Mestauslava.
Tämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että
hänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä
tai kuolleena.
Noin puoli vuotta kului sillätavoin.
Ibloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti
yhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko.
Kuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä,
vanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä
kaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka
taistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin
räätäli palttinaa.
Keisarillisia saattoi Ibloin kentällä silloin olla satakunnan miestä.
— Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina
rupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt!
Helpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda
paikoiltaan.
Kuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin
Jóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat,
jotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen.
Itse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin
sankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon.
Kolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä.
Keisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi
tuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti
päänsä alas.
Korpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän
tyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies
muistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin
monta keisarillista.
Varsinkin upseerin miekankannike pisti hänen silmäänsä.
— Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin.
(Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka!
(Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti
vangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön?
— Mitä se teihin kuuluu? — vastasi keisarillinen upseeri uhmaavasti.
Samassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin
joukossa, ja huudahti vilkkaasti:
— Tuhat tulimmaista, sehän on István Magday.
Vanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi
uteliaana:
— Kuka István Magday?
— Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa
kultarahaa.
— Sekö? — epäili appi. — Ei se voi olla mahdollista!
— Mikä ei voi olla mahdollista?
— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa
kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei
minulla, poikani, ole sellaista onnea.
— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos
minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne
teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun
minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.
— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi
suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.
Sitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti:
— Oletteko te tosiaankin se Magday?
Toinen kuiskasi silloin takasin:
— Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne.
Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme
purassut häntä.
— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin
pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet!
Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän
pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?
Vanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään:
— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi
nyt?
— Hänkin on Heisterin palveluksessa.
— Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka,
kaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin
sinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa?
— Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi
vanki katkerasti.
— Sinäkö se olet? Mitenkä se voi olla mahdollista?
— Sen nimen olen ottanut omakseni.
— Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin
suuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani!
Hän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen
silmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin
purskahti itkuun.
— Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan
tätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä
uskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä
olen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä
sinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan
oman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä
luiskahtamaan käsistäni.
Ja ettei hän joutuisi jollaintavoin kiusaukseen, meni hän etsimään
János Hajdua, joka puuhaili vankkurien parissa.
— Kuulkaahan, sanoitte äsken, että antaisitte
satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa vangistani.
— Jos olisi, niin antaisin, sillä vanki on silkkaa rahaa.
— No siinä tapauksessa annan hänet teille ilmaiseksi.
— Oletteko tullut hulluksi?
— Saattaa olla niinkin, että olen tullut hulluksi, mutta älkää te siitä
välittäkö. Minä en huoli vangista, sillä pelkään päästäväni hänet
vapaaksi, enkä huoli rahoistakaan, sillä pelkään niiden syyttävän
minua. Teidän omanne on vanki, te olette hänet vanginnut, minä en tiedä
koko jutusta mitään.
— No silloin kiitän nöyrimmästi, Dobos setä. Kyllä vien hänet
Sárospatakiin varovasti, niinkuin olisi munaa varjeltava.
— Mutta minäkin tulen mukaan — ajatteli Dobos setä itsekseen.
* * * * *
Hallitsija piti juuri valtiopäiviä Sárospatakissa. Asiat sujuivat
huonosti, hänen tähtensä alkoi jo laskea. Itse oli hän ärtyväinen ja
synkänvakava.
Ilman mitään epäröimistä allekirjotti hän István Veresin
kuolemantuomion. Olkoon varottavana esimerkkinä. Pyöveli katkaiskoon
häneltä kaulan.
Mestaus oli määrätty tapahtuvaksi keskiviikkona. Tiistai-iltana tuli
pyöveli Kassasta. Seurasi kaamea ukkosyö; aamun koittaessa nousi
sellainen myrsky, että se paiskasi talojen kattotiilet maahan ja repi
puut irti juurineen. Hallitsijan linnan Bornissa sytytti salama tuleen
ja ikivanha rakennus hohti kammottavaa valoaan yli koko Sárospatakin.
Hallitsija nousi aikasin mestauspäivän aamuna, hän oli viettänyt koko
yön unettomana ja nähnyt horroksissaan maaten lapsensa katkaistuin
päin. Se ei ollutkaan mitään mahdotonta, sillä olivathan ne Wienissä ja
siis tavallaan vankeudessa.
