laivan, jonka nimittivät "Ystäviksi". He epäilivät kauan, kuka tulisi
toimivaksi isännäksi. Useammat arvelivat että olisi paras valita
kaupungista joku asiaa tunteva mies, mutta Samuelsen, jolla jo puoli
vuotta oli ollut osaa eräässä kuunarissa, ilmoitti että toimiva isäntä
kaupungissa maksaa paljon rahaa, ja hän oli vakuutettu siitä että joku
heistä voisi ilman vaaratta senlaista asiaa hoitaa, muut seitsemän
luopuivat heti vaalista ja kun kahdeksas ei pyytänyt siitä päästä,
valittiin hän yksimielisesti, se oli Samuelsen, joka asui noin
penikulman lähimmästä posti- ja sähkölennätinkonttorista.
Samuelsen sai paljon työtä. Ensiksi oli laivuri hankittava, eikä sitä
siihen aikaan ollut niinkään helppo saada, -- nyt saisi vaikka sata
yhden sijaan, mutta siihen aikaan täytyi sekä rukoilla että maksaa, jos
tahtoi nopeaa ja reimaa laivankuljettajaa, mutta Samuelsenilla oli hyvä
onni tässä asiassa. Matkustaessaan Porsgrundiin tapasi hän eräässä
ravintolassa miehen, joka esitti itsensä: "Laivuri laivattomana" tällä
kertaa. Hän kertoi Samuelsenille tahtovansa ostaa laivaa, mutta täällä
ei ollut ainoatakaan, joka häntä miellytti. Hänellä oli monta kaunista
todistusta, jotka Samuelsen luki suurella tarkkuudella, ja parin päivän
tuttavuuden jälkeen, otettiin hänet "Ystävien" kapteiniksi. Samuelsen
ilmoitti minulle perästäpäin, että laivuri oli ikäänkuin pilvistä
pudonnut hänen tiellensä.
Laivurin piti mennä heti laivalle katsomaan että kaikki tapahtui
kontrahdin mukaisesti. Matruusia sai hän pestata, mutta perämiehen
tahtoi Samuelsen lähettää kotipaikaltaan, tähän laivuri tyytyikin,
kunhan vaan sai nopean miehen. Tästä syystä minäkin tulin laivan-isäntä
Samuelsenin tuttavuuteen.
Kun eräänä päivänä sydäntalvella istuin kotona levossa ja rauhassa,
näin Samuelsenin ajaa karahuttavan pihaan uljaalla, korskuvalla
hevosella. Luulin hänen tahtovan isää puhutella, mutta suureksi
hämmästyksekseni kysyi hän, oliko perämies Flood kotona, minä itse
näet. Puristettuaan jokseenkin lämpimästi kättäni pyysi hän puhutella
minua kahden kesken. Minä seurasin häntä omaan huoneeseni, ja siellä
kertoi hän minulle ostaneensa laivan, jonka toimiva isäntä hän itse
oli, sekä palkanneensa miehiä ja laivurin, mutta ei vielä perämiestä,
jonka kernaimmin tahtoi ottaa kotipuoleltaan; nyt tahtoi hän kaikessa
salaisuudessa kysyä, enkö minä tahtoisi lähteä ulos perämiehenä.
Laivuri oli vento vieras, ja Samuelsen olisi tahtonut laivalle miestä
senlaista, joka joskus taitaisi kirjoittaa kotiin ja kertoa, kuinka
laivuri käytti itsensä ulkomailla, ja millainen hän oli merimiehenä. Ei
ollut palkasta kysymystäkään, olisin saanut mitä ikinä olisin pyytänyt,
kunhan vaan olisin mukaan lähtenyt perämiehenä ja aina väliin
kirjoittanut kotiin kaikki tapahtumat. Kun olisin perämiehenä
purjehtinut tarpeeksi kauan saadakseni laivurikirjeen, pääsisin laivan
kapteiniksi.
