vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen
tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken,
mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se
oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita
konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin
kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää
ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin
ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin
siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani;
minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni,
mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni
kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.
Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun
hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan
lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä.
Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän
ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen
huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon?
Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi
niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä
huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko
hän pitää tarkastuksen?
Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus
uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin
raukeasti: sisään!
— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?
Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä
hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun
vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän
istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.
— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?
— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa
ja yksinäni.
— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava
sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?
— Kiitos. En kaipaa mitään.
Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti
todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen
rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi
ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä
jos hän sattuisi koskettamaan niitä!
— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä
kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen,
ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään
Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea
sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi
teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?
— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.
— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan!
Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten
käytävään.
Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun
käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen
käsilaukkuuni.
Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.
8.
Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli
jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten
valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja
uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa,
ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin
rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi
meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni
metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää
seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala
laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.
Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me,
jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia
yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie
minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en
jaksanut pitemmälle.
— Käännytään jo, minua väsyttää.
Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja
käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein
mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en
voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.
— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?
— Rakastan.
En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa.
Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä
minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut.
En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat.
Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä
en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän
asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.
En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni
kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän,
järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin
kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en
olisi niitä koskaan kuullutkaan.
Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa
kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa
norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi
hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin
nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja
minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka
minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat
petollisia.
Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä
katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut
lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen
ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten,
ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.
Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät
ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi
tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää,
ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin
salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin
minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa,
luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta
minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka
tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.
Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi,
helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että
jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona
ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.
Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua
kulkusten kilinää ja tie kääntyi.
Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein
istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului
tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä
singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat —
— —
‒ Rakkaani, rakkaani!
Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.
— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!
Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin
hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot
kumartuivat huolestuneina ylitseni.
— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle
koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo
kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.
Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia
tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle...
— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?
— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.
Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se
oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa,
kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa
vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta
minun suruni oli rajaton.
— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys,
tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin
maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta
sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa
puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse
mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan
hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa
uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle
yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä
minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle
alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä
vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä,
että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus,
kuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten
sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä
ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua
paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit
silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?
Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni.
Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä
hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään
vasten, suudellen minua silloin tällöin.
Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt
liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet
yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä.
Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni
ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi
rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne
paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus
oli ovella.
Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä
pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat
ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.
Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin
jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi
kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään
epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien
kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja
järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu,
mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi
yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita
kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä
valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään.
Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät
tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.
Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi
ei kukaan ryhtynyt mihinkään?
Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain
muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta
huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet,
minä en ymmärtänyt sanaakaan.
Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi
valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat
lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän
ei olisikaan kuollut.
Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä
horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä
saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan
ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet
liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he
juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan
huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten
yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään
sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen
sisään ja sulkivat oven jälessään.
Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli
valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut
laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä;
— hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä
ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut
pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen...
Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää
pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.
Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt
varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut
kuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti
pois.
Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän.
Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät
huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä
läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset
huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä.
Istahdin matalaan lepotuoliin.
Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli
pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin,
että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni
vain.
Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet
hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin
ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut.
Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut
niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna
ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään
tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut
pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin,
kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten
hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle
ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi
sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi
käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa
tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän
ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän
näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran
helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar
ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa
tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle
luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun
sairaanhoitajatar poistuu.
Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului
hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä
ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui
pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin
kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa
jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.
Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko?
Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä
raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä
ruhtinaan ovi vain auennut.
9.
Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru
toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon.
Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä
itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka
olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko
ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön,
taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei
yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt
salaisuutena.
Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana.
Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli
aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle
äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo
pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta
osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti,
niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin
tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo,
niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.
Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli
niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään
hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut
pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman
pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen,
jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran
viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl.
Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut
mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt
minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja
poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön
huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin
niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman
onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.
Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani
huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan
käytävässä.
— Sisar, miten sairas voi?
— Hän nukkuu.
— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?
— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.
— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?
— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.
— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin
teen sen kernaasti.
Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään.
Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.
— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy
kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta
kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas
voi herätä!
— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä
palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa
makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet
kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen
luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut!
Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin
vuoteen ääreen.
Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman
kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon
kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti
kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen
kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun
sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja
loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän
ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen
huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei
tule niiltä.
Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri
karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona
kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin,
jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti
kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä
olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei
saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen
henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas
vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen
pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen
edessään.
— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa
kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä
vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes
ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää
karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan,
minä vakuutan sen, minä vannon sen!
Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja
lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin
ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja
minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi.
Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja
rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi
antoa.
— Vakoojatar!
Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun
polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen
vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois.
Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja
minä kimmahdan pystyyn.
— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!
Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja
kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee,
että voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin
seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti
punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee»
Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin
lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä,
jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä
kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei
koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua
sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään.
Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja
nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta.
Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni
rauhallisemmaksi.