tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet
ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt
käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi
välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se,
että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti,
että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin
hänen kuolemaansa.
Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä
matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu.
Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas
suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen
sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka
vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin.
Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin.
10.
Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin
asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni,
mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani
vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi
väsyneesti ja matka sujui hitaasti.
Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman
pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti
siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian
vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter
kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin
Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin
reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin
sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen.
— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali
mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan
kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat
rehelliset kasvonsa.
— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi?
— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt
varmaankin muuttuu kaikki entiselleen.
Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät
silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän
ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua
ihastuksissaan.
— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me
nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun
päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan
väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille
vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen
neidille ihanan omeletin.
Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta
tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista
tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös
omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri
sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet
pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa
ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani
kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti,
että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei
koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi.
Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina,
Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli
onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä
pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet.
Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa
kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen.
Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas,
tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä.
Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat
olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan
hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt
hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä
valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me
syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen.
Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden
ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli
sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani.
— Isä! Isä kulta!
— Mitä, pieni Hilkkani?
— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta
jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti?
— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on
hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin
rakkaani.
Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului
nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän
tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti
ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi
toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden
pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä
alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet
lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon
ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni
juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven
takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat
omiini.
— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi?
— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan,
Herbert.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Minulla ei ole karttoja.
— Sinulla ei ole — — karttoja?
‒ Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla,
Herbert.
— Sinä lasket leikkiä!
— En, en tosiaankaan.
— Sitten sinä olet mieletön!
— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin
karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää.
— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää?
— Minä voin tehdä työtä.
— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä
sinä sitten saattaisit tehdä?
— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. —
Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen
näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin
askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren
kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni
kädet selän takana.
— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys
merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa
hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden.
— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä
en tahdo puhua enempää tästä asiasta.
Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää
tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi
lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan,
mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin
häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me
erosimme ystävinä.
Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi
samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli
kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin
ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni
oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun
lähtiessäni Norjaan.
Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti
isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt
peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut
synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa
paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin
kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä
seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo
viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja
paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta
tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus
lähenevästä erosta.
Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan
käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen.
Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan
sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita,
siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen.
Viittasin häntä sammuttamaan lampun.
Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi
kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia
varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti
minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien
ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta,
ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar!
Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta.
Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön
hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat
väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon
vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko
ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että
häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet.
Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma
oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki
kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet.
Oliko siitä jo sata vuotta... Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä.
Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään.
Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku
tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat
lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin,
muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan,
etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin
sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi
ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani.
Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin
oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan
pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun
pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua
kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona
oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti
himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee
kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi
huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen
tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni.
Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? —
Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen
jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin,
ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja
sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön
pimeään. Ja silloin... Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten
seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai
karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa
seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä
yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän
perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se
ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani.
Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka
sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä
sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia
askeleita. Kenen?
Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut
sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin
liikahtamatta tuijottaen halliin.
Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi,
sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen
otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja
raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita
käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä
portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien
ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut
valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin
olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista
niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen
reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen... Nyt ne alkoivat jälleen
nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja
matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka
noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut
vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin
itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli
käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin.
Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni.
Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui
maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen
Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri
hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä.
11.
Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein
kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas
jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa
takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti
minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla
näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä
ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä
olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen
tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli
ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja
valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni,
niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi
pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään,
eikä enää juuri muiltakaan!
Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan
teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja
matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja
hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi...
Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli.
Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella
tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni
ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin
lasistaan.
Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen
vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää
hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin.
Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli
juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli
sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana
kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten
huonosti olivat asiamme.
— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset.
— Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei
Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan.
Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni
hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä
kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut
pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi
hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys
rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun
kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut
tyhmä.
Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat
onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen
epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin
vakavan näköinen.
— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla
puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja
mukavin.
— Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella
siitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä
tarkoitat?
‒ Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa.
— Kukapa "rikas mies" tahtoisi köyhää tyttöä!
‒ Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset,
täytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi
asti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen
ilman Petteriä, ja... paljoa muuta.
Tiesin, että Herbert puhui totta.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia!
— Ja miten tiedät, että tunnen hänet?
— Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän
tunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin
rakastunut sinuun, Rakel.
— Sehän siinä onkin pahinta!
— Mikä?
— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on
minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei,
en voi ajatellakaan häntä!
‒ Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö,
valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen
samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä,
todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei
todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä!
— Minä en käsitä sinua?
Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin
vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän
suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden.
‒ Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat
rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden
perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla
ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että
olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä,
jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen.
Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret
rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä
välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin
tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen
tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla
silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut?
Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei
muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole
liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä
suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista.
— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — ‒ mutta voit
myöskin olla väärässä.
— Ole järkevä, Rakel!
— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla
järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön!
Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin
kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt
ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi
muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin
oven käyvän. Herbert oli lähtenyt.
Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui
harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä
kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut?
Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana
suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli,
ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt
laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili.
Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli
vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua
arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin
unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua
hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui
nopeasti.
Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne
takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni?
Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut
rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän
peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita
näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä
seuraa sitten?
Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni
ja kiirehdin ulos.
Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä,
peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus
ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen
harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan
ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi,
jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä
ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat,
tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat
niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet
tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin
mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin
minun!
Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa,
ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja
kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen!
Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli
minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää
itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella
myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja
oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään
taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin,
rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut.
— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme
miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään.
Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja
pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien
kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle.