— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsit

language: Finnish

RAKKAUDEN KIROUS

Romaani

Kirj.

HARRI KANGAS [Toivo Tervas]

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Ahjo,

1921.

1.

Minä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden

lapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se

köyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani

käteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme,

köyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta,

köyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen

ruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan

isäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja

herkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä.

Köyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa

purkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava,

mutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei

kenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi

väittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun

erikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä

rakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut,

murtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut

mitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän

mutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain

silitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni

Punahilkkani. —

Isä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole

milloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä

palleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan

lastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja

joka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle

isä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin

salama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen,

josta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski

salama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren

omaisuutensa.

Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin

olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin

suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin

vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä

isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana

ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki

palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot

supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert

aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa

tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet

omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden

tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli

hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta.

Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken

elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että

hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään

köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys,

sillähän ajatteli vain minua.

Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään

hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä

sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei

kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän

tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti

olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt

rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä.

Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan

pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli

mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja

varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin

se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi

tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme,

isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut

vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin

kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli.

Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta

kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa,

isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista

köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin

ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut

morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen

jälkeen.

Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun

autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään

autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli

saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan,

että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista

mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä.

Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen

köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä,

että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää,

oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa

tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun

kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin

ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta

ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua

suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin

vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni.

Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni

kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta

ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni

uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä

kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten

kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui

käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä.

— Missä on sormus?

— Poissa!

Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä

tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä

kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain,

vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin

mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin

lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että

minua melkein alkoi pelottaa.

— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena

sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä

huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen

suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat!

Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa

naimisiin?

— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert?

— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän!

— Minua?

— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä

vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse

voisit auttaa itseäsi ja isääsi.

— Ja millainen se keino olisi, Herbert?

Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta

tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän

tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen

ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen

tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi

tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani.

Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä

oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus.

Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa

ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin

vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä

vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut

minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja

Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän

muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena,

ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja

paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme

leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani

siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein

käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin.

Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani

tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja

nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli

jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen

päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli

karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima

loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin

uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä,

joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin

ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen

lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin

täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan

mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen

aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme

lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky:

isä ja suuri Rex!

Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi

silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun

huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti

hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus:

"Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!"

Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut

hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät

ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään

outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi,

ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti.

2.

Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan

kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla.

Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas

Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri

paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista

nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa,

tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen

hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin

taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta.

Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat

hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä,

mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat

ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja

tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä

kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet

kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan

kallionkielekkeen kulmaukseen.

Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin

olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä

hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin

kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni.

Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni.

— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän

tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään.

— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä

oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen

ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen

ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä

hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen

äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle

persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä

silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä

välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli

suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet

minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen

jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen.

Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti

rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä.

— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää

päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa,

esimerkiksi „Continentalissa”.

Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä,

niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut

aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi

voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt

kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi?

Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti.

Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja

ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain

tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut

paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin

kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet

odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin

taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan.

Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt

erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla

sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa

ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä

äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut

häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin

hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt

huonompi!

Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin

sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen

ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni

vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön

määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen

halveksimaan itseäni.

Tuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin

olisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten

kauhusta hypähdin syrjään.

— Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko

teitä?

— Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä

säikähdin... — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa

jyskytti.

— Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla

niin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia.

Kosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut

kivipatsaaksi.

— Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli

minulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me

naurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani

mukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella

välinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi

ja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme

matkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin

omiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun

jo lähenimme sanatoriorakennuksia.

— Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia.

— Mitä tarkoitatte, tohtori?

— Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko

matkan ollut niin surullinen.

— Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! —

Koetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä

huolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut

salata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen

silmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai

kuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani

uhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään,

pehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään.

— Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka... Mutta

miksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi

suostumustanne katumaan.

— Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne?

— Niin juuri.

— Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta.

— Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen.

— Kuinka niin?

— Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa.

— Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne

tahdotte minua vaimoksenne?

Hän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat

poispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään.

— Minä rakastankin teitä, neiti Rakel.

— Se ei ole totta, tohtori.

— Voitteko siis keksiä paremman syyn?

Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä

tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani.

Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei

liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei

ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli

kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat

moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä

tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää,

missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun

kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä

tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu

hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä

syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa.

Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää

alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat

minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti

yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri

juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne

siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton

väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi

minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni?

Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan

ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. —

Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja

paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa.

3.

Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi

heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi

sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin

luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta.

Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille

sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä

selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli

minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren

miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman

että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty?

Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen

yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli.

Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet

alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin

sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen

nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen,

ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin

samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu

kuin tohtori Dahl.

— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään

saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että

tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä.

— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen

pian. Kiitoksia vaivastanne.

Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen

askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän

kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua

avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua?

Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala!

Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että

vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin

nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi

avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen

luona olevaan korituoliin.

Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen

edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen,

harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti

seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos

olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle

uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli

kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi

ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja

miten tuli minun nyt menetellä?

Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri

nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.

— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin

hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään.

Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja

katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan

tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi

jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen.

— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni.

Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt.

Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä

koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni

ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä

metallisointu.

— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä

ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen,

olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti

kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle.

Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman

päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni

mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en

tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin,

pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin

liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin

koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää

silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä,

ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu!

Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä

Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä

valkoinen parta.

4.

Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua

ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota

ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin

vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista

hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan

räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa.

Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja,

iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä

ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien

"sairaita" ja "lepoa etsiviä".

Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen

terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria

takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen

heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen

pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät

raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia

samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä

oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä,

että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja

hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut.

Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut

nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä

tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui

sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä

kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen

kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat

ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko

sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen

puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi

jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut

omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi.

Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa

istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen

ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa,

punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia

ei näkynyt missään.

Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja

vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin

piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin

olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka

ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin

käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti

Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi

vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle

tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin

kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni

odottaen vuoroaan.

Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen

hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin.

Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli

niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan,

niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. —

Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt

hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään

oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea

"grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja

leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti

haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin

vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi

lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen

pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin

aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin.

Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli

vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku

suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni,

kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon.

— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli

kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin

sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä,

tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne,

että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin

matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa,

ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja

liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta

kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä

minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä.

Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä

olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen

kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä,

ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho

oli tumma, ikäänkuin ruskettunut.

Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin

ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni

lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla

leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä

nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun

katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin

vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi

tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät

silmäripset.

Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin

silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin,

että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä

nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen

hänelle.

— Tätäkö etsitte, comtesse?

— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän

huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville,

hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään.

— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on

ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies!

Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä

esitän hänet, aivan heti, kultaseni!

— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä

kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että

tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun.

— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni.

Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne.

Näkemiin, ystäväni, näkemiin!

Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien

polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi

ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen

sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka,

kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla

sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin

hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen

säätynsä mukaista seuraa!

Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta

säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden

pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — —

Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti.

Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat

loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni

liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus

tuotti minulle mielihyvää.

Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — —

— peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät

suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset

katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla.

Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin

itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin.

Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki

oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista

tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty

pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan

marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan

kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla,

aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet

seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis

univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri,

syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin

hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni.

Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.

— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja

keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi

pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi

harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus

itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin

iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten

kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta.

Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys,

tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli

kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein,

kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen

mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.

Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini

paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen

näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni

olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin

hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta

kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin,

järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua

ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!

— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne?

— Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät,

jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta

pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina

ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus

ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En

koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi

hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi,

miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä

rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin

naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin

suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka

kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin

myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.

En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat,

taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon,

hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset

takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti

valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin

lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni

verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.

Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan

lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat

kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka

mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa

korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel.

Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti

kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen

kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.

Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään

pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion

vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten

tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena,

kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin

taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas

sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja

kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet

ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka

katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.

— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!

— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.

— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai

mitä, neiti Punahilkka?

Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori

Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin,

veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua.

Kapteeni seurasi katsettani.

Kuka hän on?

— Ei kukaan.

Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en

täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme

muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin

lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa.

Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen,

joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi

päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen

valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli

asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori

juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin

seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja

kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni

katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään.

— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan

kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä?

Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te

pääsitte siitä selville?

Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö

enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä?

— En!

— Minäpä en sanokaan!

Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän

oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen

pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää

häntä.

Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen

jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan!

Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä.

— Saanko todella tulla?

Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta

jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni

kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet

huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä

paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa,

jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa

oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat

ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin

ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta

kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon

sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan

näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja

melkein pakotti minut seuraamaan itseään.

— Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka?

Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani

kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen

käsivarttaan vastaan.

— Neiti Behringen?

— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä!

Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta

hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin

huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt

paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja

kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi.

Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni,

täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja

minun, hänen ainoan tukensa!

Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan

tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan

oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan

vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli

osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan

vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa

vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään,

lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti

minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään

näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta

lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä

oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin

kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet

näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan

lehdellä.

Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.

5.

Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä,

muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä

päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden

ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja

valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun

varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko

alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.

Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi

ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi

peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet

muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät

viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan

edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku

ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä

vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen

kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla

se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon

reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita.

Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat

lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.

Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella

katsellen alas laaksoon.

— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.

— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän

runolliseen yksitoikkoisuuteen.

— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒

— Mitä sitten?

‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne,

Punahilkka.

— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni,

yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla!

Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin.

Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan

rakastunut?

Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan

hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä

vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen.

— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka?

— Alastoman totuuden, kapteeni.

— Minä olen rakastanut toisen vaimoa.

— Se oli suuri synti se, kapteeni!

— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin

häntä suuresti!

— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli

toisen vaimo.

— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja

eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista.

— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin

olemaan minun paras ystäväni.

— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?

— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa

ystäväni vaimoa.

— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin

olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta

asiasta.

Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää

mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet

maasta.

— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa

suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä

naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa

lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen

silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En

ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.

— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä

äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.

‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä

teenkin, ja juuri nyt!

49

— Ei, sitä te ette tee.

— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te

olette gentlemanni.

— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta

ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia

te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt,

neiti Punahilkka, tulee susi!