tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin
talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä
juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme
pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden
lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni,
luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas.
Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen
enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä
ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna
kummallakin puolellani, alas vain, alas...
Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin
tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä
jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun
ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella
näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla
puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella
vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin
istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei
näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas
sanatorioon.
Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä
kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby
pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan,
joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen
tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta
näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani
närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen
yllättävää esiintymistä vastaan.
Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång.
He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti.
Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun
tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti
baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä.
En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin,
mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten
ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä,
jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja
neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen,
sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä
hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä.
Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin
näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka
levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen
tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä.
Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia
kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti
töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin
päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin
helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten
paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen
käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein
valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän
rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja
äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut
antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi
se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä
alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja
aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja
niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen
ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein
sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja
odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton
ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut
käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta
johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin
katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat
kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa
nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin.
6.
Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas
päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä,
höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui
jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain
alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla
puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä.
Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani
kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä
tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä
kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden
kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle,
oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli
sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli
lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä
omaa lämpömittariaan.
Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät
pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan
oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni
hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti
herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän
olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua.
— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on!
Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako?
Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar.
Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on!
— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä
tänään!
— Todellako?
Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras
lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en
ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan
sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain
pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan
huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan
puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja
nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui
epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä.
Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni
muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta
hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän
sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän
tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja
me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia.
Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen
piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain.
Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki
hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin
olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein
kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi
huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen
täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä
huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata
hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi
salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki
minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan,
taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin
hän kävi yhä puheliaammaksi.
Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua
ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua
kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni
vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella
tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että
ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni.
Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin
muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi
tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja
suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen
käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän
vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi
juttelemistaan.
Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen.
Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja
nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti
rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat
katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän.
Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin
häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin
ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen
kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään
muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko
minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin
kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla
hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään
ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja
vapautuneesti! Olinko minä voittanut?
Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla
lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä
nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin
unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista
huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen
kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä
minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori
Dahl!
Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä
mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät
aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas
hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin.
Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.
Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain,
varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa.
Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin
silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.
— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?
— Pahako?
— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää
ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa
ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö
enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala
äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat
takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja
minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen
kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin
kadotettu sielu Kaikkivaltiasta.
— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?
Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä
rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus
valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa.
Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja.
Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.
— Häiritsemmekö me?
— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin.
— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla.
Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti
ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen
luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta.
— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on
vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy
lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi.
— Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin
päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois.
Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat
sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä
lähden!"
7.
— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan
Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla
tavalla nuorta tyttöä.
Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni
kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin
ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa
ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia,
kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen.
Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat,
mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni
hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui:
Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin
korkeimpaan ylhäisöön.
Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo
neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet
ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen.
Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka
hänellä onkin punainen tukka!
— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen
tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin
aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla
todella morsian Pietarissa?
— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin,
tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin
mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun
hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin
suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä
muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin!
Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — —
— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin
häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he
ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä
tulisi onnellinen aviopari.
Joku naurahti.
— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti
Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan
pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille,
ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista
rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin
hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä.
Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa —
Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas.
Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin,
hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan
hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että
hän rakasti minua, minua!
Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön.
En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi
kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt
minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin
kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin
uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja
hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään!
Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa
yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti
häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan
hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista?
Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä
minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin.
Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä
niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin
talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria
onnea ei voinut tulla minun osalleni.
Ja nyt, mikä minua nyt odotti?
Työni.
Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän
ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli
suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan
päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi
hyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli
tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin
onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa
monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.
Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä
kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin
kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia
lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja
vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä
tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä
työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt.
Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta
hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa
puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta
puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani
huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta
nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes
saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!
Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi
minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa
aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.
Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert,
pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon
Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar,
mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin
lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos
hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille.
Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että
palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin
tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään
asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla
levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle
sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään
vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta
ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.
Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja
nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa
tuskassa.
Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat
jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se
vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi,
olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis
raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt
toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta
omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä
suorittaisin sen hyvin.
Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja
harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!
Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti
punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän
poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin
sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt
ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan
piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka
vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia.
Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä
oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä
melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun
turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko
avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa
riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku.
Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.
Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut
salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat
kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille,
niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla.
Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?
Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa
nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta.
Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto
ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja
tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää
sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle.
Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi.
Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos.
Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä.
Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa
sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain
vähän tilaa.
Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä
askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä
painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni
sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi.
Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa
edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni,
pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli.
— Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin
oven. —