mynstärikirjuria pidettiin Franchin palvelijana, mutta tuon korkean
upserin juhlallisuus hillitsi hänen ilonsa ja hän pyysi tuota vierasta
herraa jättämään kaikki kiittämässä käynnit sikseen, se olisi hänelle
vaan liikaa vaivaa; Jos hän kumminkin tahtoi tehdä jotakin, voisi hän
aivan yksinkertaisesti lausua ilmi kiitoksensa jossain sanomalehdessä.
Parin päivän perästä purjehti se suuri laiva satamasta; vanha rauha ja
levollisuus palasi taas kaupunkiimme, mutta mynstärikirjuri hankki niin
pian kuin mahdollista itselleen uuden univormun, ja ellei hän ennen ole
tiennyt olleensa koko kaupungin naurettavana, leveine kultanauhoineen
tuon vanhan "savutornin" ympärillä, niin on hän varmaan vakuutuksen
siitä saava tämän kertomuksen luettuansa.
Suutari Torp.
Jos tahtoi saada parin oikein hyviä vedenpitäviä merisaappaita, oli
paras suoraa päätä mennä 'Torp-mestann luo. Hän ja minä asuimme monet
vuodet saman kadun varrella, ja luulenpa uskaltavani kerskata, että
olen hankkinut hänelle monta hyvää työnteettäjää, varsinkin senlaisia,
jotka tarvitsevat vahvoja saappaita, jotka merivettä taisivat
vastustaa. Torp asui yksinkertaisessa talossaan, joka hänellä oli,
olematta kenellekään äyriäkään velkaa. Oven ulkopuolella riippui
yksinkertainen kyltti varustettuna seuraavalla kirjoituksella:
"Korjauksia tehdään erinomaisen halpaan, ja tilauksen mukaan
valmistetaan uusia jalkineita." Verstaassa työskenteli kolme sälliä ja
kaksi oppipoikaa, hänellä itsellään oli kyllin työtä leikatessaan
heille valmiiksi. Minusta nähden oli hän parhain ja onnellisin suutari
maailmassa, eikä minun ymmärrykseni mukaan voinut kellään olla paremmat
päivät hänen asemassaan.
Suutarin asuntona oli kaksi huonetta ja kyökki, sekä niiden yllä kaksi
ullakkokammaria, kyökin akkunat oli pihalle päin ja sen läpi täytyi
käydä, tullakseen suureen valoisaan huoneesen, jossa Torpin verstas ja
jokapäiväinen asumus oli, kyökin toisella puolella olevassa tuvassa
asui perhe, sekin huone oli hyvässä järjestyksessä ja hyvillä
huonekaluilla varustettu. Hänen vaimonsa oli hyvin toimelias emäntä ja
taisin aina olla varma tapaavani hänet kyökissä talouden puuhissa.
Eivät Torp-mestarinkaan saappaat olleet kulumattomat, kolmen vuoden
kuluttua ratkesi toinen saappaani neuloksesta, ja päätin heti mennä
vanhan, hyvän suutarin luo. En ollut nähnyt häntä moniin aikoihin,
mutta siinä luulossa, että hän vieläkin työskenteli lestineen, pistin
pimeänä syksyiltana suuren kovan merisaappaani kainalooni, ja lähdin
astumaan hänen asuntoonsa, tahdoin samalla pistäytyä hänen luonaan,
kiittämässä häntä hyvästä ja kunnollisesta työstään, sillä merisaappaat
olivat kolmen vuoden kuluessa olleet mukanani monella Ameriikan
matkalla, sekä talvella että kesällä, enkä parempaa paria ollut
milloinkaan jalkaani vetänyt.
Astuessani suutarin kyökkiin tuli heti nokinen piikatyttö vastaani,
joka näytti olevan aivan tottumaton kyökin kunnossapitämiseen. Sen
sijaan kuin toivoin kuulevani suutarivasarain iloista naputusta,
sainkin kuulla pianon säveliä huoneesta, -- tuo mahtoi olla jotain
aivan uutta. Olin kumminkin mennyt liian pitkälle, voidakseni enää
peräytyä ja käännyinkin sentähden tytön puoleen, kysyen oliko suutari
kotona. Hän katsoi minuun kummastellen sanoen:
"Varmaankin tarkoitatte herra Torp'ia?"
