Lukijalle.
I. Dobos täti ja hänen teininsä.
II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä.
III. Taistelu suuressa metsässä.
IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa.
V. Kelle jää puoti.
VI. Valkea ja musta koira.
VII. Hallitsijan iltapäivä.
VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta.
IX. Aarre.
X. Agnes Nesselroth.
XI. Kadonnut onni.
XII. Vanki.
XIII. Kehen ei kuula osu.
XIV. Mestauslava.
Selityksiä.
Lukijalle.
Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena
unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen
kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä
aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella
tavattomasti huvittavat.
Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse
rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun
vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin
aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan
pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin
kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja
ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku,
ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti,
että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä
välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta
näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen
laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut
ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten
valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan
uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista
liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen
kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat
useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä
ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen
maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin
jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.
Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista
Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi,
jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina
lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija,
joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo
ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän
sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.
Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák)
on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen
tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen
mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta,
jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten
seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme,
että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä
suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta
repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.
_Suomentaja_.