Lapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien
sormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä.
Armoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko
piirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä
silmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka
hallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti,
sama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen.
— Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen
jäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette,
Dobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás,
Mátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois
kylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon
täältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista
maksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.»
Dobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä
ja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja
lähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin,
Dániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella
olevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden
herrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin
oli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet.
Mutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän
mielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii?
Heidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin
maantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi?
Missä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista.
Ihmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään
niille orporaukoille?
Ja hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti
painuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät
raskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät
istumassa tunkion aitavierulla.
Vanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli
sitä hellästi:
— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa.
Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää
pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole
ajaja!
Mutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas.
— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn,
kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.
— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle
syötävää!
Pikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä.
— Kaukanako asuu Jumala täältä?
— Jumala asuu kaikkialla.
— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti
ruokaa?
— Oi, sinä pikku hupakko... ei sillätavalla!
Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti
kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.
— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen
lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän
on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun
hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät
varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!
Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli
kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa
täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet
kierrettynä toistensa kaulaan.
Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli
mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät
Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät
omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja
antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!
Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja
vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.
— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun
nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.
— Pali.
— Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun?
— Minä olen Feri — vastasi vanhempi.
— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos?
Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?
Dobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu.
— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?
— Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö?
— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme
toista ja Pistaksi toista.
— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän
tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän.
Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!
Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat
jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä
olette? László ja Pista, tulkaa tänne!»
Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin
ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa
parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän
askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet
vaan paremmin raikuisivat pihalla.