Vastasin myöntäen hänen kysymykseensä ja tyttö lisäsi:
"Hän istuu juuri pianon ääressä soittamassa, voitte aivan hyvin mennä
sisään, jos tahdotte häntä puhutella."
"Torp pianoa soittamassa!" huudahdin puoliääneen, ja olin nauruun
purskahtamaisillani ajatellessani hänen jäykkiä suutarinsormiansa,
mutta malttaen mieleni, kolkutin ovelle ja käskettiinkin heti sisään
astumaan. Avattuani oven näin, kuinka Torp istui erinomaisen
juhlallisen näköisenä suuren taffelipianon ääressä, kaksi tytärtä
seisoi vieressä, nähtävästi ihmetellen isän sormien näppäryyttä.
Kasvoni lensivät punaisiksi, kuin keitetty krapu, nähdessäni vanhan
kovettuneen merisaappaani, sillä ymmärsin heti, että tässä oli
tapahtunut joku suurenmoinen muutos. Torp pyysi minua istumaan ja oli
nähtävästi iloinen minut nähdessään, tuskin kuulin mitä hän puhui ja
jokseenkin kömpelöllä tavalla toin asiani esiin; ojentaen saapastani ja
näyttäen sen heikkoudet, sanoin:
"Tämä saapas tarvitsisi vähän korjaamista, tahtoisitteko olla hyvä ja
ottaa sen haltuunne. Se on kanssamme tehnyt monet matkat Atlantin meren
yli, eikä minulla ole parempia jalkineita ollut vahvuuteen ja
vedenpitävyyteen katsoen."
Torp katsoi minua hymyillen ja sanoi:
"Olen lopettanut suutaroimisen, mutta neuvon teille toisen, johon
varmaankin tyydytte."
"Lopettanut suutaroimisen!" huudahdin ääneen ja lisäsin: "mutta
pitäisihän teidän edes ottaa kyltti alas, jotta vanhat ostajanne eivät
tulisi turhia juoksemaan!"
"Kyltti on poissa", vastasi Torp yhä hymyillen, "mutta ette varmaankaan
ole sitä pimeässä huomannut."
Sitten kertoi hän minulle ruvenneensa muurarien ammattikuntaan; nyt
tahtoi hän rakentaa suuren kartanon, sillä suutarin ammatti oli niin
vähän tuottavaa, sillä välin kun monet kartanon-rakentajat olivat
lyhyessä ajassa koonneet suuret omaisuudet. Toivotin hänelle onnea
uuteen yritykseensä, pistin jälleen saappaan kainalooni ja läksin pois,
säälien sydämmessäni noita huikentelevia ihmisiä, jotka eivät
milloinkaan tyydy siihen asemaan, jonka kerran ovat valinneet. Tultuani
ulos huomasin todella kyltin olevan poissa.
Talvi tuli kova ja ankara, niin ettei ollut mahdollista sulattaa savea
ja tehdä sitä muuraustyöhön kelvolliseksi, mutta tuskin oli kirsi
sulanut maasta, kun perustus toisensa perästä laskettiin uusille
kartanoille. Niiden joukossa oli yksi myöskin lähellä Torpin pientä
taloa, ja pian tiesi koko naapuristo suutarin ruvenneen muurariksi, ja
paraikaa rakennuttavan suurta taloa. Toiset pudistivat päätään, säälien
miesraukkaa, toiset taas arvelivat hänen koonneen suuria rikkauksia,
sillä hän oli aina ollut tavattoman ahkera ja säästäväinen mies. Sen
kaikki, jotka hänen tunsivat, yksimielisesti tunnustivat.
