Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa

vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen

tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken,

mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se

oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita

konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin

kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää

ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin

ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin

siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani;

minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni,

mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni

kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.

Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun

hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan

lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä.

Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän

ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen

huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon?

Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi

niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä

huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko

hän pitää tarkastuksen?

Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus

uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin

raukeasti: sisään!

— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?

Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä

hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun

vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän

istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.

— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?

— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa

ja yksinäni.

— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava

sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?

— Kiitos. En kaipaa mitään.

Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti

todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen

rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi

ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä

jos hän sattuisi koskettamaan niitä!

— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä

kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen,

ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään

Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea

sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi

teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?

— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.

— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan!

Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten

käytävään.

Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun

käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen

käsilaukkuuni.

Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.

8.

Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli

jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten

valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja

uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa,

ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin

rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi

meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni

metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää

seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala

laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.

Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me,

jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia

yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie

minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en

jaksanut pitemmälle.

— Käännytään jo, minua väsyttää.

Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja

käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein

mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en

voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.

— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?

— Rakastan.

En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa.

Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä

minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut.

En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat.

Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä

en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän

asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.

En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni

kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän,

järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin

kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en

olisi niitä koskaan kuullutkaan.

Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa

kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa

norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi

hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin

nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja

minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka

minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat

petollisia.

Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä

katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut

lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen

ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten,

ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.

Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät

ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi

tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää,

ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin

salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin

minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa,

luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta

minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka

tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.

Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi,

helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että

jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona

ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.

Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua

kulkusten kilinää ja tie kääntyi.

Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein

istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului

tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä

singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat —

— —

‒ Rakkaani, rakkaani!

Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.

— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!

Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin

hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot

kumartuivat huolestuneina ylitseni.

— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle

koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo

kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.

Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia

tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle...

— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?

— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se

oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa,

kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa

vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta

minun suruni oli rajaton.

— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys,

tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin

maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta

sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa

puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse

mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan

hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa

uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle

yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä

minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle

alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä

vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä,

että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus,

kuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten

sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä

ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua

paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit

silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?

Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni.

Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä

hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään

vasten, suudellen minua silloin tällöin.

Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt

liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet

yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä.

Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni

ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi

rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne

paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus

oli ovella.

Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä

pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat

ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.

Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin

jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi

kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään

epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien

kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja

järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu,

mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi

yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita

kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä

valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään.

Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät

tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.

Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi

ei kukaan ryhtynyt mihinkään?

Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain

muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta

huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet,

minä en ymmärtänyt sanaakaan.

Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi

valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat

lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän

ei olisikaan kuollut.

Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä

horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä

saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan

ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet

liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he

juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan

huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten

yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään

sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen

sisään ja sulkivat oven jälessään.

Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli

valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut

laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä;

— hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä

ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut

pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen...

Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää

pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli

tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.

Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt

varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut

kuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti

pois.

Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän.

Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät

huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä

läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset

huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä.

Istahdin matalaan lepotuoliin.

Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli

pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin,

että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni

vain.

Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet

hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin

ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut.

Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut

niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna

ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään

tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut

pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin,

kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten

hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle

ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi

sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi

käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa

tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän

ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän

näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran

helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar

ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa

tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle

luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun

sairaanhoitajatar poistuu.

Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului

hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä

ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui

pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin

kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa

jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.

Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko?

Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä

raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä

ruhtinaan ovi vain auennut.

9.

Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru

toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon.

Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä

itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka

olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko

ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön,

taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei

yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt

salaisuutena.

Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana.

Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli

aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle

äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo

pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta

osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti,

niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin

tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo,

niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.

Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli

niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään

hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut

pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman

pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen,

jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran

viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl.

Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut

mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt

minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja

poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön

huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin

niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman

onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.

Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani

huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan

käytävässä.

— Sisar, miten sairas voi?

— Hän nukkuu.

— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?

— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.

— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?

— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.

— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin

teen sen kernaasti.

Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään.

Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.

— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy

kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta

kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas

voi herätä!

— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä

palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa

makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet

kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen

luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut!

Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin

vuoteen ääreen.

Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman

kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon

kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti

kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen

kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun

sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja

loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän

ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen

huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei

tule niiltä.

Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri

karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona

kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin,

jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti

kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä

olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei

saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen

henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas

vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen

pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen

edessään.

— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa

kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä

vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes

ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää

karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan,

minä vakuutan sen, minä vannon sen!

Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja

lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin

ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja

minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi.

Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja

rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi

antoa.

— Vakoojatar!

Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun

polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen

vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois.

Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja

minä kimmahdan pystyyn.

— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!

Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja

kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee,

että voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin

seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti

punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee»

Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin

lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä,

jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä

kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei

koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua

sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään.

Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja

nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta.

Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni

rauhallisemmaksi.

Rakkauden kirous · 第 3 / 9 段