Kadonnut onni.
Niin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta,
että se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena
raitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi.
Aivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet
itsestään maasta.
Silloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan
liput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan
ymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko
valmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini.
Mutta vanha kurucz-laulu kertoo sen paremmin kuin minä:
Rákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin
miekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet:
»Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske
kuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa
Päälle, päälle, päälle!
Niin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että
eläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat:
Päälle, päälle, päälle!»
Vallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja
Rákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle.
Turhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen
yhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä
hurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat
keisarillisten aseille suosiollisia »_Superat Soldat_»,[26] jotavastoin
kuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »_Curutz
Vincit_»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy
koko Ylä-Unkarin herrana.
Siellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn
lipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme
Laszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin
sotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän
luutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn
vaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli
»hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth
lakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.»
Olisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä
tahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut
tehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi
Nesselrothin tielle.
Ja Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi
ilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän
olisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, —
kukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen,
ja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma
vakaumuksensa tunnetaan!
Ja ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa,
lukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi
hän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle
senaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä
kysyttiin jotain.
Mutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo
alkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä
suurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?»
Vanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen
antaisi?»
— Kävisi niin, — vastasi László Veres — että veisin väen väkisin.
— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän
pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen
arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on
jompikumpi.
— Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä.
— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata
florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut
ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää.
Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!
— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska
hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä
rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset
puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.
Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka
Lászlólla oli jäljellä.
Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä
takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä,
mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin
silmät ja suu auki kummastuksesta.
Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa
uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut.
Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes
kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin
pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.
Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton
Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka
miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman
puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin
lammas.
Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi
László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät
huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli
hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä
olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin
hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia
asuntoja raunioiden tilalle.
Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen
rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan
hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan
kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.
Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin.
Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut
padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen.
Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet
valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti
hän välittömästi Drava koiraansa.
Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se
edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.
Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László
ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut
luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi
aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla?
Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi
vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu,
mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan
häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää
välittämättä.
No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja
niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».
— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan
polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen
keskusteluun Mártonin kanssa.
Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän
lakin päästään:
— Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen.
No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin
rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki
minä olenkaan?)
— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László
happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa
— kun noin korotatte köyhän miehen.
Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen
kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.
— Tiedämme minkä tiedämme, pyydän nöyrimmästi.
— Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan
pakanallisen väsynyt.
— Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä,
niin senkin minä säälisin teille!
Kun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin
palopaikalle aarretta etsimään.
Häntä vastaan tuli ritari täplikkäällä ratsulla.
László hätkähti, kun ritari huusi hänelle.
— Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa
kulkua.
László katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt
perille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt.
— Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä
ilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit
minulta ratsun.
— Muistan.
— Vieläkö sinulla on Muczi hevonen?
— Missäpä se olisi siitämisin! Mistä tulet? — kysyi László.
— Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai
tosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin?
— En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston
siitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan.
— No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen
nimensä on Pista.
— Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä.
— Heti minä ajattelin sitä, sillä hän on hyvin sinun näköisesi.
— Missä hän on? — kiirehti hän ääni vapisevana.
— Sárospatakissa, — vastasi Petky hiukan hidastellen
— Mitä hän siellä tekee?
— Eipä hän totisesti paljoa tee: istuu.
— Istuu? Mitä sillä tarkotat?
— Lukkojen takana.
— Vankilassa? Pyhä Jumalani!
— Sielläpä niinkin.
— Mitä hän on tehnyt?
— Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan
niin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy
riennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle.
Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää
kumarana ja ajatukset raatelevina.
Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen
ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira
juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.
— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni
menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu,
vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin
vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi
aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat
avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin!
Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on
kylliksi voimakas ja kylliksi rikas... Varsinkin jos vielä saan
matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman
asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!
László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen
luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta,
mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo
suuttui ja potkasi koiraansa.
Drava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa
kohden.
— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti
yksin palopaikalle.
Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän
ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä
vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa
koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät
alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa
sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin
olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen
ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen
Gergely isännän toimeksi.
Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli
silavaa leipänsä särpimenä.
— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän
välinpitämättömästi.
— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi
takasin.
—- Ei se ole tullut takasin, herrani.
László kalpeni.
— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin
poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.
— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin,
ei tarvitse muuta kuin viheltää.
— Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään.
He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa,
vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt
sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.
László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen
loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui
vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja
alkoi huutaa epätoivoisella äänellä:
— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna
anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava
se! Drava se!
Mutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille.
— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet
siinä Drava! Tule takasin, oma koirani.
Hän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään.
Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran
takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat
kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt
edes vilaukseltakaan Drava koiraa.
Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä.
Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät
hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko
maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin
yksinäiseksi kuin nyt.
— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin
kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen
takasin.
Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi,
että koska...» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa.
Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten
kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava.
Se oli ikipäiviksi kadonnut.
Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja
sanoi hänelle:
— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki
tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?
— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.
— Kenen ne tontit ovat?
— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat
sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.
— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.
— Mutta mihin teidän kork... teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää
niitä?
— Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan.
Gergely isäntä hymähti viekkaasti:
— Sittenkin oli totta, hm...
Ja hän kieräsi vankkoja viiksiään.
— Mikä?
— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen
prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän
ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.
— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä
tytöstä te oikeastaan puhutte?
— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo
Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi
tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on
salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen
sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.
— Minä maksan selvässä kullassa.
— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka
puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin
papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.
Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki
tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi
omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan
pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä
armenialaiset niillä olisivat tehneet.
Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut
kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja
rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa
voittaa hallitsijankin asunnot.
Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko
siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon
kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää
— mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy
meidän totisesti lähteä täältä pois!
Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui
hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen
luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä
synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen:
hän on tullut hulluksi.
— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä
teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.
Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista
eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja
itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut
järkensä.
He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin,
jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.
Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja
vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.
Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen
mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen
sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen
taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin
silmäteräänsä.
Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus
hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä
nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui
aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira
-— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.
Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea
iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä
oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres,
missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta
jälleen entistä toimintaansa.
Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan
kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa,
että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja
rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli
vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.
— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän
purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin
lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla
vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.
— Kuulkaahan Gergely isäntä.
—. Mitä suvaitsitte?
— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit
sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.
— Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa?
— En aio.
Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit
polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen,
murheellisena ja alakuloisena.
— Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz.
— En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi.
— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan
kuninkaanpoika?
— En ole kuin rutiköyhä hulivili.
— Minä kun luulin, että rikas hullu.
— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron
sinulle siitä.
Márton huudahti hilpeästi:
— Sitä parempi, jos niin on.
— Tuletko matkassani, Márton?
— Vaikka maailman loppuun.
— Menemme Sárospatakíin.
— No ihan mielelläni.
— Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet.
— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole
kuruezien vankina?
— Sanovat että juuri niiden.
— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta
minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?
— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä.
Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta
aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta,
vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.
Eikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava?