sokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan,
säästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan
vakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen
elämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun
avioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä
rukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle
kymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi
Jumalani, miten kova te olette — — ‒ eikö teidän kostonhimonne tule
tyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —?
— Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. —
Kostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän
naimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen
kipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka!
Veri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä
leimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö
rakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — —
Ruhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. —
Kuinka sinä saatoit?
Kurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — ‒ silloin — — ‒ en
tahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — ‒ ei ollut rahaa — — ‒
Hän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen
suuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut
minulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka, _sinä_
vapaaehtoisesti! -- -- -- mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika
on täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat
päällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka,
pian!
Mutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua,
petturia -- -- --
Hilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on
tapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin
Santahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että
joku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit
pannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt
alle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei
sittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle
kuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että
tohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä
ollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa.
Grigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän
tuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle
lyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän
rauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole
enää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä.
Ei hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta
hän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää
tarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori
Dahlinkin tähden.
— Entä... Erik?
— Hän yritti paeta ja... ja... hänet...
Ammuttiin?
Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut
seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa
vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön.
Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla
kasvoillaan.
— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta
ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa
hyvä.
Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen
jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa
sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit.
— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta
myöhään kotiin! Hyvästi.
Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi.
Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa
minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu
itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret
silmälasit.
Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon
vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä.
Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa
kuolema vierailee ‒ ‒ ‒
Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat?
Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee
vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten,
joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä
pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi
kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan
itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa.
Mutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja
sinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä
kummittelevine varjoineen nielee meidät.