Dobos täti ja hänen teininsä.
Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa
kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.
Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään
heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka
viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä
Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole
vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»
Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat
professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että
heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.
Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja
hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä
nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen
aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän
nimellä.
Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa,
lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli
kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan
entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa
taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto
ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä
ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä
luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen
»rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine»
arvonimen.
»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme,
aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli
yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut
erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka
myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi
hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo
siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme
on tohtoreita.
Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin
mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti
sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.
Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen
maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse
kasvatti ilmaseksi.
Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he
saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.
Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla
sanottavan:
»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!»
Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri,
pahanilkinen István Perecz sitä salannut.
— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa
teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että
suoriudutte heistä sillätavoin paremmin.
Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos
tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada
väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti
hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä
olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä
oikein tuntenut.
Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi
haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti.
Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle,
ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken,
nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli
muristen puotiinsa.
— No älähän nyt, eukkoseni... sillä olenhan minä kuitenkin sinun
miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!
Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja
astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti:
»Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»
Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan
palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi
heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki
ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»
Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset
Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin,
tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha
kallistunut).
Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen
kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen.
Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan
käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden
kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä
olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi
oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat
professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen
armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi,
»olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta
sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]
Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin
maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä
historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja
vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan
päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi
ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja
vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut
mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen
teinin kohtaloa.