, voinhan odottaa rannassa niin kauan, tahi ehkä teillä ei
olisi mitään vastaan, jos seuraisin teitä. Se on lapsellista minulta,
mutta minua hiukan peloittaisi jäädä yksin aivan ventovieraaseen
paikkaan, jossa lisäksi vilisee teidän villejä sotilaitanne. Ne ovat
niin hurjan näköisiä.