Taistelu suuressa metsässä.
Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan.
He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän
kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä
sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli
surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan,
puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.
Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista
ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän
ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli
viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja
silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.
Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten
muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla
tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.
Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä.
Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa
voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt
tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä
olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein
antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.
Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori
Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet
kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa
vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on
sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin
antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja
kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena
helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.
Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet
ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta
kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten
päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne
ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä
päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti
kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä,
ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.
Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat
kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]
Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat
samannäköisissä puvuissaan.
Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624
muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä
kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta
ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi.
Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun
muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin
sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka
vaivaisesti harsii sen kokoon.
Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko
Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin
oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.
Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on
palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin
vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä
kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä
kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on
kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan
tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini
voinutkaan saada osakseen.
Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen.
Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla
tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on
melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi
humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen,
levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu
metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki
lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.
Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa
viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren
metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.
Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee
koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on
»magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja
verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He
heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee
turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen
heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle
tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin
miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit
halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät
»mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin
kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies
välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.
Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain
antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti
merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä
melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit
ojossa toistensa kimppuun.
Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen
mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan,
tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia
kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa
hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten
seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain
olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme
aikana.
Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:
— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta
näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!
Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän
rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi
joukosta.
Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.
Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi,
paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan
kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli
niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin
vankka.
— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.
— Kabasta.
(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin
lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)
Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.
Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:
— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa
noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä
kummempiakin sitten viimevuoden?
— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten
leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?
Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat
toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum
paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.
— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.
Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.
— Minä yritän.
Kuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä.
Domine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa.
— Hm,... minä syön sinut, linnunpoika!
— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana
seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.
— Kerjäläisteini!... Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No,
tämähän on kuulumatonta!
— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi
András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.