Samuelsenin kertomuksen mukaan näytti kaikki hyvin hyvältä ja
valoiselta, ja hänen naamansa venyi hyvin pitkäksi, kun kiitin häntä
ystävällisestä tarjoomuksestaan, mutta samalla lisäsin ett'en voinut
paikkaa vastaan ottaa. Neuvoin häntä menemään erään vanhemman
perämiehen puheille, joka asui lähellä hänen kotiansa ja oli tunnettu
kelvolliseksi ja ammatissaan osaavaksi mieheksi. Samuelsen pudisti
päätään, sillä hänen mielestään ei tuolla miehellä ollut tarpeeksi
taipumusta ja älyä pitämään laivuria aisoissa, minä muka olisin siihen
toimeen luotu ja käytettävä. Hänen täytyi kumminkin tyhjin toimin
palata luotani ja niinkuin sittemmin sain kuulla, pestasi hän
perämieheksi sen, jonka olin hänelle neuvonut. "Ystävät" purjehti
puulastilla Englantiin ja kuuden viikon kuluttua lähetti laivuri noin
4,000 kruunun vekselin kotiin Samuelsenille, joka tuli hyvin
juhlalliselle tuulelle saadessaan tuon hyvästi suljetun kirjeen.
Vekseli oli asetettu eräälle Kristianian suurimmalle kauppahuoneelle,
ja siitä syystä kutsui Samuelsen kanssaisäntänsä kokoon, neuvottelemaan
mikä nyt olisi paras tehdä. Hän oli siitä mielestä, että heidän piti,
koettaa kaupata vekseliä jollekin kaupungin pohatoista, joka ehkä
ostaisi sen, sillä oli paljoa parempi toimia ja asioita, kun sai _puhua_
asianomaisten kanssa kauppaehdoista. Jos sen nyt lähettäisivät niine
hyvineen Kristianiaan, täytyisi heidän tyytyä siihen summaan, jonka
mainittu huone antaisi, oli se sitten suuri tahi pieni. Samuelsen
ehdoitteli sentähden, että kaksi isännistä lähtisi kaupunkiin vekseliä
myömään; heidät piti äänestämällä valita. Hänen ehdotuksensa
hyväksyttiin ilman muuta keskustelua ja hän sekä eräs maanomistaja
nimeltä Henriksen valittiin ajamaan tätä tärkeätä asiata.
Viimeksimainittu vastaanotti luottamuksen sillä ehdolla, että Samuelsen
tallentaisi vekselin ja johtaisi keskustelet heidän tultuansa
kaupunkiin.
Seuraavana päivänä ajoivat Samuelsen ja Henriksen kaupunkiin ja menivät
hyvän ystävän luo, joka asui torin luona. He ilmoittivat heti isännälle
asiansa ja hän neuvoi heitä ensin käymään vekselineen tukkukauppias ja
laivanomistaja Jörgensenin luona, joka asui torin toisella puolella;
ellei hän sitä ostaisi, voisivat sitten käydä parin muun luona
koettelemassa. Isännät lähtivät heti tukkukauppiaan luo ja tapasivatkin
hänen konttoorissaan. Tavallisten tervehdysten jälkeen veti Samuelsen
esiin taskukirjansa ja antoi Jörgensenille tuon tärkeän paperin kysyen
paljonko hän tahtoisi antaa siitä. Jörgensen katsoi sitä, suostui heti
ostamaan, mutta ei tahtonut maksaa niin paljon kuin toinen vaati. Hän
laski vekselin arvon päivän kurssin mukaan, josta arvoisat laivan
isäntämme olivat tuiki tietämättömät ja osoitti heille päivän selvästi
ett'ei vekselillä voinut saada niin paljon kuin he luulivat. Jörgensen
piti koko ajan vekseliä kädessään ja näytti leikittelevän sillä kauppaa
hieroessaan; mutta isännät olivat päättäneet vielä kysyä parilta muulta
laivan isännältä, ell'eivät nämä tarjoaisi enempää kuin Jörgensen,
saisi hän sen. Hän jätti vekselin Samuelsenille, joka otti sen vastaan,
pannen sen taskukirjansa varmimpaan ja sisimpään lokeroon, jonka
jälkeen molemmat miehet kumarsivat Jörgensenille ja lähtivät
kortteeriinsa.
