Vanki.
László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan
jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa,
hallitsija ei siis ollut siellä.
— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko
siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain
tointa.
Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa
todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti
heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.
— Mitä hän on tehnyt?
Vartijat kohauttivat olkapäitään:
— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.
— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?
— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.
Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet.
— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku
sukulainen?
— Hän on veljeni.
— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri
musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.
— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.
Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän
varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen
hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva
noita-akka oli testamentannut heille.
— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.
Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.
— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.
— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se
mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.
László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia
puhutella.
— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.
— Kuka on linnanherra?
— Krucsay.
László hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti:
— Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut?
— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen
miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.
Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin
ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti
leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä.
Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos
ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat
mielialaa.
— Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen.
— Minä tiedän keinon.
— Mikähän se olisi?
— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta
viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata...
— Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä.
— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita
minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János
Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Niinkö arvelet?
— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa,
että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen
ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.
— Taitaapa olla niin.
— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle
sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.
Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä
oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli
ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle
jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä
oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia
toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.
Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen
raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja
Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä
ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja
uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton
keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen
paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka
puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi
huvittavaa ajanvietettä.
Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti,
»profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein
luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan
puolesta.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:
— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?
— Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista.
— Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk?
— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi
korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa
nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa
seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.
— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat
keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes
vaivaiselle hiirellekään.
— Onko hän jo kuollut?
— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti
hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.
— Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut?
— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes
mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan
pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä
tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka
ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja
kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.
Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka
joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.
— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän
sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa.
Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta
varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut?
Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu.
Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?
Márton Boncz kohautti olkapäitään:
— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin
aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.
— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa
juureen ja pyytäisin armoa?
— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin
lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos
sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.
— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä
mitä teen, mutta jotain minä teen.
— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut
poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.
László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä
kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi
heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja
puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin
menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin
ihminen!
Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.
Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän.
— Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László
pelokkaasti.
— Mikä on asianne?
— Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta.
— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi
nyt.
László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä,
kumarsi hän kunnioittavasti.
— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan _pyydätte_, en tiennyt, että
voitte _käskeäkin_.
Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi
kynnykseltä:
— Heti on linnaherra palvelukseenne valmis.
Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin
yht'äkkiä muutti käytöksensä?
Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen
Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen
tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.
László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri
sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen
silmissä, hänen isänsä murhaajan.
Vanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle.
— Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti.
— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en
ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä...
— Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan.
— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui
hänen kasvoillaan.
— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla
täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät
kahdenkesken, Gencsy herrani.
Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli
tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää
hyväkseen.
— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle
hallitsijamme käskyn.
— Olen tullut erään István Veresin asiassa.
Krucsay kumarsi.
— Mitä hänelle on tehtävä?
— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki
kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.
Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan
yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:
— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen
ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain
poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka
huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte
ajoissa.
Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa
sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.
— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten
jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain
erikoisia määräyksiä?
— Minä vien hänet muassani.
— Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti.
— Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle.
László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay
pidätti hänet.
— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet
minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne
sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.
Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä
ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen,
vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti
hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.
— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein
sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki
oli vaan unta.
Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen
olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat
hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!
Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin
porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen
edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.
Vihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle.
Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät
molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.
Musta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan.
* * * * *
— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä
ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!
— Mutta miten olet sinä vapauttanut minut?
— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä.
Menkäämme vaan.
— Mutta minne menemme?
— Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne.
He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli
tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas
taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.
— No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut?
— Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan.
— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin
surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut
kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.
— Sitä minä jo arvelin.
— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi
tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti
vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet
Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä
tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän
asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa
veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan
kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään
muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä
sittenkin tapahtui!
— Mikä? — kysyi László kaiuttomasti.
— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan
_toiset puolet_ niistä. Loput oli varastettu.
— Ah!
-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala
on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi
veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän,
enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin
pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin
aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi
käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.
— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni
vapisevana.
— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka
hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne
me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.
— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja
ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.
— Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni?
László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken
aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta
kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan,
keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä
hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme
juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän
osakseni.»
Sitten sanoi hän ääneen:
— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy
rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa,
ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.
— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin
vapauteen.
— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella
minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin
olemme molemmat hukassa.
— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään
sellaista.
— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.
— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.
— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä
Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.
— Mutta mitä me nyt teemme?
— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.
— Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin.
— Se taitaa käydä kovin vaikeaksi.
— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä,
miten alotan.
Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi
vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.
— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen
kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut
paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.
— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan
minua tuntisi.