Aarre.
Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita
vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt
Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä
ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo
mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin
luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä
vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin
oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.
Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti,
eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä
siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin
palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.
Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä
sisään.
— Mitä tahdotte?
— Tahdon päästä hallitsijan puheille.
— Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne?
— Siellähän minä olin puoli tuntia sitten.
Viekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti:
— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne
portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani.
Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan
toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.
Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä,
kääntyi uteliaana puhujaan:
— Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä?
— Olenpa tietysti, kun olenkin.
— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin
täällä.
— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja
muutenkin on kaikki muu siellä pienempää.
— Ovatko ihmisetkin?
— Ovat nekin.
— Mutta ei kait varpunen liene pienempi?
— On sekin.
— Entä mehiläiset, Istók setä?
Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten
valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:
— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan
sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät
mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut
portinpieleen.
— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma
toisella puolella Gyulafehérvária.
László Veres seisoi yhä vielä portin luona.
— Mitä te vielä odotatte?
— Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi.
Nyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi.
— Mikä on toivomuksenne, rakas poikani?
— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan
puheille.
— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä
anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.
— Missä Teleky herra asuu?
— Hänkin asuu täällä linnassa.
— No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille.
— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan
mahdotonta päästä.
Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana
kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin
tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli
verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se
toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»
Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä
tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.
Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen
teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta
miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.
Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat
hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari
mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.
— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua,
jalosukuinen, sankarillinen herra ritari.
— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta,
kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.
Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen
kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut,
sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä,
jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä
oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen
kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja
sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä
kaupunkia kohden...
Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi,
aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä
mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua
kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa
kuvaansa.
Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat
merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä
koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut
kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten,
tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen
pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu
vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat
kuumuudesta kutistuneet.
László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja
ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä,
sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta
nälkäinen vatsa ei viisastele.
Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata,
aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi
vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.
— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko?
No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä
nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!
Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä
istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli
maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi
mustasukkaisena vartioinut sitä.
Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se
mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.
Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset,
korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä
sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita
yhdessä kasassa.
Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen,
näkisikö häntä joku.
Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä
kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken
samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla
heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla
taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä
kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.
László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei
voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut
hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken.
Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen
otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon.
Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi?
Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei
hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.
Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin
kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää
tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.
Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi
uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota.
Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän
saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.
Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten
kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman
omaisuuden toisesta puolesta!
Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei
olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä
olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.
Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli
aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi
olla mahdollinen.
László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki
Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa
maanneita!
Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen
takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja
tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän
seipään, löytääkseen paikan palatessaan.
Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen
rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot.
Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti
hänen kultakolikoillaan.
Kiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi
liikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja
nojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan.
— Oma koirani, sinä teit minusta herran! Sinä olet minun hyvä kohtaloni!
Hän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja
surullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt.
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto
hiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän.
Lászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja
ajatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin
juoksemaan kaupunkia kohden.
Mutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan
tuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle,
jonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut.
László ryntäsi sinne henkitoreissaan.
Pelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja
kaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan
vangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia
hovipoikia.
»Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa
herätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin
takaa-ajettuna.
Vieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun
syventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja
kapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen
lakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi
käydä herrasta.
— No mikä nyt? — sanoi hän murahtaen.
— Tahdon syödä — läähätti vieras.
— Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi,
herraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan
heilauttaa lakkiaan.
Pöytäseurueesta sanoi joku välinpitämättömästi:
— Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan
jotain rihkamaa.
László kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja
smaragdit tippuivat pitkin lattiaa.
Ilmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli
repeytynyt juostessa.
Rohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt
huomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai
aristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa.
— On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän
hidastelevasti.
— Jos olisin tuonut, en pyytäisi,
— Mutta tälläkertaa en minä voi antaa mitään.
László veti taskustaan kultarahan ja pyöritteli sitä sormissaan.
— Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti
Gergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me
olemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista
saaliistaan. Kuka te muuten olette?
— Minä olen aatelismies László Fáradi Veres.
— Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija
tänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa
on kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti,
lisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta
lisää.
Herrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään
tapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea
tietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja
paiskanneet kättä tulijalle.
— Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin
suonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä
hyvinkin tuore.
— Ja viinille tuoksuva — pisti lomaan toinen herroista.
— Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan
jälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon
toverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme.
Hänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki
kilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin
vierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa.
— Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen
nuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen
Miklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia
veitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän
paistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se,
jolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut.
Toivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan.
László pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä
suinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan.
— Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän
olisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt.
Sillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret
herrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat
toisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti.
Onneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan
ollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan.
István Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli
istahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi
hätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä
ihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli
koira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon,
istahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä
tähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja
uhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti
pelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen.
Laszlo nauroi makeasti uhkailevan jäniksen jutulle.
— Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti
Kovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun
seinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. —
Minä vaadin hyvitystä.
