Keneen ei kuula osu.
Niitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan
yli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi
prikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut
kuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui
hänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta
valtakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre
Berzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan
taikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli
kirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29]
Mutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István
Magday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin
sotajoukon silmäinlume.
István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua,
eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet
oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn
sisiliskon rasvalla.
Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt.
Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän
Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi
ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi
hän hänelle sotajoukon johdettavaksi.
»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille,
jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin
lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut
vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin
sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä
minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin
hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille
ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin
joutuvat suutariparat huonoon huutoon.)
Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa
ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.
Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St.
Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.
Bottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille.
— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? —
puhutteli häntä Magday.
— Mitä?
— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että
me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on
tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä
turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa
huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.
— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!
Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja
jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole
olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St.
Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti
yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä
ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin
toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.
Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä
ruskealla ratsullaan kaikkialle.
— Pysähdy! Pysähdy!
Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä,
kääntyi Heister taakseen.
— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä
kimppuuni!
— Minun tapparani etsii suuria puita.
He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi
onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle,
saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä
putosi miekka hänen kädestään.
— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen
suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.
Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti,
niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.
— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että
pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!
— Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta.
Mutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin.
Tämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta.
— Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin
puristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo
tulevat! Joutukaamme!
Tosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän,
sillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät
vimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että
metsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi
hän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta
nyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István
Magdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää
avuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka
samassa hervahti pitkäkseen.
— Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin
kerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä
nostan sen teille.
Magday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen
vihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia.
Muutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin.
Hän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja
itse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan.
Kun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut
Németujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina.
Koko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday
tuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin
etukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan
pääkaupungissa.
Kaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona
osottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin
kanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen
hevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan.
Rákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka
oli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz
sankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen
kanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston,
niin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä,
miten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa.
Vuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän
kimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta
Magday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen
mies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista.
Mutta paljoa arvokkaampaa on vielä, jos hallitsija itse valitsee sen
hänelle.
Kristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István
Magday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella
ei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat
sen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä.
Kunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista
ja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas
orhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki
vaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle
lähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi
luvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä
ylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin
kulunut damastiviitta.)
Koko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin
kadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina
vaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa,
mutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan
ei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut
matelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse
siitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän
innokkain antamaan sille tunnustuksensa.
Senvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän
kesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31]
Ontuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee
taivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine,
Kuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine.
Tästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä
hänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi.
Kunpa ei olisi koskaan kantanutkaan.
Kun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin
hylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla
eläköönhuudolla.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi
ihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko?
— Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut:
jalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa.
Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja
antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti
päällikön telttaan.
Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan
leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete
niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä,
usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen
kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili
hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.
Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon
kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui
telttaan.
Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen
sanoi siellä seisovalle miehelle:
— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen
korkeutensa hallitsijan armo...
Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä,
puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että
kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.
Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia,
miehekkäitä kasvojaan.
— Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta!
Magday vapisi koko ruumiiltaan.
— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? —
kysyi Bottyán hämmästyen.
— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti
paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.
Magday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana.
Bottyán Vak änkytti kuohahtaen:
— Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali?
— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja
sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»
Tottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta.
Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli
heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen,
kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin
pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla
oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla
kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi
teltasta.
Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta
tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen
huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan,
he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen
kunniastakin kalveta.
Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä
rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi
hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän
iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu
edessään, sumu takanaan.
Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli,
että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne
noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän
oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon
kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän
paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.
— Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat
muutamat.
— Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen
jalorotuinen eläin!
Kaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan
mustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta
tiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen
tovereilleen:
— No, lyödäänkö vetoa, että minä saavutan hänet.
Sille toiset nauroivat täyttä kurkkua:
— Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra,
muutu hiiden herhiläiseksi!
Mutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi
pattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa
hänelle.
Se oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi
telttaan.
Mutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä:
— Tiedättekö, päällikkö, kuka tuo nuori mies on?
— Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja
kuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä,
ajatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan
vastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut.
— Se mies on István Veres niminen varas, joka on paennut vankeudesta.
— Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti
silmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. —
Minä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani.
— Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla
viekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta
varastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. —
Mutta se on pitkä juttu.
Ja sitten hän kertoi alusta alkaen kaiken.
Bottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi
ainoatakaan sanaa.
— Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen
pahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin
hallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii
hallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle.
— Minun urhoollisin sotilaani, — huokasi Bottyán. — Mikä hänet perii?
— Se riippuu hallitsijasta.
— Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt
moitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku
keisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa
sotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree
ja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra
ylikenraali, pehmittäkää sydämenne.
Niinkauan pyyteli Bottyán, että äkkipikainen kreivi vihdoin myöntyi.
— Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi
hänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä
en tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan.
Kutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan.
Mutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli
ratsastanut pois.
— Millä hevosella?
— Hallitsijan papurikolla.
— Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak
surullisesti.
* * * * *
Se olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja
László Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat
ratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona.
»Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä
kyllä tuolla toisella puolen.»
Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän
tahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin
vapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden
iskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta,
minne vaan saattoi.
Olihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa,
tulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.»
Hän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen
heti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti
Lászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan
vielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä
taistelemaan.
Mutta luottamuskin kasvoi vähin erin.
István Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia
ja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja
kiittävästi.
Kun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin
naamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt
lahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa:
— Varas ei voi olla sankari. Ja Magday on todellinen sankari.
Hän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle
annettava tieto hallitsijan armosta.
Mutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee
keisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti
hallitsija raivostuneena:
— Kunniallinen ihminen ei koskaan voi olla kavaltaja.
Sitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet
surmattava.