Valkea ja musta koira.
Vanha, rokonarpinen pää kurottautui ovesta huoneeseen:
— Lähdetään jo, rouvaseni, meillä on pitkä matka edessämme.
— Heti Pizsera, aivan heti.
Tämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun
lupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin
kun hänellä oli halua.
Hänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta
ja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla
tavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo
vanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella
vaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus.
Pari sellaista värsyä on meidänkin päiviimme asti säilynyt:
Pizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran
jyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana.
Pizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua
laulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa».
»Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon
sen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.»
Pizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille,
että hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki
paroille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä
eivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat,
kun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla
silmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli
varsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä
enemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos
täti vihdoin pojistaan.
— Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan
poikki vankkureille.
Pojat juoksivat hänen kintereillään.
— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!
— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi.
— Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä
miehiä... kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten
kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)
Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka
tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.
Pereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri
joukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä
vihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti
nyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te
hallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.»
Mitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, —
mutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä.
— Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, —
tervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena.
Pizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän
piiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä,
saaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle.
Dobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka
oli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti
pihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti
vuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään.
Ikkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat
vielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi,
lankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan.
Vasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas
arotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen
syntymäkaupungilleen.
Ja samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat
pojat.
— Pysäyttäkää, Pizsera, pysäyttäkää. Tuota, mitä minä puhunkaan... Voi,
järkenihän minä menetän. Mennään, mennään, nopeammin vaan, sillä jos
lapseni minut saavuttavat, särkyy sydämeni.
— Älkää säälikö ruoskaanne, jos Jumalan tunnette — rukoili Dobos täti.
— Ruoskaa? näillekö? — murahti ajaja loukkaantuneena. Ei kait kukaan
ole niin hullu, että iskisi kannuksensa lohikäärmeen kylkiin.
Mutta hän iski kuitenkin vaakalintujaan, niin että ne todella lähtivät
laukkaamaan ja tieltä kohoava pöly peitti näkyvistä pian taakse jäävät
teinit ja teineiltäkin yhä kauemmas loittonevat vankkurit.
— Palaammeko? Miksi? Mennään mieluummin sinne, minne meidät silmämme
vie. Jokin salaperäinen tunto sanoo minulle, että me löydämme onnemme.
— Sitäkö tarkotat, että me kerran vielä oikeina aatelismiehinä palaamme
Debreczeniin?
— Ei tänne, ensiksi täytyy meidän mennä Szegediin — huokasi Pista. —
Jos minusta tulisi jotain, etsisin ensiksi tädin, helpottaakseni hänen
kohtalonsa kovuutta, sitten haastaisin Krucsayn tilille teoistaan ja
vasta sitten palaisin tänne.
Muistellessaan tätiä, kuvastui hänen kasvoillaan surumielinen hellyys,
joka muuttui Krucsayta mainitessa silmistä säihkyväksi koston tunteeksi
ja kun hän lopulta ajatteli Debreczeniin paluuta, hehkuivat hänen
kasvonsa punaisina.
Kultainen miekankannatin oli hänellä nytkin sievästi kokoon käärittynä
muassaan viittansa taskussa ja tulevaisuudessa hän sen vyöttäisi
vyölleen, niin että saisi antaja nähdä, että siinä sittenkin riippui
kunniakas miekka...
— Olkoon menneeksi — vastasi nuorempi veli — lähdetään vaan onnea
etsimään.
He lähtivät umpimähkään vaeltamaan, ensimäisenä matkan määränä
ensimäinen torninhuippu. Kauan he kulkivat rinnatusten äänettöminä,
kunnes Pista puhkesi puhumaan:
— Suuri on yrityksemme, veljeni, ollakseen sulaa hullutusta.
Kaksi kerjäläistä lähtee taivaltamaan turvattomina ja kuitenkin
toivehikkaina. Tuskallista! sillä ainoastaan toiveita on eväsreppumme
täynnä.
— Mutta sekin voi tyhjetä.
— Minun reppuni ei, mutta minä olen huolissani sinun tähtesi. Pelkään,
ettei sinulla ole kylliksi kestävyyttä. Ja kuitenkin voi sattua, että
sinä saavutat määränpään ennen minua. Lupaa minulle siinä tapauksessa,
että autat kasvatusvanhempiamme ja kostat isämme surman.