Krucsay linnaherra tuli tavallisesti ensimäisenä hallitsijan puheille.
Hän kertoi hänen majesteetilleen aamusin aina yön tapahtumista (jos
nim. oli jotain tapahtunut), hän teki selkoa anojista, jotka odottivat
puheille pääsyä etuhuoneessa, ja selitti heidän asiansa, niin että
hallitsija voisi jo edeltäpäin ajatella vastauksensa. Krucsay herralla
oli sitäpaitsi vielä kerrottavana kaikenlaisia hovijuoruja, jotka hän
tarjosi hallitsijalle aamiaisen keralla.
— Mitä uutisia, Krucsay herrani?
— Pestin ja Debreczenin kaupunkien lähettiläät ovat täällä.
— Mitä he tahtovat?
— Sepä juuri on hullua, että he eivät tahdo, teidän majesteettinne.
— Mitä he eivät tahdo?
— Maksaa veroa.
— Ovatpa ne epäisänmaallisia — jyrähti hallitsija. — Kyllä minä pian
pesen heidän päänsä. Mutta odottakoot. Ketä on vielä?
— Muuan vanha kurucz sotamies.
— Mikä on hänen nimensä?
— »Jóska appi.» »
— Mikähän mahtaa ukkoa vaivata? — kysyi hallitsija vilkkaasti. Olen
kuullut kerrottavan hänestä. Hän on kelpo sankari.
— En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta kaikkein kärsimättömin on eräs
viittaan puettu nuori mies, joka väen väkisin tahtoo päästä sisälle ja
kohtelee aivan hillittömästi vartioita, jotka sulkevat häneltä tien.
— Päästäkää ensimäisenä kurucz sotamies.
Dobos setä astui sisään.
— No, mikä teillä on hätänä, veljeni? — kysyi hallitsija suopeasti.
— Minulla olisi suuri pyyntö, teidän majesteettinne.
— Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän
hyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis
toivomuksenne?
Dobos setä laski toisen polvensa maahan.
— Armoa, armoa, teidän majesteettinne.
— Kenelle? — kysyi Rákóczy hämmästyneenä.
— Sille nuorelle István Veresille, jonka minä vangitsin.
— Mitenkä? Minä kait annoin ne kaksisataa kultarahaa jollekin toiselle!
— Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi,
mutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko
totuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole
lupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János
Hajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän
on minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin,
että pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on,
että itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan
se kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia
veriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on
tehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi.
— Ettekö tiedä hänen muita rikoksiaan?
— En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja
hänen kasvonsa kostuivat kyynelistä.
— Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla
sormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä?
— Varastanut? — mutisi vanhus, kuivaten kyyneleet silmistään. Oi teidän
majesteettinne! — huudahti hän tuskallisesti. — _Silloin en minä ole
puhunut yhtään mitään_.
Hän kääntyi sotilaan tavalla ja poistui huoneesta. Nyt seurasivat
lähetystöt. Nesselroth johti pestiläistä ja professori Szilágyi
debreczeniläistä. Laajassa esityksessä, pitkin ja monimutkaisin
kääntein he ilmottivat, ettei heillä ollut rahaa, jonkavuoksi he
pyysivät lykkäystä, kunnes Rákóczy keskeytti heidät ärtyisenä:
— Kysykää, herrat, sotamiesten vatsoilta, myöntävätkö ne lykkäystä?
Tätä huomautusta lukuunottamatta kuunteli hän mahdollisimman
välinpitämättömästi monisanaista esitystä, kunnes yht'äkkiä kohosi
ilmoille äänekäs melu kadulta, ja kun hän seisoi ikkunan ääressä,
kumartui hän vaistomaisesti katsomaan, mitä siellä oli tekeillä.
István Verestä vietiin telotuspaikalle. Suuri joukko oli häntä
saattamassa, naisia, lapsia ja muuta kansaa. Hänen vieressään kulki
tulipunaisessa puvussa mestaaja.
Samassa astui linnanpäällikkö jälleen sisään:
— Teidän majesteettinne, armonpyytäjät anovat tuomitulle vapautusta.
