vapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota
rakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja
rikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa
korvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan
oli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada
rakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen
tulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta
en tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko
kihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä
minä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä
kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan
mahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen
hyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän
hyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin
muun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle
oli mieluisinta. Ovelle naputettiin.
— Sisään.
Sievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta.
— Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne.
— Tohtori? Onko hän täällä?
— Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa,
mutta hän ei viipynyt ensinkään.
— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä.
Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin
marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani
siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä.
Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten
kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä.
Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua
tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset?
Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat
silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset
olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten
naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen
kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — —
Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön
takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä
ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin
niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin
täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan
tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä
yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän
käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi
hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä... kuten hän olikin.
Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni
laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla
silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli
tulossa.
Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka
yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan.
Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus.
Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi
hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan.
— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta!
— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita
Petteriä, Punahilkkani.
— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua
huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?
— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti
vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna
kaunis ja reipas.
— Isä, minä en _voi_ mennä.
— Hilkkaseni?
— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua
tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun
läheisyydessäsi.
— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos
niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää
yötä. — — —
Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin
ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa;
näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät
huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja
litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut
äänensä kuiskaukseksi.
Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran,
lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita
pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi
vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja
pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi
karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen,
tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun
Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒.
Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat
heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen
yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä
kytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa
verta...
Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — —
‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua?
— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka
olen sinut pettävä.
Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut.
Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu
katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja
nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä?
Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän
poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on
koittanut.
14.
Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri
kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset
kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja
vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä
peilissä.
— Rakel, vieraat odottavat!
— Odottakoot vielä hetkisen, täti.
Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee
huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti
korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä
vielä joitakin silmänräpäyksiä.
— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!
— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.
Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta?
Eikö mitään?
‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran
saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt
me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että
menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.
— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut
Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.
— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne
pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa,
saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian
jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas
niin, kas niin.
Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten
salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai
ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki
tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä
katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi,
piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja.
Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja
ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni
työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti.
Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat
liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain
kaukaista.
Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan
meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se
on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni
ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan
päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa
on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja
levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa,
tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin
kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.
Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi
kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata
ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu
palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa
ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi
sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin
ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin
äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset
käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan
olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa
sitä.
Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat
ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me
astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja
pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan
päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn
nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen
morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on
kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy
yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten
ponnistusten väsymys.
Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja
polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen,
järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto
ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun
ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että
minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.
— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin,
että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan
minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja
hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin
tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan
ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän
vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään
siinä selin minuun.
— Tuntuuko vetoa, Rakel?
— Ei.
Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen.
Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja
istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.
— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään
toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua...
Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan
oikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua.
Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet
jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä
tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni,
ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että
hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin,
että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia
tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on
käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee
itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen.
Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.
— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut
tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo
myöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni.
Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä
nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa,
mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita
yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin
vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä
ja kantaa minut huoneeseeni.
15.
Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja
kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa,
tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin
itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut
yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä
ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen
hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni
invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa
Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset
sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen
ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa
säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin
"entiseen, hyvään aikaan".
En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta
anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja
maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti.
Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra
hampaani yhteen.
Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja
muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva
Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi.
Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua
jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja
minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee,
mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan
heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin
osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he
olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti
puetut vaimonsa ja tyttärensä.
Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa
huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle
mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa.
Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin
aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti
olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.
Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu
makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa
huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.
Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni
olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita,
tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he
sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan!
Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman
vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa,
kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin
huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.
Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja
syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen.
Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois
asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää
kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän
suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan
vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi
voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat,
kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot,
kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne
olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman
vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä
purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni
ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.
Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani.
Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan
itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä
urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa
vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin,
niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa
nakertavimmankin ikävän!
* * * * *
On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti,
ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi
juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi
hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin
liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!
Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi
niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan
seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut
marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan
hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että
luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni
vieläkö se todellakin käy?
— Tik-tak-tik-tak.
Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin
valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa
minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin
hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.
Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä
on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo
lakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni
niistä pois.
Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat
herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on
myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne
mitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa
uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki
pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan,
en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena,
koetan nukkua.
Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa
maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo
ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat
painaneet leimansa koko huoneeseen.
Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut
mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan
lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä
viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa
tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen
matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt
kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää
silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.
Se on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen
tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella
varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat,
kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja
sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän
näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka
minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää
sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten
koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —
Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin
niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä
niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja.
Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut
heti, kun vain katseeni osuu niihin.
Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva
kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani
kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista,
vahingoniloista, ilkeää ivanaurua...
Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä
rukoilen, tule! _Tule_!
Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja
polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan
jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei.
— Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu...
— Tik-tak-tik-tak.
Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan
pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni
tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-
Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli!
Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja
kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli
yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää
lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat
tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen...
Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa
nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi
hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat
liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy
intensiiviseen kuuntelemiseen.
Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot
peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl
Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten
on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä
helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen.
Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin
kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin.
16.
Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän
näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä.
Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään
päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti
nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut?
Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin
odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa.
— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa.
— Salli minun muuttaa pukua ensin.
— Ole niin hyvä.
Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi
pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.
Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.