Kesän kuluessa näin herra Torpin kävelevän edestakaisin rakennuksen
luona, silloin tällöin lausuen, muurari-mestarin arvokkaisuudella,
jonkun sanan työstä, josta hän, totta puhuen, ei ymmärtänyt enempää
kuin lapsi kehdossa, mutta kun on mestari jossain ammatissa, saa toki
luvan puhua senverran. Minä puolestani olin kadottanut entisen
luottamukseni häneen, sillä itsekseni mietin mielessäni ja olin varma
siitä, ettei hän niillä varoilla ja tiedoilla, mitä hänellä oli, voisi
tätä yritystä päättää. Eipä hän pientä taloa tahtonutkaan rakentaa,
kolmikertaisen piti rakennuksen oleman ja jokseenkin pitkän ja leveän.
Monta kertaa tapasin suutarin erään nuoren miehen seurassa, joka
näöltään oli kuin maanviljelijä ja usein kummastelin, mikä mies hän
mahtoi olla. Sainkin kuulla hänen olevan sukua suutarin vaimolle, joka
oikeastaan oli maalta kotoisin, vaikka hän monta vuotta oli palvellut
kaupungissa ylhäisissä perheissä. Käydessään jouluna maalla vaimonsa
sukulaisia tervehtimässä, oli Torp tavannut tuon nuoren miehen, jolla
oli viisi- tai kuusituhatta kruunua pankissa, ja heistä oli pian tullut
parhaat ystävykset. Hän oli suuttunut vaivaloiseen maaelämään, ja
tahtoi mielellään tulla kaupunkiin, jos vain saisi jotain tointa
siellä. Torp piti muurarin-ammattia parhaiten tuottavana, sillä
pääkaupungin väestö lisääntyi yhä, ja pian tulisi asunnoista aika
puutos. Maalaisnuorukainen tuli kaupunkiin ja sai toimen, pikemmin kuin
oli osannut aavistaakaan. Hän asui toisessa ullakkokammarissa suutarin
luona, ja oli suuresti mieltynyt kaupungin elämään, kulkiessaan näet
päivät pitkään piippu hampaissa, rakennustyötä katsomassa, hän oli
jättänyt säästörahansa Torpin käytettäväksi, joka niille ja monen muun
rahoille kyllä sijan sai.
Keskikesän aikana loppui muuraustyö, puuttui ainoastaan sisustaminen,
mutta nyt oli suutarin ja hänen toverinsa rahavarat käytetyt, ja siihen
lisäksi oli vielä mennyt kaksituhatta kruunua, jotka Torp oli lainannut
pientä taloansa vastaan. Kivet, hiekka ja savi, työmiesten palkat ja
muut semmoiset nielivät niin suuria summia, että Torp arveli sen
tarvitsevan kokonaisen rahapankin, joka kaikki menot voisi maksaa. Hän
jo vakavasti arveli ottaa lainaakin, puolitekoista taloansa vastaan,
kun rikas naapurinsa eräänä päivänä tuli kysymään, kuinka työ edistyi,
Torp uskoi hänelle pulansa ja hyväntahtoinen naapuri tarjosi heti
rahoja lainaksi, että hän saisi rakennuksen sisustetuksi. Ei suinkaan
siihen menisi enempää kuin noin kymmenentuhatta; Torp sai nostaa häneltä
rahoja tarpeen mukaan. Nikkaria hankittiin ja oltiin jälleen täydessä
työssä.
Syksyllä myöhään valmistui rakennus kaikessa komeudessaan ja muhkealta
se näyttikin kohotessaan korkealle noiden matalain majojen rinnalla; se
ilmoitettiin heti vuokrattavaksi kaupungin useimmissa päivälehdissä.
Talvi kului eikä yksikään asuja vielä ollut sinne muuttanut, vaikka
halukkaita katsojia kyllä oli paljonkin ollut, mutta niinpian kun he
tulivat eri asunnoita katsomaan, löysivät he sen seitsemän vikaa.
