suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on
ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa
hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten,
mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin
houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta
katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti
minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen
olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta,
melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän
pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von
Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt
isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen
loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin
yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä
naimisiin.
Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui
hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto
ajoi kiireesti ja toitottaen ohi.
Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä»
vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä
itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän,
joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin
järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa.
Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla,
miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita,
mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja
jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina.
Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain
kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa
kuului sumusireenin valittava ulina.
12.
Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori
Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun
täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten
tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä
hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun
ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä
neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta,
ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä
sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja
painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut
ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen,
rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä
jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin
ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein.
Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut
välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen
paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan,
mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka
surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta
lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja
turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi
ja turvaksi itse muuttuu.
Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme
nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä
minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin
kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten
selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori
Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli
vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan
kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. ‒
Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty
hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän
astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan
auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti
salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen
maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot
vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde.
Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän
puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen
keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni
eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä
olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En
säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan
annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin,
mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi
isääni.
Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä
aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää.
Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen
punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta
ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän
meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä
tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin
vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski
kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät,
joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä... Käännyin selin
mereen.
— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään?
— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy
vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette
taloudellisen asemamme.
— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma,
että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa
valita?
— Aivan varma.
Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei
loukkaantuneelta.
— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella
tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne.
Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini
kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen,
että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani
ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne
toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne
itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei
ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin
minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet
onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun
puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle.
— Eikö mikään?
Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että
jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa
ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat
tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi
verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut
minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan.
Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut
veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen
jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat
päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan
kauniin syysillan kevyestä viileydestä.
— Asia on siis päätetty, Rakel?
Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana
kasvoilleni.
— On.
Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa,
ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä
hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein
heti laski käteni uudestaan irti.
Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle
kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään.
Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei
voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?
Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle
ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani.
Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme
silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten
tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti,
syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin
häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa
hänen käsivartensa ympäröivät minut.
— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin
jokin peto?
Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti
tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin
kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä
pidättäen.
Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin
tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi
paikaltaan ensinkään liikahtanut.
— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja
ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.
Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun
hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa
tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren!
välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla
kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin
avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen
hiljaista.
Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria,
kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän
laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä
ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen
minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut
ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs
terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi
pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi
ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin
sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —
Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen.
Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori
Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö?
Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä
pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän
hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen
tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien
muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli
pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi
aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi
milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.
Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän
huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa
silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä
istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla
hymyllä, että sydäntäni vihlaisi.
— Oletko nukkunut hyvin, isä?
‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat
ihmiset näkevät usein pahoja unia.
— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?
— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni
sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä
kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta
näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin
suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen
reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit
sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa
alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et
sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit
yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani
ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin
yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme
sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan
ja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen
pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin
hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin
siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina
vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään
tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.
— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot
kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut
sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —
Isä silitteli hitaasti päätäni.
— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se
ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena
kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni.
— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia?
— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka
suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että
sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen
lähtenyt.
Kurkkuani kouristi.
— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen
valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on.
— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa?
— En, isä, kysymys ei ole Lotharista.
— Kuka hän sitten on, Rakel?
— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen
vaimokseen — —
— Ja sinä lupasit!
— Minä... lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?
— Pidän hänestä? En! En!
— Isä, minusta tuntui... minä luulin.
— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit!
Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska
seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä
saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän
nousukas.
Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän
hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä
olivat turhat.
— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut!
Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon
ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia,
en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä,
kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina
maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen
koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu
seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei
tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi
rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi
tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla.
Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten
joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi?
Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi
puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin
tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää,
hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat
viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan.
‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni.
Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina
oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti
pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua
kauan.
— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin
vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka
meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus
nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan
omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme
kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi,
rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on
rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua
hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan,
että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin
ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa,
rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei
mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin
elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen
jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että
olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos
omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi
vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei
kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä,
jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö,
ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt
neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä
tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut
yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme!
Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon,
ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili
minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin
kaksikymmenvuotias morsian ainakin.
Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan,
että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja
Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo.
Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä
ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman
alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä.
Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne
takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli
Petter kutsumaan minua.
Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui
tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti
paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja
hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli
luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen
jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka
kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin
"pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut
leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli
minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat
jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme
"onnen maljan."
13.
Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli
lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä
kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan
kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä
pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä
ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman
pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden
mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri
ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli
suuresti edistynyt.
Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut
hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen
rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut
sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa
loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista
mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi.
Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani,
tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan
onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta
levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät.
Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini,
sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa
ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti,
kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä
peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden
aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin
hetken kuluttua uudelleen.
Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin
upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli
loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä
ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut
kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? —
Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli
niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin
tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone
toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista
näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko
tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä
tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten
pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, _sellaiset_ ripset ovat
harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti
arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet
tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä,
_hurmaavaa_ pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni
samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi
minun paeta salongista.
Yksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän
vasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita.
Oikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis
marmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu
peililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala
merelle.
Oli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin
ikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina
sylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen
makuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen
liinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä
maailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä
onneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään
erikoista ja vain katsella Anastasiaa.
Hän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja
hän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani
huolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja
palvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan
näin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan.
Anastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu.
Hän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen
pitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja
nosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka —
hän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen
sitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi
sinne valkoinen taakka käsivarrellaan.