— Ei ole armoa, — vastasi hallitsija ankarasti, nojautuen hetkeksi
taaksepäin.
Alhaalla huomasi tuomittu Veres hallitsijan kasvot ikkunassa ja
kahleitaan kalistaen hän huusi hallitsijalle:
— Armoa, armoa!
Kulkue pysähtyi akkunan alla, odottaen hallitsijan merkkiä.
— Jos teidän majesteettinne armahtaa minut, näytän ennen pitkää, mihin
nämä käsivarret pystyvät.
Rákóczy viittasi päättäväisesti kädellään, että he voivat rohkeasti
jatkaa kulkuaan ja sulki ikkunan.
Mutta samassa lennähtivät ovenpielissä seisojat sivulle ja väkipakolla
hyökkäsi sisälle mies, saksalaisen sotilaan puvussa. Viitta, joka oli
peittänyt hänen vaatteensa, oli valahtanut hartioilta.
Rákóczy astui varovaisesti taaksepäin siinä uskossa, että murhaaja oli
uhkarohkeasti tunkeutunut sisälle.
— Teidän majesteettinne! — huudahti mies sydäntäsärkevällä äänellä,
polvistuen hallitsijan eteen — minun veljeni viedään mestauslavalle.
Minä olen syypää siihen, minä olen rikollinen.
— Mitä järjettömyyksiä sinä puhut? Hän on kavaltaja. Hän on varas,
— sanoi hallitsija kiihtyneenä. — Varkauden minä voisin vielä antaa
hänelle anteeksi, mutta en kavallusta, siihen täytyy olla päteviä
todisteita. Poistu! Vartijat!
— Ette kadu, teidän majesteettinne, jos kuulette minua, sillä, kautta
elävän Jumalan, te muuten vuodatatte viatonta verta.
— Puhu, — sanoi hallitsija. Mitä on sinulla sanottavaa väitteesi tueksi?
— Sitä, teidän majesteettinne, ettei hän ole varas.
— Kuka on siis vienyt minun aarteeni?
— Minä, — vastasi hän.
— Kuuntelen sinua — sanoi Rákóczy istuutuen nojatuoliin.
László Veres kertoi henkeään pidättäen kaikkein tärkeimmät kohdat
tapausten menosta, jotka kuultuaan hallitsija huudahti innokkaasti:
— Rientäkää nopeasti viemään valkoista lippua! Mutta pian, ettette
myöhästy!
Nopeasti sidottiin valkea liina tangon nenään ja sitä läksi
kiidättämään huovi, joka yötä päivää oli valmiina hallitsijan ikkunan
alla tarpeen vaatiessa viemään perille käskyjä.
Totisesti laukkasi hevonen nopeasti, sillä se tunsi kannukset
kyljissään. Hallitsija avasi ikkunan ja huusi huoville:
— Kymmenen kultarahaa palkinnoksi, jos onnistut!
Ja hän oli niin kiihtynyt, ettei hän edes päästänyt luotaan
lähetystöjä, vaan salli heidän pitää seuraa itselleen siksi kunnes hän
saisi tietää tuloksen.
Mutta vaikka huovi ajoi täyttä lentoa, oli László Veres perillä
vieläkin aikasemmin, nelistäen oikotietä yli kaikkien esteitten,
läähättäen, kieli riippuen ja sydän hurjasti pamppaillen, kohti
telotuspaikkaa.
Vasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli
raikuvan eläköön-huudon.
Ole siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea
lippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin.
Mutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut
jännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään,
milloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira.
Katsohan vaan, sehän oli hänen oma koiransa.
Hän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko
todella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa
lopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö
laatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon
pitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista?
Hän vavahti ja taikauskoinen ajatus valtasi hänet.
— Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo
rankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja
vihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin
takasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan
kuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»;
veli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle
joutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa...
* * * * *
Valkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin
vetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun
tietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä,
että molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan.
Sotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista,
seurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin.
Matkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen
majesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton.
Rákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset
astuivat sisään.
István Veres astui hänen luokseen ja sanoi polvistuen:
— Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa
osottaa kiitollisuuteni.
— Älä kiitä minua, vaan veljeäsi.
— Miten, teidän majesteettinne?
— Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi,
että hän kaivoi ne esille.
— Mutta se ei ole totta, teidän majesteettinne — sanoi István
kuohahtaen.
— Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten
puhunut siitä sinulle.
István katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein
uskoisi todeksi.
Hallitsija keskeytti hänet:
— Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla
ei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa
siis minulle elämäntarinanne.
László oli vilkkaampi ja parempi kertoja, hän kertoi koko heidän
kohtalonsa vaiheet alkaen Krucsaysta ja siitä, miten Dobos täti otti
heidät huostaansa, miten Pista voitti miekankannikkeensa ja rakastui
Magda Szilágyion (Älähän! — puhkesi väliin läsnäoleva Szilágyi
herra) ja hän kertoi senkin, miten siitä pienestä kipinästä syntyi
vastustamaton halu tulla kerran aatelismieheksi; miten he lähtivät
maailmalle ja saivat mustan ja valkean koiran, joista toinen toi
onnettomuutta ja toinen onnea, ja miten he senjälkeen olivat tavanneet
Rozsomákin ja eronneet kumpikin taholleen. Sitten kertoi kumpikin
erikseen omat elämyksensä, joista Lászlón muodostuivat niin kirjaviksi
senvuoksi, että hän taskut täynnä suuria rahoja lahti veljeään
etsimään, mutta jäikin kiinni Pestiin senvuoksi, että hän rakastui
Nesselroth herran tyttäreen. (Älähän! — puhkesi Nesselrothkin.)
Hallitsija kuunteli mielenkiinnolla kertomusta ja sanoi sitten:
— Te olette kärsineet paljon, miehekkäästi olette torjuneet päältänne
loan, sinä tosin olet hiukan horjunut (sanoi hän Lászlón kääntyen),
mutta tänään olet sinä sovittanut sen ja olet samalla todistanut, että
sinulla on sydän oikealla paikallaan, ja se on pääasia. Tosiaankin
hyvin opettavainen kertomus. Mutta yhden neuvon annan teille kuitenkin,
vaikka en olekaan taikauskoinen. Ampukaa kuula sen mustan koiran otsaan
ja lähettäkää se valkoinen lahjaksi Bercsényille, jotta se seuraisi
sotajoukkoa ja tuottaisi sille onnea.
Tämä leikillinen huomautus oli sanottu ennustuksiin ja taikavoimiin
uskovaa Bercsényitá tarkottaen.
— Koirastani en minä enää luovu, teidän majesteettinne, — sanoi László
— mutta jos sallitte, lähden mielelläni sen mukana leiriin.
— Enkä minä puolestani voi tappaa omaani, — vastasi István — sillä
viime yönä sen päivät päättyivät. En nukkunut koko yönä, sillä minun
täytyi alati kuulla vankikoppini edessä sen surkeata ulinaa, ja kun
minut aamunkoittaessa vietiin ulos, näin, että hurttaparkani oli
kuollut.
— Se oli vaarallinen lahja! — sanoi Rákóczy. — Mutta teistä, Krucsay,
en olisi uskonut sellaista julmuutta. Kuulitteko, mitä pojat kertoivat?
— Kuulin, teidän majesteettinne?
— Onko se totta?
— Totta on — sanoi hän surullisesti painaen päänsä alas — kerran
olin minäkin murtumaton mies, kunnes Jumala kuritti minua raskailla
onnettomuuksilla. Hän riisti minulta kaikki kolme poikaani. Nyt olen
jäänyt aivan yksikseni, ja uskokaa, majesteetti, että minä usein öisin
kuulen sen kuoliaaksi piestyn vuokramiehen valituksen. Olenkin luvannut
itselleni, että jos joskus kohtaan hänen karkotetut lapsensa, luovutan
kaiken omaisuuteni heille.
— Kas täällä he ovat — sanoi hallitsija innokkaasti.
— Minä olen myös täällä. Minkä sanoin, sen sanoin.
— Krucsay on mahtava mies — huudahti Rákóczy hilpeästi — nyt voimme
siis auttaa tapauksien menoa vielä askeleen eteenpäin.
Niin sanoen kääntyi hänen majesteettinsa yhä läsnäolevan lähetystön
puoleen:
— No, herrat Nesselroth ja Szilágyi, nyt voin myöntää teille lykkäystä,
mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.
