Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa!
Bujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat
meluamaan ja häväisemään:
— Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän
teinimme?
Itse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi:
— Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista!
Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa
ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä,
mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka
voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» =
kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».
Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka
ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään
kun varpunen hyökkää haukan kimppuun?
»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja,
mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja
puhalsi siihen... Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla
tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä
hallitsivat unkarilaiset kuninkaat.
Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut
turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä,
puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet
muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä
tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen.
Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!
Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas... hop, hän hyppäsi Beken kimppuun
ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme,
punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen
kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän
hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät
nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä
herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.
Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla
vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan
olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen
päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja
jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina
alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille.
Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka
järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.
Katsojat pidättivät hengitystään.
— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti
jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä
kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.
— Iske, iske paremmin!
Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka
kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi
torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat
niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni
korkeudesta niinkuin ukkonen.
Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa,
nojaten itseään ulkonevaan oksaan.
Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta...
ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.
Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi
vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies
retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.
— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön
kerjäläisteini!
Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja
likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi
nousemaan pystyyn.
Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan
ulvoen taistelukentälle.
Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin
onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken
tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:
— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei
se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!
— Heitä irti — korisi Beke. — Hulluko sinun kanssasi ottelee kauemmin!
— Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden
fortissimus saa mennä hiuksia halkomaan.
Jälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti
»Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului:
Mainiompi mies on David kuin Goliath, Vivat, vivat, vivat!
Ylituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki
onnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan
porisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään.
Mutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen
neitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän
voittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa
käsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja.
Magda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja,
kun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli
hänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa.
— Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii
voimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän
miekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti
lentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen.
Poika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön
ääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui
kansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen
ja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka
siellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko
loistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat
hänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein
makein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi
pisarasta.
Dobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan,
heittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli
hän vakuuttelemistaan:
— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto
aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no
minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?
Ne olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä.
Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista
Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin
aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä
vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.
Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät
Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.
— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla
päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.
— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra
(vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän
sitä koskaan saa kantaa.
— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi
kantaa sitä?
— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei
siis tarvitse kannatintakaan.
Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa
puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli
rakentanut.
Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli
katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.
Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä
katein silmin tai pilkallisesti.
Eihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini!
Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti,
kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat
osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän
koskaan saisi kantaa miekankanniketta.»
Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä
pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät
sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen
yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.
Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli
pistänyt häntä syvälle...
Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt
häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta
oksalle, laulaen mielensä halusta.
Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja
peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta
siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan
parempana.
»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä
en ole?» kysyi hän aprikoiden.
Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät
selittäneet sitä hänelle.