Tultuaan huoneesensa tahtoi Henriksen tuota tärkeää paperia nähdäkseen.
Hän oli koko ajan ollut niin toimessaan, ett'ei joutanut katsomaankaan
vekseliä, jonka näkö kumminkin ilahdutti häntä. Samuelsen aukasi
taskukirjansa, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei vekseliä ollut
siellä, ainoastaan samankokoinen palainen puhdasta paperia. Hän
katsella tuijotti Henrikseniin ihmetellen, mitä tämä merkitsisi;
olivathan he molemmat siitä vakuutettuina, että Jörgensen antoi
vekselin takaisin.
Samuelsen haki taskunsa tarkoin, mutta vekseli oli poissa, ja poissa se
pysyi. Sitten etsivät isännät ympäri huonetta, muuttaen kaikki
huonekalut paikoiltaan -- mutta turhaa sekin oli! Molemmat kiiruhtivat
Jörgensenin luo ja heti kun olivat ovesta sisäänpäässeet, tuli hän
hymyillen heille vastaan sanoen:
"Tiesinhän sen, että tulisitte takaisin, hyvät herrat, tulkaas nyt,
niin teemme kristilliset kaupat!"
Miehet katselivat kummastuneina Jörgenseniä, molemmat olivat he
hetkeksi kadottaneet puheenlahjan, vihdoin sanoi Samuelsen kyynelissä
silmin:
"Olemme kadottaneet vekselin, se on varmaan teillä vai olisiko
lattialle pudonnut?"
Jörgensen purskahti nauramaan sanoen:
"Ei, kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei mitään viivykkeitä, minä pysyn
viimeisessä tarjoomuksessani, jos otatte sen vastaan, niin tuokaa
vekseli tänne, niin saatte rahat paikalla."
Samuelsen pysyi sanoissaan, hän väitti kiven kovaan Jörgenseniltä
saaneensa puhtaan paperin vekselin asemesta, mutta tämän kuultuaan
punastui Jörgensen harmista kuin kukko, ja kääntyen erään siinä
läsnäolevan konttoristin puoleen, sanoi hän jokseenkin äreästi:
"Olitteko sisällä hetki sitten, kun puhuin näiden kahden herran
kanssa?"
Konttoristi vastasi myöntämällä ja Jörgensen jatkoi: "Näittekö että
annoin vekselin tälle herralle, ja näittekö hänen ottavan vastaan ja
panevan sen taskukirjaansa?"
Konttoristi vastasi taas myöntämällä ja kun Jörgensen vielä kysyi,
voisiko hän sanansa valalla vahvistaa, sanoi hän senkin voivansa ja
molempien isäntien täytyi tunnustaa, että uskoivat saaneensa vekselin,
mutta kuinka tuo puhdas paperi oli tullut Samuelsenin taskukirjaan --
siinä arvoitus, jota hän ei voinut selittää.
Heidän täytyi lähteä tyhjin toimin Jörgensenin luota, ja raskain
askelin kulkivat he toisen kerran kortteeriansa kohti.
Päivällinen oli valmiina heitä odottamassa, mutta kummallekaan ei ruoka
maittanut, vaikka eivät olleet syöneet sittenkuin varhain aamulla,
jolloin kotoa läksivät. Samuelsen oli melkein epätoivossaan, eikä
saanut enää huoneessa lepoa, vaan läksi ulos kadulle uudestaan
etsimään, Henriksen seurasi häntä.
Molempien käydessä ajatuksiin vaipuneena tuli kauppias Engelsen torin
poikki käyden, ja kohdatessaan isännät, sanoi hän:
"Kuulkaa miehet, oletteko kadottaneet mitään, kun niin tarkoin katua
katselette, vai mikä teillä on hätänä?"
Samuelsen kohotti päätänsä ja ojentaen Engelsenille kätensä, kertoi
hän, miten kaikki oli tapahtunut alusta loppuun. -- Engelsen kuunteli
häntä tarkasti ja Samuelsenin lopetettua pudisti hän päätänsä sanoen:
"Vai niin, vai niin", .-- ja hetken vaiti oltuansa lisäsi hän: "menkää
nyt vielä Jörgensenin luo ja sanokaa hänelle, että ell'ei hän laita
vekseliä esiin, niin panette te rummut liikkeelle ja sähkölangat
käytäntöön, luulenpa että hän sen kuultuaan on löytävä vekselinne."
Samuelsen kiitti hyvästä neuvosta ja riensi Jörgensenin tykö, joka
juuri istui päivällispöydässään; kuultuaan konttorissa olevan väkeä,
tuli hän heti ulos, ja nähtyään Samuelsenin tarttui hän hänen käteensä,
sanoen hymyillen:
"Vai niin, vekseli on siis löydetty ja nyt tulitte pientä kauppaamme
päättämään?"
Samuelsen katseli häntä vakavasti sanoen:
"Ei, vekseli on poissa, mutta tulin sanomaan, että hankkisitte sen
ilmi, jos tahdotte ikävyyksiä välttää."
Jörgensen läheni ovea ja aukasi sen:
"Nyt olette jo kolmannen kerran luonani tänään keskeyttämässä minua
toimissani -- nyt minusta jo riittää, tuossa on ovi!"
Samuelsen nousi sanoen:
"Menen ulos samasta ovesta, josta tulinkin, ilman että teidän tarvitsee
minulle tietä näyttää, mutta sen ilmoitan teille, että nyt panen rummut
ja sähkölennättimet liikkeelle, ell'ette hanki minulle vekseliä!"
Jörgensen katseli hetken kummastellen Samuelsenia, ja lähestyessään
tätä sanoi hän:
"Kuulkaas nyt, hyvä herra Samuelsen, eihän ole tarpeen nostaa niin
paljon melua tuosta vekseli-jutusta, sen täytyy löytyä teidän
taskuistanne, ell'ette ole sitä kadulle pudottanut, mutta mikäs tuosta
takkinne taskusta pistää esiin?"
Sanoessaan viimeiset sanat pisti hän kätensä Samuelsenin taskuun ja
veti sieltä kokoonkäärityn paperin, joka nähtiin olevan kadotettu
vekseli. Samuelsen ihastui niin, että tempasi paperin Jörgensenin
kädestä ja syöksi suin päin ovesta ulos, siinä luulossa että oli
aikalailla erehtynyt. Mutta totuuden nimessä täytyy ilmoittaa, että
vekseli luiskahti tukkukauppiaan hihasta hänen käteensä, kun hän pisti
sen isännän taskuun. Tätä ei kumminkaan Samuelsen eikä hänen toverinsa
huomannut.
Samana iltana tahtoi tukkukauppias uudelleen ostaa vekseliä, mutta
molemmat isännät kiittivät nöyrimmästi tarjoomuksesta ja lähettivät
vekselin postissa Kristianiaan, jossa sen täysi arvo heille maksettiin
päivän korkeimman kurssin mukaan.
