VII.

Hallitsijan iltapäivä.

Erdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka

oli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa,

varsinkin _iltapäivisin_.

Näitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin

ja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen

lakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää

tai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti

johduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti

iltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että

hän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi,

kun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut?

Mutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana

vetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla

ei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen

korkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan

tunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana

olemista.

Itse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja

kevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin

piru pyhää suitsutusta.

Kaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä

juomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli

kyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari

Gyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia

viinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä.

Apaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein

viinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän

koristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli

kaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat

kahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes

de Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili

Filip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä.

Niin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan

ajanvietteeseen.

Eräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä

mitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä

loistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä

Kristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä

minkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen

muodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä

tahtonut loppua tullakaan.

Tavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että

hallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen

korkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä

juoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta

ihmistä toiseen maailmaan.

— Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes

Bánffy.

— Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä

erotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä.

— En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin

juominen edistäisi kuolevaisuutta.

— Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että

kuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten

keskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä.

Tälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta

kuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen

tulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli

tietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin

tuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen

sensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin

tuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa

melussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti.

Väittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen,

ottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti

ympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka

tavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen

puhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen

kiusallista.

Mutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen

korkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä

lausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa

asioissa ei hän suinkaan ollut varma.

Mutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta

intohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä

äänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei

tällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon.

— Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään.

— Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään

on minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut

Eperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut

ulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten

oppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme

sittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer

vaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly

lähettiläs.

Maljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen

nuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen

husaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua

ilmottamaan:

— Schmidt herra saapuu heti teidän korkeutenne puheille.

— No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa

maailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja

mitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman

miekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne

yhteen paikkaan, herrani.

Samassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra,

yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla,

kalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi

tahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä

tilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä

oli kostea kiilto.

— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti

päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden

uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta.

Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me

annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä

olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.

Szepessiläinen kumarsi:

— Olen teidän korkeutenne palveluksessa.

— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on

oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy

nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.

Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa

sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä

esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän

kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava

uskonsa.

— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä,

kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu

totuuden vaaka?

— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, —

huudahtivat valtaherrat.

Ainoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi.

— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole!

Täyttäkää maljat viinillä, pojat!

— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani,

tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.

— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen

hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien

valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on

ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän

ainoastaan...

— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta.

— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon

ijankaikkisuuden asioita.

— Totta, totta!

— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi

voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi

tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille

kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.

— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy

kärsimättömästi.

— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat

väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka

Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.

Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki

tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä

sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli

hovinarri.

Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen

kuuli hänen sanansa:

— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle

ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen

ratkaiskoon ensimäinen oppimaton.

Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman

ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole

ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.

Hiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta.

— Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä!

Hoviherra meni ja palasi pian:

— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään

pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo

vastahankaa.

— No tulkoon sitten koirinensa.

Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat

tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään

repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä

täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa

ikuisesti kestävää tehdä.

— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena

niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.

— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että

»ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»

Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja

vilkutteli uneliaasti silmiään.

— Mikä on sinun nimesi?

— László Veres.

— Mikä sinä olet?

— Minä olen vaeltaja.

— Laiha ammatti — ivaili Béldi.

— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä

haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.

Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat

pakottaneet hänet tulemaan sinne.

— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. —

Etkö tiedä kenen edessä seisot?

— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin

edessä.

— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa

Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.

Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan

edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen

silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle,

minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva...

samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta

yllään ja kädessä jalokivinen valtikka.

Kerjäläisteini vaipui polvilleen.

— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan

hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.

Ystävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa.

— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. —

Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani.

Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.

— Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin?

— Hallitsijan käskyä täytyy totella.

László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa

edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä,

viisaita silmiään.

— Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy.

Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan.

Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle

Inczédille:

— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin

mokomilla hullutuksilla.

— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että

me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi

meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten

silmiä.

— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta

ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin

hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman

mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.

Béldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn:

— Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni.

— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan

oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden

joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.

— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne

ovat edes tosiakaan.

— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren

miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.