Palomuurit olivat haljenneet paikka paikoin, ja kaikki huomasivat
kartanon olevan vaan tuommoisen, keinottelemista varten rakennetun
asunnon, joka oli kiireessä kokoonkyhätty, huolimatta siitä, kuinka työ
tuli tehdyksi, tahi sitten lienee muuraaja ollut tuiki kykenemätön
ammattiinsa, -- ja kun sitten tuli kuulluksi, että kartanon oli
rakentanut suutari, joka oli ottanut porvarikirjan muurarina,
kadottivat kaikki halun asua tuossa talossa. Joku hyvänsuova ihminen
oli aina valmis kertomaan jotain kartanon rakennuksesta ja laadusta,
mutta kuka se oli, ei kenkään tiennyt. Kartanossa asui vaan
portinvartia, eikä hänelle suinkaan voinut olla miksikään iloksi
moittia sitä.
Torp ja hänen maalta tullut toverinsa viettivät talven niin hyvin kuin
taisivat; kun olivat rahapulassa, menivät rikkaan naapurin luo, joka
aina oli valmis lainaamaan heille kaksi- tahi kolme sataa kruunua.
Olihan hänellä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kartanoon ja hän
lohdutti heitä aina, sanoen paremmankin ajan koittavan, jolloin kartano
kyllä leiville löisi. Suutari ajatteli monta kertaa ryhtyä vanhaan
ammattiinsa, mutta hän tuli melkein kipeäksi, muistaessaan
verstashuoneen tukehduttavaa ilmaa; sen lisäksi oli naapuri neuvonut
häntä pysymään siinä, mihin nyt oli ruvennut, eikä millään tavalla enää
suutarintoimiin ryhtymän; hänen pitäisi nyt vaan kärsiväisesti odottaa.
Tuli taas kevät ja kesä, tuli myös ensimmäinen maksupäivä, jolloin osa
velasta oli suoritettava, mutta suutarilla tuskin oli jokapäiväistä
leipää, sitä vähemmin puhdasta rahaa. Mitä hänen nyt oli tehtävä? Hän
kertoi toverilleen asian oikean laadun, tämä otti sanoman hyvin
tyynesti vastaan, kiitti hyvästä "pettämisestä", ja läksi kotiansa
jälleen käydäkseen auraan ja kuokkaan käsiksi. Suutari sitävastoin meni
naapurinsa luo ja hän pyysi hänen ottamaan talon kohtuullisesta
hinnasta. Näki ja tunnustihan Torp itsekin talon olevan vähäarvoisen,
kosk'ei kukaan edes tahtonut siellä asua, mutta pelastaakseen häntä
aivan häviöön joutumasta, osti naapuri talon neljästäkymmenestä
tuhannesta; pienempi talo oli kiinnitetty kuudestatoista tuhannesta.
Suutari olikin yllämainitun summan naapurilleen velkaa, lienee
kumminkin jäänyt siitä hänelle joku kymmenkunnan kruunua.
Jonkun ajan perästä tuli Torp vastaani, kantaen kainalossaan nahkaa
puolipohjiksi, hän näytti hyvin masennetulta, enkä voinut olla häntä
puhuttelematta, vaikka elävästi muistin tuon kohtauksen hänen
muurari-ajoiltaan, jolloin menin hänen luokseen, merisaapas kainalossa.
Kysyin hänen nykyistä asuntoansa, ja saatuani sen kuulla pyysin häntä
neulomaan minulle parin merisaappaita, samalla mitalla kuin entisetkin.
Hän katsoi minuun rukoilevin silmin sanoen: "Paha kyllä, olen hukannut
vanhan mitan, ja sitäpaitsi täytyy teidän maksaa etukäteen nahasta,
sillä ei yksikään kauppias enää usko minulle velaksi -- --"
Kartanon uusi isäntä sai heti vuokraajia, ja sittemmin on siinä, minun
tietääkseni, aina ollut asukkaita. Suutari asuu ullakossa ja kiittää
Jumalaa joka saapasparista, jonka saa korjattavaksi. Kyltti on jälleen
oven päällä, mutta entinen siisteys ja varallisuus ovat ijäksi päiväksi
kadonneet.