Vuoden perästä tapasin Samuelsenin eräänä päivänä kaupungissa. Nähtyään
minut pyysi hän minua tulemaan asuntoonsa, sillä hänen täytyi vihdoin
viimeinkin puhutella minua. Seurasin häntä ja niin pian kun huomasi
meidän olevan kahden kesken huoneessa, veti Samuelsen esiin koko mytyn
paperia ja pyysi minun katsomaan niitä. Ne olivat kaikki rätinkejä ja
lisäyksiä "Ystävistä", ja olikin Samuelsen saanut selvän enimmistä,
mutta yksi paperi oli antanut hänelle miettimisen ainetta, se oli
amerikaJainen rätinki noin sadalleviidellekymmenelle dollarille; sitä
laivuri nimitti "Tonnagiksi", mikä Samuelsenista oli jotain uutta ja
ääretöntä. Selitin hänelle kumminkin, mitä se oli, ja kun samalla
vakuutin rätingin olevan oikean laivan suuruuden mukaan, rauhoittui hän
ja kiitti hyvistä tiedoista.
Pian sen jälkeen tapasin Samuelsenin, silloin kertoi hän höyrylaivalla
lähettäneensä uuden perämiehen ja uuden laivurin Lontoosen, jossa
"Ystävät" paraikaa purki viljalastia. Hän kertoi salaisuudessa laivurin
olevan liian tuhlaavaisen, johon hänellä oli monta todistusta; muun
muassa oli hän lähettänyt kotiin tilin pöytäliinasta sisempään
kajuttaan, liinasta, joka maksoi kahdeksan englantilaista shillinkiä,
tuhlaus joka Samuelsenista oli ääretön. Perämies sai eronsa siitä
selvästä syystä, ett'ei milloinkaan kirjoittanut ja kertonut asiain
menoa.
Nuhtelin Samuelsenia hänen käytöksestään laivuriansa kohtaan, joka oli
purjehtinut onnellisesti koko ajan kun oli "Ystäviä" kuljettanut, ja
kerroin hänelle tarinan vanhasta laivurista, joka vei laivaa
Porsgrundista.
Eräänä syksynä, kun hän tuli kotiin, oli hän monien tiliensä lisäksi
vielä pannut päällystakista 18 spesiota. Isäntä kysyi mitä se
merkitsisi ja laivuri sanoi suoraan, että takki oli hänelle, johon
isäntä muistutti, ett'ei hän tulevaisuudessa kirjoittaisi ylös
senlaista. Laivuri hymyili, mutta lupasi ottaa neuvon onkeensa.
Seuraavana vuonna kun hän palasi ei isännällä ollut mitään
muistuttamista laivan tilejä vastaan. Tämä ihmetytti laivuria ja muitta
mutkitta hän sanoi isännälle.
"Tänä vuonna takki ei ole muistiin kirjoitettu, mutta siellä se
kaikissa tapauksissa on, vaikka on niin hieno, ett'ette sitä huomaa."
"Ystävät" purjehti Lontoosta Länsi-Intiaan uuden laivurin johdolla, hän
oli Samuelsenin sukulainen, ja tällä oli suuret toiveet tuosta nuoresta
miehestä. Muut, jotka hänen tunsivat, pitivät häntä liian kokemattomana
ja nuorena, mikä pian huomattiinkin todeksi. St. Thomas saaren kohdalla
kohtasi Ystäviä hirveä vastatuuli, ja sen sijaan, että olisi kääntänyt
laivan ulospäin suurelle Atlantin merelle, käänsi hän rannikolle ja
purjehti koralli-karille. Kovasti oteltuaan tuon märän elementin
kanssa, pelastui miehistö vihdoin ohitse purjehtivaan laivaan, ja kun
laivuri miehineen tuli kotiin ja tutkintoa pidettiin, pääsi hän töin
tuskin linnasta vapaaksi, niin kunnottomasti oli hän purjehtinut, ja
vakuutus-rahan maksajat olivat kauan epätiedossa, pitikö heidän maksaa
vakuutus-summa, vai ei.
Pari vuotta oikeutta käytyään saivat isännät vihdoin osan
vakuutussummasta, mutta oikeuden käyntiin ja muihin kulunkeihin oli
mennyt niin paljon rahaa, että Samuelsen yksin kadotti kuusituhatta
kruunua.