Toverukset hypähtivät kaikki pystyyn hiljentämään hänen kuohuntaansa.
— Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet
aivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua.
— Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei
hän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin
mittelemään miekkoja kanssani.
László änkytti hämmästyneenä:
— Minustako on kysymys?
— Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta
aateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa
kenkä.
Hän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja
sentähden hän vastasi vältellen:
— Jos te uskotte, miksi en minäkin silloin uskoisi?
— Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan
senvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta
oppia tuntemaan uuden aatelismiehen.
— Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen
häntä siltä kannalta.
Sitten sanoi hän ääneensä:
— No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa
jänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt
joku metsästysjuttu, uusi toverimme.
— En minä ole koskaan metsästänyt.
— Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä
ole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa
hallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei.
— Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin
ainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella.
— No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten
kerran tapasin karhun.
— Kuulkaamme, kuulkaamme, mutta ryypätään hiukan välillä!
He kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa
tarkkaavaisina:
Tullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein
kokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran
kuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden
lehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni.
Pelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman
kauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani
edes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se
olisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden.
Ensimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan
mieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä
vähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren
puun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen
pelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä
puuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei
karhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni,
mutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään
hampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta
samassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen
karhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin.
— No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään
pidättäen.
— Minä uskoin sieluni Jumalan huomaan...
— Mutta mitä karhut tekivät?
— Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain
ja söivät suuhunsa!
Ah? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky
hypähti ensimäisenä tuoliltaan.
— Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet
verraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä
me saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me
tunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi.
No nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli
rohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla
kertaa.
He paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai
seurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä
kunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli
enää pilantekoa.
He jatkoivat ilotteluaan sivu puoliyön, kunnes István Veér vihdoin
sanoi:
— Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä
Pyhän-Jánoksen uhrimalja.
Kovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää
Veres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres
ehdotti:
— Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa
maatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa,
sitten erkanemme.
Saammepa nähdä kuka maksaa?... Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis
ollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä!
— Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on
vähiten?
Hän veti itse taskustaan kukkaron ja helisteli sitä käsissään:
— Tässä on satakaksikymmentä kultakolikkoa.
— Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle
taskunsa sisällyksen.
László Veres huomautti hymyillen:
— No silloin minä jo huomaan, etten minä ainakaan joudu maksamaan.
— Miten niin? huudahtivat toiset kummastellen. Mistä sinä sen huomaat?
— Mistäkö? Siitä tietysti, että minulla on paljoa enemmän rahaa!
Ja hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin
että ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät.
— Siinähän on äärettömästi rahaa — kummasteli István Veér.
Veikot muuttuivat aivan suolapatsaaksi, kun Farkas Naláczy lopulta
sanoi:
— Tunnusta pois, että sinä vedit nenästä tänään hallitsijaa.
— Millä niin?
— Sillä repaleisella puvullasi.
Kun he menivät ulos kapakanovesta, sanoi hän tovereilleen:
— Kuka teistä antaa minulle yösijan?
Kaikki olivat halukkaita, ja László vastaanotti Petkyn tarjouksen.
— Mihin aikaan nouset? — kysyi Petky.
— Aikasin, sillä minä lähden täältä eteenpäin.
— Minne menet?
— Lähden etsimään veljeäni.
— Missä on sinun veljesi?
— En tiedä, mutta minun täytyy löytää hänet.
Aamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista
toiset puolet olivat tosia.
Se puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät
useita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut
tasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista
yht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita
kiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti
uteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne
olivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli
hallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken
oli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä,
Albert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin
kaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály
Teleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä
ihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin
puolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan
lattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei
ne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne
olivat pudonneet.
— Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten
herrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira
ja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta
eipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan
kahmalokaupalla.
No nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se
nuori mies oli.
Niin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut
jäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille
eilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut
Petkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä
kiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen
taskussaankin oli noin vaan irtonaisena _nyrkinkokoisia_ timantteja.
Tämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava,
likainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi.
Tästä ei suinkaan ollut vaikeata arvata loppua.
Ei hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus!
Mistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken
varastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä
siis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan
kellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän
voinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen!
Sanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä
siitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun
puettu kuninkaanpoika.
Mutta mitä hän silloin täältä etsi?
Hei, mitäpä tavallisesti valepukuiset kuninkaanpojat etsiskelevät?
Puolisoa.
Ja jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut
tähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä?
Telekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat
selville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä
pyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet.
Pahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille
lähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta.
X
Agnes Nesselroth.
László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä
löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni
seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa
perille.
Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin
sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa
eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.
Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen
pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No
sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema
teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä
ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein
liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti
olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.
Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin
odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla
valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli
pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla
koristetut.
Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki,
ollut sanottavia nähtävyyksiä.
Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen
kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset,
eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset
rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten
pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat
poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman
kaikkein kaunein rakennus.
Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki
valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut
kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla
millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen
kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.
Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat,
ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi
ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä
yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa
maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:
— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen
armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka
alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me
voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi
varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä
se kalliiksikaan kävisi.
Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui
ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi
porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä
valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen
hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin
toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat
vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen
vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta
heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi
maailmassa elääkään.
Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt
Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin
tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin
jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin
hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden
suurimmaksi vastenmielisyydeksi.
Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli
kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän
ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi
koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista
koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon
onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se
aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi
hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri
suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta
sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli
halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui
samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön
hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.
Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin
tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi
tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on
arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.
Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan
Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä
silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni
miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut
kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan,
ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa
kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta
luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle
kadulle.
Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta
olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi
säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla
lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän
kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä
hänelle tapahtui.
Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita
silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!»
Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat».
Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja,
mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.
Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa
sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön
kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen
ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä
kanssa.
János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi
intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen
mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi
sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan
keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin
ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.
Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He
virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan
tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.
— Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti.
— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka
väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää
pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.
— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen
katseensa kiitää yli oudon huoneen.
— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä
ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.
— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini
käynyt?
— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen,
että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän
ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.
Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu)
purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka
täti kulta!»
— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka
oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.
Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle
laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi
viehättävästi kätensä pelastajalleen.
— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini
epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä,
mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin
isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa
olisitte pelastanut tätinikin samalla!
— Minä näin ainoastaan teidät, neitini!
— Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti.
— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa
kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään
unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.
Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan
myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki
siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen
jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa
ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies
sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei
sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!
Hän heitti ritariimme kylmän silmäyksen.
— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.
— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin
ajatella kotiinlähtöä.
— Minä saatan teitä, neiti.
— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi,
mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle,
herrani.
Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä
ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa
yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.
— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. —
Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole
lainkaan rahaa, herrani!
— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis
velkakirja siitä. Teemmekö niin?
— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole
tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen... Odottakaahan
hiukan!...
Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.
— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla
saadakseen sanoa jäähyväiset.
— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni
tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko
olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen.
Minä pidän sitä velkakirjanani!
— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä.
Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.
— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän
nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten
hiukan kainosti.
— Laszlo Färadi Veres.
Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat
siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László
sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä
koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä
hän löytäisikin hänet.
Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän
tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne
asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut
veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli
hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta,
toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen
loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes
László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki
hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa;
eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle
marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres»,
toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa
Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään
niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti
toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa,
aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.
Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa
kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes
kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän
veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa
hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon,
että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan
kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen
puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa
on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin
markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen
eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja
hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.
Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat
siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti,
verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole
toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme
vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme,
senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori
Szilágyi herran pihalle... jos sieltä vielä löytyy sinun kallis
aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä
sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin
matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan
muu kuin minä, minne sen teemme.
Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut
rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.
Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää
silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään
rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista
satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.
Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi
emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi.
Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset
olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä.
Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi.
Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän
hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis
Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään
»tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia,
joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin,
Agneksen me haemme kaikkein ensiksi!
Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan
tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä
kokonaan...
... Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat
edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään,
loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta,
Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen
ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti
puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.
László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun
debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta,
mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan
tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän
laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin
keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu
yksinkertaiseen mustaan arkipukuun.
Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään
pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.
— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja
löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.
Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä
kantapäähän:
— Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte?
— Ettekö tunne minua, Rozsomák herra?
— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä
ole Rozsomák!
— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta
kuka te siis olette?
— Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23]
Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä.
Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn
kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili
ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.
Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä
patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän
oli asettunut.
Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen
seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen,
miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja
sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli
sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli
antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän
oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni
yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön
muistonaan.»
Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja
kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen
valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:
»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa
Laszlo Verestä.»
Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti
majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.
Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi
pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti
kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa
hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan
takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää
olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta
kohden ja kysyi hyvänsuopeasti:
— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat
hiukan heikot.
— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.
— Miksi sanotte minua kreiviksi?
— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi
Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.
— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen
hovin ylivalvoja, János Rozsomák.
— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin
teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?
— En herrani. Kuka te olette?
— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten
metsästä... Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.
— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta
äänessä vilpitön suoruus.
— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.
— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin
olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, —
lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä
kreiviä.
— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja
sanoi nimekseen János Rozsomákin.
— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja
nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies!
Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?
Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen
linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset
ajatukset.
— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on
tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen,
miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?
Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei
voinut löytää selitystä.
Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan
pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.
Hovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista
kiinni:
— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen
majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa
varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II
oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.
Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha
keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja
kärsimättömästi lähettejä.
Tänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa.
Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat
ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät
matkalaukkuja vankkureille.
Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista
arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.
Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan
rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta...
Jokainen uskoi lujasti, että se punertaisi.
Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun
hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin
vastauksen.
Hän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon.
Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut
hienoilla kirjaimilla:
»_Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni_.»
Hän huudahti riemusta.
Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen
sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.