— Lupaan, vastasi nuorempi teini juhlalllisesti.
— Kuulkoon avoin taivas yllämme sinun lupauksesi!
Hämärä laskeutui juuri kasteiselle ruoholle ja taivaankannelle syttyi
kaksi pientä tähteä.
Veljekset katsoivat taivasta ja pienet tähdet tuikkivat heille
ystävällisesti, aivan kuin olisivat sanoneet: »Kuulimme kyllä, kuinka
emme olisi kuulleet?»
Puoliyön aikaan tulivat he kylään ja vain yhdessä ikkunassa näkivät he
valon tuikkivan. Väsyneinä he koputtivat ikkunaruutuun.
Pieni ikkuna aukesi ja kirjavat verhot vedettiin syrjään.
— Kuka siellä? — kysyi karski ääni sisältä.
— Me olemme nälkäisiä teiniparkoja. Pyytäisimme hyviltä ihmisiltä
makuusuojaa yöksi ja leivänkannikkaista. Näimme täältä valon ikkunasta
ja siksi rohkenimme kysyä.
— Ei tämä ole kulkijoille hyvä paikka, tänne odotetaan kuolemaa
vieraaksi — vastasi äskeinen ääni.
— Niinkö? Kuolevako on talossa? Suokaa anteeksi, mutta emme me ole
kuolema.
— No silloin luikkikaa matkoihinne.
Hän paiskasi vihastuneena ikkunan kiinni, mutta tuskin olivat he
ehtineet kymmentä askelta edemmäksi, kun se jälleen ponnahutettiin auki.
— Hei, teinit, teinit! Tulkaa takasin, osaatteko te kirjottaa?
— Siksi kait me olemme teiniä, että osaamme — vastasi László.
— No tulkaa sitten sisään. Satuittepa aivan parahiksi.
Hetken kuluttua avattiin ovihaka ja teinit päästettiin ahtaan
käytävän kautta huoneeseen, jossa kirjavalla vuoteella makasi kuoleva
eukkovanhus.
Harmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa
kohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti
hän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina
hänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies,
oikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä,
jotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on
kirjotettava.
Vanhus yskähti tuskallisesti ja hänen ohimonsa muuttuivat sinertäviksi.
— Voi, voi, oletteko te taikuriteiniä?
— Emme ole taikuriteiniä. Me olemme Debreczenin kollegiumista.
— Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa
löivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo
kynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä
vaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut
helvettiin.
Vanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset
kirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli
täyteen kirjotettu.
Pista tarttui kynään ja ryhtyi kirjottamaan vanhuksen sanelun mukaan:
— Sieluni annan minä taivaan Jumalalle.
Pitkä mies nyökäytti hyväksyvästi päätään.
— Kirjota edelleen, teini. Ruumiini annan minä maaemolle.
Tämänkin vastaanottivat läsnäolijat rauhallisesti.
— Maani annan minä János Kertésille, poikani pojalle.
Nyt katsoivat kaikki vihasina nuorta miestä, joka jalat ristissä istui
pöydällä, vuoleskellen jotain puukollaan.
— Jalallisen omaisuuteni määrään minä veljeni pojalle Istók Ráczille.
Pitkä mies yksin vilkutti silmiään.
— Kirjota, teini, kirjota — voihki kuoleva, ponnistaen kaikki voimansa.
— Talo ja kaikki mikä siinä on olkoon poikani tyttären Agnesin
omaisuutta.
Sillävälin kun teini kirjotti tätä paperille, tulistuivat Agnes ja
Istók Rácz peränurkassa kiistelemään. Istók väitti, että kaikki,
millä vaan oli jalat, kuului nyt hänelle, pöydät, tuolit, pata ja
penkit, sanalla sanoen, kaikki millä vaan on jalat. Mutta Agnes väitti
että »jalalliseen omaisuuteen» kuuluvat ainoastaan kotieläimet: »En
minä, Istók setä, anna täältä viedä edes ainoatakaan rikkinäistä
kolmijalkaista pannua.»
Sairasta ei tämä kinailu sanottavasti häirinnyt, tuskin hän sitä
kuulikaan ja hän jatkoi määräyksiään edelleen.
— Kaiken rahani, tuhannen taalaria, annan minä nuorimmalle
lapsenlapselleni Ferencz Mohoraille, mutta hän saakoon sen vasta
neljänkolmatta vuotiaana.
Samassa hypähti pankolta alas mainittu Ferencz Mohorai, kolmentoista
vuotias poika.
— Missä ne ovat ne tuhannen taalaria, isoäiti? Anna tänne ne pian ja
kuole sukkelaan.
— Hiljaa, sinä kotisirkka! Miten uskallat sinä puhua sellaisia
isoäidillesi, sinä kiittämätön?
Kuolevan keltaisille kasvoille ilmestyi heikko hymy merkiksi siitä,
että rakkaus ei anna itseään voittaa ja hän tarttui hellästi pojan
käteen.
— Ai, sinun kätesi on niin kylmä, isoäiti. Päästä irti!
— Hyvä, hyvä, mene sinä vaan nukkumaan. Mutta käänny vielä kerran tänne
valoon päin, että näkisin minkälainen sinä olet.
— Odota hiukan, minä harjaan tukkani ensin.
Sairaan mummon kasvot kirkastuivat kujeillessaan rakkaan lapsenlapsensa
kanssa.
Tällä välin oli Agnes tuonut kannullisen piimää Laszlolle ja suuren
leipäpalasen. Pista sanoi kärsimättömänä sairaalle:
— Vieläkö on jotain kirjotettavaa?
— Odotahan hiukan... maa, raha, talo ja huonekalut, jalallinen
omaisuus... ei ole muuta! Mutta on, on sentään... molemmat rakkaat
koirani. No, kelle minä annan koirani?
Aprikoiden ummisti hän silmänsä hetkeksi, sitten sanoi hän
vaikeroivalla äänellä:
— Koirat? Niin tosiaankin koirat? Hei teinit, — huudahti hän melkein
hilpeästi... koirat minä annan teille, teinit.
Hän oli kammottavan näköinen kun hän tätä sanoessaan irvisti
hampaitaan. Valvovat sukulaiset hymyilivät, mutta Pista sanoi
kohteliaasti:
— Kiitämme nöyrimmästi teitä hyväntahtoisuudestanne, mutta mitä voimme
tehdä koirilla kun ei meillä itsellämmekään ole suuhun pantavaa.
— Mitä kerjäläismunkkia te sitten olette? Mistä te tulitte tänne ja
minne olette matkalla?
— Me olemme orpoja, eikä meillä ole mitään matkanmäärää eikä ketään,
joka meitä auttaisi, me vaan olemme onneamme etsimässä.
— Onnea? — sähisi hän ja alkoi kiihtyneenä väännellä käsiään
kirjavavaaruisten tyynyjen lomassa. Entä jos minä olen teidän onnenne?
Kuolevan vanhan akankin hahmossa se voi näyttäytyä. Mitä te siitä
tiedätte, naperot! No, no, viekää vaan matkassanne koirani; vielä te
niistä kostutte, poikani. Kuka tietää, mihin ne vielä kelpaavat? Vai
ette tiedä millä niitä elättäisitte? Hei, hei! Bodri! Drava!
Kaksi tavallista pientä paimenkoiraa kömpi esille vuoteen alta:
pitkäkarvaisia, tuuheahäntäisiä ne olivat molemmat; toinen oli puhtaan
valkoinen ja toinen sysimusta.
— No, eikö totta, kauniita ovat minun koirani? Tule tänne sinä musta,
sinä Bodri, niin, niin, nuole sinä minun laihaa kättäni, miten hyvä,
lämmin kieli sinulla onkaan... minä jätän sinulle kolme kovaa taalaria,
äläkä sano, että sinulla oli huono emäntä, ja sinulle, Drava, riittää
hyvin yksi taalari, minä tunnen sinut ja senvuoksi jätän sinulle vaan
yhden taalarin.
Hän pisti kätensä pieluksen alle, veti sieltä pienen kukkaron ja laski
edessään olevalle pöydälle kolme taalaria toiseen nurkkaan ja toiseen
yhden.
— No, teinit, valitkaa nyt koiranne, hi, hi, hi. Sinä valitse ensiksi,
joka kirjotit testamentin.
— Minä annan veljeni valita, — sanoi Pista vastaukseksi.
— Minä valitsen sen koiran, jolle on yksi taalari luvassa, tuon
valkoisen! — vastasi László empimättä.
Vanha akka irvisti niinkuin paholainen.
— Kelpo poikia te olette, kelpo poikia!... Te löydätte varmasti
onnenne. No katsohan, katsohan tuota, kun kumpikin antaisi toiselleen
rahakkaamman koiran.
Sairas pudisti päätään kummastellen ja siihen päänpudistukseensa hän
nukahti.
»Ei se kuolekaan» — kuiskasivat sukulaiset — »se vaan tekee pilaa
meistä ja senvuoksi kutsutti luokseen.»
Mutta aamulla hän oli jo kuollut, kun teinit, jotka olivat nukkuneet
yönsä heinäladossa, lähtivät koirinensa matkaan.
Aivankuin tietäen kuka kummankin oli isäntä, juoksenteli valkoinen
koira Lászlón rinnalla ja musta Pistan vieressä.
Tiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18]
lakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan
Alföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään,
sillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä;
siellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä
kaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa,
löytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla
valkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet
siivillään kulkijalle: »tänne, tänne.»
Vihdoin myöhään illalla ehtivät he suuren metsän laitaan.
Valkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen
hampaittensa välissä.
— No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään.
Paistamme vaan jäniksen ja syömme sen.
He asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja
iloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä.
Heidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän
kätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he
rukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva
voimakas miehen ääni tervehti:
— Hyvää päivää, poikaset!
Teinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi
heidän edessään.
— Jumal' antakoon, — vastasi Pista suopeasti.
— Mitä te täältä etsitte, pojat?
— Paistamme vaan illallista.
— Aha, jäniksen paistia! Mistä te sen saitte?
— Koira otti kiinni.
— Toivon vaan, ettette sitä aio yksin syödä kokonaan. László naurahti:
— Kyllä sellainen oli meillä aikomus, sillä emme ole syöneet mitään
koko päivänä.
— Silloin olette yhden päivän jäljessä, sillä minä en ole kahteen
kokonaiseen päivään saanut mitään suuhuni.
— Herran tähden, silloin on kolmas osa teidän.
— Ei sillätavoin, poikani, ei sillätavoin! Kuinka paljon teillä on
yhteisesti ikää?
— Veljeni on minua puoltatoista vuotta vanhempi ja minä käyn
yhdeksättätoista.
— Lapsia te olette vielä! Minä olen täsmälleen kahtavertaa vanhempi ja
minun täytyy siis saada kahtavertaa enemmän lihaa kuin teidän.
— Niin kyllä, mutta täällä ovat koirat ja niidenkin täytyy saada jotain
vatsaansa.
— Koiralle kelpaa luukin, jos totuuden sanomme.
— Jos totuuden sanomme — huomautti Pista — on koko jänis koiran oma,
sillä se on sen kiinnikin ottanut.
— No silloin emme jaa sitä oikeudenmukaisesti — sanoi hän ärsytellen,
— vaan sopikaamme kaikessa ystävyydessä. Minä en pyydäkkään jäniksestä
omaa osaani, vaan tyydyn siihen, että kumpikin teistä antaa puolet
osuudestaan minulle.
Pojat suostuivat. Vieras istahti heidän kanssaan tulen lähelle ja he
jakoivat maukkaan jäniksen veljellisesti keskenään. Aterioidessa kyseli
vieras poikien matkan määrää.
— Onnea me olemme etsimässä.
— No sitähän jokainen etsii, mutta harva löytää. Onni on aina
jokapaikassa, mutta pysyväisesti ei missään. Se on suuri lurjus,
poikaseni, ei sen jäljissä kannata juosta, sillä se voi tulla
luokse itsestäänkin, jos haluaa, ja vaikka ajaisitte sitä takaa,
ette sitä löydä, ellei se tahdo. Mutta minä huomaan, että te olette
hyväsydämisiä, senvuoksi sallikaa minun matkata teidän kanssanne.
Minun nimeni on János Rozsomák. Pian saatte nähdä, että voin teitä
paljossakin auttaa.
— Entä minne teillä on matka?
— Wieniin.
— Kumpa vaan ei kuninkaan luokse? — sanoi Pista.
— Hm! Saattaapa olla niinkin.
— No silloin me tulemme teidän matkassanne aivan ilolla. Sillä mekin
olemme aikoneet Jumalan avulla pyrkiä kuninkaan läheisyyteen.
— Karttakaa kuninkaita, pojat, — ja hän rypisti kulmiaan. — Mitä te
tahdotte kuninkaalta? Kuninkaat ottavat ihmisiltä enemmän kuin antavat
heille.
— Me tahdomme tulla aatelismiehiksi ja olemme kuulleet, että siksi voi
vaan kuningas tehdä.
János Rozsomák naurahti:
— Niinkö te vaan luulette, että aateluutta niin vaan jaellaan kuin
Debreczenissä makkaroita. Suuria tekoja täytyy siitä hyvästä tehdä.
— Mutta me tahdomme tehdäkin — huudahti Pista innostuneena.
Mies nauraa hohotti niin että hänen täytyi vatsaansa pidellä.
— Hullu sinä olet, poikaseni. Kaikki kävisikin niinkuin tanssia vaan
jos köyhä mies päästettäisiin sinne, missä suuria tekoja tehdään.
Näin haastellen oikasivat he itsensä pitkäkseen puun juurelle ja
nukkuivat aamuun asti. Hämärissä lähtivät he jälleen kolmisin jatkamaan
matkaansa.
Matkan varrella sanoi János Rozsomák:
— Annan teille hyvän neuvon. Jakakaa maailma keskenänne.
— Mitä sillä tarkotatte?
— Te erkanette ensi tienhaarassa kumpikin omalle tahollenne: toinen
menee oikealle, toinen vasemmalle. Kahdelta sänkipellolta voi noukkia
enemmän tähkäpäitä kuin yhdeltä. Nyt te saatte jakaa keskenänne
tähkäpäät, mutta kun kumpikin kulkee omia teitään, löytää hän myös oman
tähkäpäänsä.
He ajattelivat tätä ja huomasivat sen oikeaksi. Viisas mies oli tämä
Rozsomák, häntä kyllä kannatti kuunnella.
Kun he tulivat ensimäiselle ristihaaralle, syleilivät ja suutelivat
veljekset toisiaan ja heittivät arpaa, kumpi taivaltaisi yksin Erdélyä
kohden. Jos ilmaan heitetyssä taalarin rahassa Marian kuva jäisi maahan
pudotessa yläpuolelle, saisi László valita, ja jos se jäisi alle, saisi
Pista tehdä päätöksensä ensin.
Hyvä oli Mariaan turvautua, Maria jäi päälle.
László ajatteli hiukan, että parempi olisi kulkea hauskan Rozsomákin
kanssa kuin yksin, mutta hänen koiransa, hänen valkea koiransa
juoksi edellä Erdélyyn vievälle tielle, ja kun se jo oli kaukana,
nousi se takajaloilleen istumaan ja ikäänkuin viittoili kohotetuilla
etukäpälillään isäntäänsä seuraamaan sitä tietä.
— No, olkoon niin. Minä lähden koirani jäljissä. Jumala kanssasi, rakas
veljeni.
— Seuratkoon sinua hänen siunauksensa.
— Ja jota Jumala ensiksi auttaa, lähteköön toista etsimään.
— Ja muut päätöksemme pysyvät ikuisesti voimassa.
Kyynelsilmin he ottivat toisiltaan hellät jäähyväiset. Rozsomákin kävi
heitä sääliksi ja hän itsekin kuivasi kyyneleen silmästään.
— Älkää nyt viisastelko ja käykö hellämielisiksi. Lähdetään kernaammin
samoja teitä kaikki kolme. Entäpä jos voisin antaa teille kummallekin
kelpo tehtäviä.
— Ei, ei — päätti Pista. — Te olitte aivan oikeassa. Eri tahoilla
täytyy meidän saavuttaa onnemme.
— Hyvä on, poikani — sanoi Rozsomák pudistaen lämpimästi Pistän
kättä — sinulla on kelpo sydän oikealla paikallaan: sinä jaoit minun
kanssani jäniksen ja sanoit tahtovasi tehdä suuria tekoja. Hyvin teit,
poikani, jäädessäsi tänne, sillä jos Jumalakin tahtoo, vien minä sinut
sellaiseen paikkaan, missä suuria tekoja tehdään.
Mikä se sellainen paikka oli, sen saamme pian nähdä.