TUOMARI. No, mite sitte?
JEREMIAS. Mitäkö sitte? Otin ja pyöräytin ruunan takaisin. Kiusallaan
se sen on tehnyt, tuumin, sen se on näköinenkin, se eukko. Sitte sanoo
minun munarahat juoneeni ja jättäneeni tahallani kahvit ostamatta...
TUOMARI. No? Minne sine nyt mene?...
JEREMIAS (ikäänkuin kysymykseen vastaten). Kotiin menin. Ruuna kun näki,
että kotiinpäin mennään, niin huiskautti häntäänsä noinikään ja lähti
juoksemaan aika hujakkata...
TUOMARI. No, no, no! Ja sitte tulit kotona?
JEREMIAS. Kotiin tulin. Ja silloin oli jo myöhä ilta — minkä lie ollut
tuossa yhdeksän kymmenen tienoissa — sillä melkein puolet matkaa
olin jo kaupunkiin ajanut. Ja kun kujan suuhun ennätin, niin siihen
ensikseen kuulin porsaan vinkuvan. Mitähän se nyt uikuttaa? arvelin.
Jokohan se Serahviina taaskin on kylään ehättänyt ja on jättänyt
elukkaraukan ruokkimatta, arvelin. — Se on semmoinen, ett'ei se ota
oikein kotona pysyäkseen; aina sill' on milloin mihinkin muka asiata...
PERSKA (nykien Jeremiasta takaa takista; puolikovaan). Elä sekoita
muuta joukkoon.
TUOMARI. No? Ja silloinko sine näit, ette Samuli Huilu se porsas
varasti?
JEREMIAS. Ka, niin, niin. Minä kun liiterin luo ajoin, niin näin, että
tuvan porstuasta kämpii mies, jolla on säkki selässä ja porsas säkissä
vinkuu. Ja hän kun minut äkkäsi, niin lähti juoksemaan, minkä jaloista
pääsi.
TUOMARI. Ja sine tiede varma, ette se oli Samuli Huilu, se varas?
JEREMIAS. Ka, tiedän varmaan. Ja tietäähän sen Kaisa ja Aapokin. Nehän
ne oli nähneet Samulin samaan aikaan meidän talosta säkki selässä
painavan. — Niillä on Kaisalla ja Aapolla niinkuin naimatuumat
mielessä ja Aapo oli justiinsa sinä iltana käynyt yöjalassa Kaisan
luona.
TUOMARI (Samulille). No, mites Sine tehen sanot?
(Merkitsee kanteen paperille.)
JEREMIAS. Mitäs se voi sanoa? Ei mitään.
TUOMARI. Mine kysyn Samuli Huilu.
Samuli. Jaa, minäkö?
TUOMARI. Niin sine.
SAMULI. Enhän minä, herra herassyötinki, ole koskaan mitään varastanut
enkä toisen omaa tarvitsekaan. Se tuo Jeremias vaan suotta aikojaan
rettelöipi. Tunteehan sen jokainen, että se semmoinen riitaisa on.
Lautakuntakin sen voi todistaa. Eikähän se oman vaimonsakaan kanssa
toimeen tule...
JEREMIAS. Nyt se tahtoo taaskin vaan selvän asian sotkea...
TUOMARI. Suu kiinn'! Nyt on Samulin vuoro haasta. — (Samulille). No?
Mutta sine ole kuitenkin sine ilta Pönttösen taloss', vai?
SAMULI. Kyllä, poikkesinhan minä sinne, sitä en kiellä. Minun täytyi
sinä iltana käydä vähän kirkonkylässä ja kun minä kuljin siitä pihan
läpi — se tie kun oikaisee pari Venäjän virstaa valtamaantiestä — niin
se Serahviina koputti minulle tuvan ikkunaan ja pyysi tulemaan sisään
juomaan kupin kahvia. Me ollaan sen Serahviinan kanssa vanhoja tuttuja.
Juotiin kahvit, tarinoitiin vähän ja sitte läksin minä pois.
TUOMARI. No, mike aika sine leksit pois sielte?
SAMULI. En minä sitä aikaa niin jämtilleen tiedä, kun ei heillä kelloa
ole. Oli se jo ollut pitkän aikaa pimeä, kun minä pihalle tulin.
TUOMARI. Tunnustatko sine, ette sine se porsas varasti?
SAMULI.. Enkä oo sitä varastanut, se on totinen tosi.
TUOMARI (Jeremiakselle). Sinun vaimo oli kotona sine ilta. Oliko hen
makka tai valvo, kun sine tulit kotona?
JEREMIAS. Makuullahan se oli. Kuin pölkky makasi, kun minä tupaan
tulin, — ei sano mitään kuulleensa. Enkä minä tiedä, mikä sille sinä
yönä tuli, mutta silloin se kuorsasikin kuin sika, vaikk'en oo sen
kuullut koskaan ennen kuorsaavan.
JULKUNEN (varottaa taas sormellaan).
TUOMARI. No, no, no, no! — Mutta onkos sulla sitte mite vierasmiehiä,
jotka sen on nehnyt?
JEREMIAS. Onhan ne. Sanoinhan minä jo. Täällähän ne on Aapo ja Kaisa
käräjäpaikalla.
TUOMARI. Kuka ne on? Nimet?
JEREMIAS. Sehän se on Helanterin renki Aapo Ropponen ja naapuri
Issakaisen piika Kaisa, — Ripuli se on sukujaan.
TUOMARI (merkitsee sen paperille). Mändylin kallar in vittnen,
drengen Aapo Ropponen och tjenstepigan Kaisa Ripuli!
SILTAVOUTI (joka koko ajan on tarkkaan kuunnellut, toinen käsi korvan
takana, säpsähtää, ikäänkuin heräten). Aa... Aa... Aapo Roppo...
ja... ja... ja...?
TUOMARI. Aapo Ropponen och Kaisa Ripuli.