Minun tietääkseni ei hänellä sittemmin ole ollut osaa laivoissa, jotka
ovatkin epävarma omaisuus varsinkin talonpojille.
"Täti kertoo."
Rakas tätini asuu tuollaisella pienellä paikalla, joka on nostanut
suurta melua, pitäisikö sitä nimittää _kaupungiksi_ vai ainoastaan
_lastauspaikaksi_, minä puolestani tahdon nyt sanoa sitä kaupungiksi,
ett'en loukkaisi tätiä, joka aina sanoo: meidän kaupungissamme on asiat
niin. Kaupunki on hyvin pieni, mutta siinä on kirkko, lukkari asuu
siellä, ja tuleepa pappikin sinne joskus. Jos jollakulla perheellä on
biffipaistia aamiaiseksi, muutteekseen näet, tietää koko kaupunki
siellä elettävän suuresti ja liian tuhlaavaisesti. Kaupunkilaiset
syövät nimittäin enimmäksi kalaa, jota miehet pyytävät melkein oman
ovensa edustalla, eikä näet keitetty kala niin kauas käryä kuin sipuli
ja paistettu liha. Suurin osa kaupungin miehisistä asukkaista on
kalastajia tahi merimiehiä, ja kesällä, kun he ovat ulkona vesillä,
nähdään harvoin miesväkeä kadulla, ainoastaan joitakuita koululaisia ja
vanhoja ukkoja, jotka eivät jaksa muita seurata merelle. Muuten on
siellä vilkas elämä, sillä kaupunki on tunnettu erinomaisista
merikylvyistään, ja paljo ihmisiä tulee sinne lämpimämpää vuoden aikaa
viettämään ja samalla kylpemään.
Koko kaupunki on yhden miehen oma, se on, kaikki tilanomistajat
maksavat maaveroa yhdelle miehelle nimeltä Blom, joka viraltaan on
konsuli, hän on tavallaan koko kaupungin isä, ja hän tietää ja hänen
täytyykin tietää kaikki, mitä päivän kuluessa tapahtuu ja tulee
tapahtumaan. Hän on varsin rikas mies, ja on toimivana isäntänä monelle
laivalle, jotka hänellä on joko yksin tahi yhdessä muiden osakasten
kanssa, sitäpaitse on hän suuren maatilan omistaja, lyhyesti hänen
asiansa ovat hyvin suurenmoiset ja hän hankkii melkein kaikille
kaupungin asukkaille työtä. Piirilääkäriäkin, joka asuu kaupungin
ulkopuolella, ei milloinkaan noudeta, ennenkuin on käyty konsulilta
kysymässä, pitääkö hän sitä tarpeellisena, vaikka hänellä ei ole
vähäistäkään tietoa eikä kokemusta tohtorin salaisuuksista, mutta on
näet niin totuttu neuvottelemaan konsulin kanssa kaikenlaisista
asioista, että on ihan luonnollista ensiksi kysyä hänen mielipiteitään
asiassa. Mutta nyt tahdon jo antaa tätini kertoa, muuten pitää hän
minun johdatukseni liian pitkäpiimäisenä, hän esittää nimittäin kaikki
lyhyesti ja pontevasti, eikä liikoja sanoja latele.
En ollut nähnyt tätiäni moniin aikoihin, kun hän yhtäkkiä ilmestyi
pääkaupunkiin ja pyysi asuntoa luonani muutamiksi päiviksi. Meillä oli
paljo puhumista, mutta jo vanhoja asioita siinä puhellessamme kertoi
hän muun lisäksi suurista, komeista hautajaisista, jotka olivat
tapahtuneet hänen kotopaikallaan. Koetan kertoa hänen omilla
sanoillaan, niin paljon kuin mahdollista.
