Sanansaattaja toisesta maailmasta.
Teini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä.
— Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy.
— Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne.
— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä
tilkka rohkasuksi.
Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan.
Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän
jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta
maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä
muuttuisikin leiväksi.
— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa
huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa
unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli
katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat
kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja
jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät
kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.
Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista
väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä
ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä,
minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä,
katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa
mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen
pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli
vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen
sillätavoin kuin nuorempi valtaherra.
Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat
nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.
Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten
voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.
Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli
kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin
toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta
pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti
kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:
— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan
nähdä, kun itsekin joudun sinne.
— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet
ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.
— Jos sinäkin lupaat, Miska.
— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen
uskoni.
— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon
totuuden.
Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon
herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän
maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.
He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä
he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi
suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.
Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä
veitikkamaisesti:
— Pysytkö vielä lupauksessasi?
— Pysyn.
Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän
huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.
Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti
vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.
Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut
siihen, että hänet öisin herätettiin.
Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi
itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen
vierähtivät ikkunan viereen.
— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen
tohveleitaan.
— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.
Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi
seisoi ulkona.
— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla
äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, _että toisessa maailmassa ei ole
sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin
miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!_
Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä,
Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi
narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka
kuu paistoi sinne kirkkaana.
Kukot kiekuivat puolenyön hetkeä.
Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja
aamulla makasi hän kuumeen kourissa.
Mutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa
ilmotti:
— Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut.
— Mitä on tapahtunut?
— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle
suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.
* * * * *
— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti
kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja
saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole
oikeassa.
— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja
opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.
Valtaherrojakin se miellytti.
— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä
antaudun.
— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.
— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?
— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.
— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi
Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä
mairitteli.
— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa
Inczédi herra.
— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin
oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan
täydestä. Sellainen on maailma!
— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille,
joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa;
sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan,
sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.
— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä
ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.
Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän
viittasi heti puvuston hoitajalle.
— Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin.
Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli
yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset
saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu.
Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten
esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.
— No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika.
— En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne.
— Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena.
— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies
kantaa, mutta minä en ole aatelinen.
Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti,
että kyyneleet valuivat hänen silmistään.
— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut
tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä
sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä
uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä
on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa
hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa
maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne,
niin saa hän maalata aateliskilven.
Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja
hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti
olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.
— Teidän armonne on suvainnut kutsua minua.
— Mitä sinulla on tekeillä?
— Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen.
— Jätä se työsi nyt...
— En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa...
— Mitä naisista... Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti
aateliskilpi.
— Mitä maalaisin siihen?
— Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten.
— Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata.
— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän
surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta...
No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi,
poika?
— László Veres.
— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa
sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.
Runsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna.
Hallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista.
— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan
mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu
mies?... mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille
veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä
minun omaakin päätäni.
— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi
itsetiedottomasti.
— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy
taakseen kääntyen.
— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi
vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.
Sitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen:
— Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena.