Kelle jää puoti?
Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran
tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja
viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli
sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta
korkeammalta olennolta.
Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat
haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän
tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut
ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea
virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta
kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa
kokin toimi.
Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan
rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä
ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan
kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat
siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena
kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.
Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden
janonsa.
— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut
aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan
vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he
ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että
minulle paljon tukevammat nyrkit.
Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen
yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle
näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään
pyörälle.
Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni.
Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle
se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä
lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus,
mutta meille vaan leipäkysymys.
Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.
Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin
patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat
eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei
tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja
iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».
Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja
hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi
voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat.
He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.
Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin
pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme
kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos
setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.
László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa,
ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan
leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin
oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui
tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos
veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan
kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.
Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä
viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, —
huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.
Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin
Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka
Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi
siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota
professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala,
että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai
kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi,
jonka kollegiumi oli lähettänyt.
Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta
siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin
hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa
kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen
äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun
kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa
vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.
Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän
läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin
ainakin joku hoitamassa puotia.
László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken
hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä
miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä:
ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi
verrattomasti Brunsvik sankarin.
— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin
elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja
kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten
hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!
Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa.
Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin
hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.
— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos
täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta
sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.
Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.
— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.
Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen:
— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!
— No sitten minä menen kuninkaan luo.
— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman
suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia?
Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet
mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa
polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä
ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en
lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt
häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen
nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.
Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt
häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan
hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille.
Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman
kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja
tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä
muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.
Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein
nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan
hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.
Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan
hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he
kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki
siellä.
Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi
miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!
Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi
kunnon ihmiset murheellisiksi?
Kauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena.
Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut
sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi,
etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.
Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää
tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.
Nyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät.
Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja
kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon
hiiret.
Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä,
joista nyt ei tulisi mitään.
Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa
János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja
Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa
Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena
armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran
on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!
Kyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli.
— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti
molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten
luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!
Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin
kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne,
vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä
kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan
märkä kyynelistä.
— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii
meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa
rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon
kollegiumista.
— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin
että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella
teitä vielä kerran.
Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja
kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:
— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän
otti minulta minun omat lapseni.
Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja
masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä,
milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin
surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä
kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän
silmissään.