Eräänä päivänä tuli suuri täydellisesti varustettu laiva hiljalleen
satamaan, tuossa ei mitään kummallista, sillä päivittäinhän siellä
menee ja tulee suuria sekä pieniä laivoja, mutta tässä oli saksalainen
lippu puolivälissä tankoa ja huipussa oli pitkä viiri, joka ylettyi
aina märssyyn asti, se kierteli kuin käärme, kun tuuli tarttui siihen
ja liehutti sitä, ett'ei päässyt touvistoon takertumaan.
Joukko merimiesten vaimoja keräytyi rannalle ja päätänsä pudistaen
ihmettelivät he, kuka nyt mahtoi ruumiina maata laivalla, sillä että
kuolema oli vieraana käynyt, sen kaikki ymmärsivät, mutta tuon pitkän
viirin merkitystä ei kukaan voinut selittää. Viimein tuli vanha
pursimies, joka nuorena oli ollut Hortenissa, hän tiesi sanoa, että
kuollut oli ollut saksalainen merimies.
Blom, joka monien virkojensa ohessa myös oli Saksan konsuli, sai heti
sanan; hänen pitkä valkea veneensä, neljän miehen soutamana, toi hänet
vieraan laivan syrjälle, ja hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja
hyvin. Hänen maalle tultuaan levisi kuin ukonnuoli sanoma, että laivan
päällikkö oli kuollut ja piti haudattaman kaupungin kirkkomaalle.
Ruumis oli jo monta päivää ollut laivassa, jotta hautajaisten piti
tapahtua niin pian kuin suinkin; ne määrättiin tapahtuvaksi kello
kaksitoista seuraavana päivänä.
Konsuli Blom pani heti kaupungin vaimoväen liikkeelle seppeleitä
sitomaan, sillä välin, kun miesten piti pystyttää kunniaportteja sinne
tänne. Konsuli itse juoksi katua ylös, katua alas niin että hiki
virtana valui, jaellen käskyjä oikeaan ja vasempaan. Suuret ja pienet
olivat liikkeessä, kaikkialla oli tulinen kiire. Ainoastaan yksi pysyi
levollisesti sulkeuneena konttoriinsa, suuttuneena itseensä ja koko
maailmaan, tämä oli yksi kaupungin "ensimmäisistä", nimittäin
"mynstärikirjuri."
Hän oli purjehtinut monta vuotta Blom'in laivalla laivurina, mutta
laivan myömisen tähden oli hän joutunut paikattomaksi. Hänen
kotimäellään odotellessaan uutta laivaa kuoli entinen sotaväen
katselmuskirjoittaja, ja Blom'in suuren vaikutuksen kautta sai joutilas
kapteini paikan, juuri vähää ennen, kun tuo mainittu sotalaiva saapui
satamaan. Uusi mynstärikirjuri ei vielä ollut saanut uutta
univormuansa, se kun oli toisesta kaupungista tilattava, siinä syy
hänen harmiinsa, sillä hänestä oli alentavaista ja sopimatointa mennä
hautajaisiin univormutta, luulisivathan nuo vieraat herrat häntä
halvaksi porvariksi, eikä hänen arvonsa voinut sellaista solvausta
sietää.
Kun koko kaupungin väestö teki työtä kaiken yötä saadakseen kaikki
huomiseksi niin juhlalliseksi kuin mahdollista, virui kirjuri
vuoteellaan unta silmiinsä saamatta. Maata mennessään oli hän vahvasti
päättänyt olla huomispäivän hautajaisista poissa; mutta mitä sanoisi
konsuli Blom siitä? Siinäpä kysymys, joka ei antanut hänelle lepoa eikä
rauhaa, vaikka kuinka koetteli unhoittaa sekä hautajaiset että
univormut. Myöhään yöllä nukahti hän hetkeksi ja näki silloin unissaan
pitkät jonot mustiin puettuja ihmisiä, ja ne kaikki sormillaan
osoittivat häntä raukkaa, jolla ei univormua ollut. Hän heräsi paikalla
ja otti käteensä kirjan, jota oli lukenut uneen uupuakseen. Hän luki
juuri eräästä naamiohuvista ja yhdellä hyppäyksellä oli hän ylös
sängystään ja sieppasi äkkiä vaatteet yllensä, sillä hän muisti
samassa, monta vuotta sitten olleensa samallaisissa kemuissa, joissa
oli ilmestynyt kenraalina kolmen tuuman levyinen kultanauha hatussaan,
tuon kultanauhan oli hän kätkenyt johonkin paikkaan, mihin, sitä ei hän
sillä silmänräpäyksellä muistanut, mutta kaikissa tapauksissahan se
kumminkin oli talossa.