— Odotamme nöyrimmästi teidän majesteettinne käskyä.
— Sillä, että annatte naimattomat tyttärenne näille minun sotureilleni,
sillä nyt on minulla särvintä joksikin aikaa Krucsayn maatiloista.
— Teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky, kumarsi Nesselroth.
— Minulla ei ole suinkaan mitään sitä vastaan! ilmotti Szilágyi.
Nuorten urhojen kasvot kirkastuivat onnesta.
— Oi Jumalani! Emme koskaan voi palkita teidän majesteettinne hyvyyttä.
— No, no — päätti hallitsija — ei kannata vielä liiaksi iloita
edeltäpäin, sillä sitä ennen täytyy vallottaa Krucsayn maatilat
keisarillisilta.
Sitten hän armollisella kädenliikkeellä päästi kaikki läsnäolevat
poistumaan.
Selityksiä.
Unkarin kielessä lausutaan merkilliset vokaalit pitkiksi, esim.:
Mikszáth, lue Miksaath; László, lue: Laasloo; laajuusmerkitön lyhyt e
on useimmiten ä, esim.: Debreczen, lue Däbrätsän; c, cz = ts, esim.
Naláczy, lue: Nalaatsi; cs = tsh, esim.: Krucsay, lue: Krutschai;
gy, ly, ny = dj, Ij, nj. esim.: Gyulafehérvár, lue: Djulafäheervaar,
magyar, lue: madjar; s = sh, esim.: István, lue: Ishtvaan; sz
= s, esim.: Szilágyi, lue: Silaadji; zs = s, esim.: Kolozsvár,
lue: Kolosvaar; y = i, esim.: Magday, lue: Magdai. Korko on aina
ensimäisellä tavulla, kuten suomenkin kielessä.
[1] Debreczen on kaupunki Unkarin äärettömällä arolla. Se on
aina ollut maan vapauspyrintöjen keskuspaikkoja. Myöhemmin v.
1849 julistettiin sen tuomiokirkossa Habsburgin hallitsijasuku
Unkarin kruunun menettäneeksi. Nebulus = pilvi, oli latinakoulussa
alaluokkalaisten nimitys. »Pöllöteinit», »philosofukset» ja »poetat»
olivat keskiluokkalaisia, rhetor = puhuja, oli jo varttuneempi
yläluokkalainen, jota jo sanottiin herraksi, dominus (mon. domini).
Floriini = 2:40 Smk.
[3] Erdély = Transsilvania l. Siebenbürgen.
[4] Gerundium: tappelupukarien puolue kollegiumissa.
[5] civis = kansalainen; tarkottaa yläluokkalaisia, konventio jäseniä.
[6] absentia = poissaolo.
[7] fortissimus = urhoollisin.
[8] amice = ystäväni.
[9] non sum paratus = en ole valmis.
[10] rana rupta = sammakko.
[11] cantus praeses = laulunjohtaja.
[12] vivat = eläköön.
[13] satis — riittää.
[14]. gulyáskeitto on unkarilainen kansallisruoka. Se valmistetaan
pienistä kuutioihin leikatuista lihapaloista ja liemeen sekotetaan
vahvasti punaista pippuria, paprikaa.
[15] palatínus = palatsikreivi.
[16] Cantores amant humores = kanttorit rakastavat leikkiä.
[17] Szeged, Tisza- (Theiss-) joen varrella oleva kaupunki.
[18] Alföld, Unkarin tasankomaa.
[19] canis mater = koiran äiti.
[20] Fáradi, väsymyksestä kotoisin oleva; i tai y pääte unkarissa
vastaa saksalaista von ja ruotsalaista af.
[21] nabob = intialainen ruhtinas.
[22] Eszterhäzyn viitta. Tarkottaa erästä kreivi Esterházya, joka oli
Pietarissa Unkarin lähettiläänä. Hänellä oli helmillä ja jalokivillä
tarumaisen ylellisesti koristettu viitta. Hänen tanssiessaan hovissa
sinkoilivat hänen viittansa helmet ympäri lattiaa. Kun vallasnaiset
kumartuivat poimimaan niitä, sanoi E. ylpeästi: »Antakaa palvelijoiden
siivota ne!» Sanotaan hänen sukunsa köyhtyneen siihen määrään hänen
tuhlaavaisuutensa tähden, että nykyään pysähtyy pikajuna ainoastaan
kolmasti hänen tiluksillaan!
[23] Kreivi Miklós Bercsényi, ks. seur.
[24] _Ferenci Rákóczi_ II (1676—1735) on Unkarin historian loistavimpia
henkilöitä. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti harvinaiset hengen
lahjat ja murtumattomat ruumiin voimat. Alaikäisenä ollessaan oli
hänen holhoojanaan uskonkiihkoinen kardinaali Kollonitsch, joka,
juurruttamalla kasvattiinsa oman jesuitamaisen maailmankatsomuksensa,
koetti hänestä saada aseen unkarilaisia vastaan. Kardinaali luulikin
onnistuneensa ja R. julistettiin jo 17 vuotiaana täysi-ikäiseksi;
mutta pian huomattiin, että entinen holhokki olikin jesuitojen oppeja
käyttänyt unkarilaisen kansansa hyväksi, taitavasti salaamalla omat
pyrkimyksensä. Espanjan vallanpenmyssodan aikana uskoi R. ajan
tulleen, jolloin hän voisi vapauttaa kansansa vieraasta ikeestä ja
hankkia sille uskonvapauden. Hänet vangittiin kuitenkin ja vietiin
Wieniin v. 1701. Tällöin riensi kreivi _Miklós Bercsényi_, joka oli
R:n uskollinen ystävä, neuvonantaja ja oikea käsi, Puolaan, tullen R:n
päästyä pakenemaan puolalaisen sotajoukon johtajana hänen avukseen.
Tästälähtien oli Bercsényi vapaustaisteluiden varsinainen johtaja.
Koko Unkarin aatelisto riensi Rákóczyn lippujen alle ja jo v. 1704
alussa olivat hänen joukkonsa Wienin edustalla. Erdélyn valtiopäivät
valitsivat hänet heinäkuussa samana vuonna Gyulafehérvárissa
ruhtinaaksi, Szécsényssa nimitettiin hänet hallitsevaksi ruhtinaaksi
ja Bercsényi valittiin hänen sijaisekseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla
onnella vuoteen 1711 asti. Kun Unkarin säädyt silloin Szatmórissa
suostuivat rauhantekoon itävaltalaisten kanssa, ei Rákóczy, yhtävähän
kuin Bercsényikaan, yhtynyt siihen, eikä välittänyt armahduksesta,
jonka mukaan kansallisen armeijan päälliköt olisivat säästyneet
kuolemantuomiosta ja kansa olisi saanut uskonvapauden ja omat
perustuslakinsa, sillä he eivät luottaneet itävaltalaisten lupauksiin.
Rákóczy lähti nyt vapaaehtoiseen maanpakoon ja oleskeli kuolemaansa
asti Turkin sulttaanin vieraana, jonne myöskin Bercsényi oli tullut
epäonnistuneitten vallotusretkien jälkeen Unkariin.
Unkarilaiset ovat säilyttäneet Rákóczy II:n muiston historiansa
arvokkaimpien joukossa. Hänen ajoiltaan asti on säilynyt Unkarin
vanhimmat kansanlaulut, joiden toisin surumieliset, toisin taasen
sotaisesti sytyttävät säveleet yhä vieläkin herättävät voimakasta
vastakaikua.
[25] kuruczit (krux — risti) olivat tämän ajan kuuluisia ja pelätyitä
vapaudensankaria.
[26] Superat sóldat — keisarilliset (palkkasoturit) voittavat.
[27] curutz vincit — kurucz voittaa.
[28] secretum sigillum z= salainen sinetti.
[29] Sátor Arepo tenet Opera Rotas. Jos Arepo käsitetään erisnimeksi,
merkitsisi tämä lause ehkä: Arepo luoja pitelee voimakkaasti pyöriä.
[30] sacrebleu — tuhat tulimmaista.
[31] libertás lantit olivat liikkeeseen lasketulta seteleitä, joita
valtio ei kuitenkaan kyennyt suurten sotamenojen vuoksi lunastamaan
takasin.