Kirjurin vaimo ja hänen kuusi lastansa herätettiin makeasta unestaan
kultanauhaa etsimään, ja viimein, pantua kaikki talon tavarat mullin
mallin, löytyi kultanauha vinniltä, arkusta kaikenlaisen romun seasta.
Se pestiin heti saippualla ja neulottiin kiinni vanhaan plyyssihattuun,
jolla oli leveät lierit ja joka oli erinomaisen korkea. Kultanauha
pantiin keskelle hattua oikein loistamaan kaikessa prameudessaan, ja
katsellessaan itseään kuvastimesta, hattu päässään, oli mynstärikirjuri
omasta mielestään erinomainen. Olihan kultanauha vähän liian leveä,
mutta kirjuri lohdutti itseään sillä tiedolla, että suuri osa
hautajaisvieraita oli ulkomaalaisia, jotka eivät niin tarkoin voineet
tuntea eri univormuja Norjan kuningaskunnassa.
Kello kaksitoista seuraavana päivänä tapahtui hautajaiset suurella
juhlallisuudella. Ruumisarkkua kantoi korkeimmat upserit, ja suuri
saksalainen lippu oli levitetty sen yli. Kaikki kaupungin miehiset
asukkaat olivat mukana ruumissaatossa; etupäässä kävi konsuli Blom,
häntä seurasi konsuli Franch, iso ja lihava herrasmies, jonka kasvojen
juonteet olivat vähän karkeanlaiset niinkuin kunnon tavarakauppiaalla
konsanaankin. Mynstärikirjuri oli kolmas rivissä ja oli varsin hyvän
näköinen tuon suuren konsuli Franchenin takana, hän olisi kyllä ilman
muitta mutkitta asettunut konsulin edelle, ellei olisi ollut tälle
velassa rahoista, joita oli lainannut ostaakseen pienen valkoisen
talon, jossa asui, ja joka talo oli aivan meren rannalla, varustettuna
laiturilla, millä nähtiin joka aamu kirjurin kävelevän edestakaisin,
pitkä, hopeahelainen piippu suussa. Hänellä oli aina suuri kiikari
kainalossa, ja tultuaan laiturin päähän, asetti hän kiikarinsa
käsipuiden laidalle ja katseli ulos merelle nähdäkseen, oliko siellä
mitään erinomaista.
Seuraavana päivänä tuli esimiestä lähin upseeri konsuli Blom'in luo,
saadakseen häneltä etevimpien herrojen nimet, jotka olivat olleet
saattamassa päällikköä viimeiseen leposijaansa; hän tahtoi itse kiittää
heitä suuresta kohteliaisuudestaan. Blom sanoi suoraan, että useimmat
olivat halpoja miehiä, jotka häpeisivät vastaanottaa niin korkeaa
vierasta luokseen, ja sitä paitsi pitäisi hänen viedä tulkki mukaansa,
sillä kukaan heistä ei ymmärrä saksaa. Upseeri katsoi konsulia
kummastellen ja kysäsi:
"Olihan siellä kumminkin yksi hyvin hieno herra seurassa, tuo
nimittäin, jota seurasi palvelija, jolla oli leveä kultanauha korkeassa
hatussaan, he kävivät aivan teidän jälessänne, herra konsuli?"