hänen toverikseen suurella parkkilaivalla. Vaikka hän kyllä oli rivakka
merimies, ei hän milloinkaan ollut oppinut kompassin kolmenkymmenen
kahden pielen nimeä eroittamaan, sentähden hän usein oli pahemmassa
kuin pulassa, mutta hän oli hyvin sukkela ajatuksissaan ja montakin
kertaa osasi hän peijata esimiehensä, niin ett'ei heillä voinut olla
aavistustakaan kuinka tuntematon kompassi oli hänelle. Hän oli varsin
rehellisen näköinen ja hurskas hymyily oli aina hänen huulillaan. Kun
perämies tuli häneltä kysymään, mitä kurssia hän piti, oli hän niinkuin
ei olisi kysymystä kuullutkaan, jos nimittäin oli siitä tietämätön;
kumminkin ilmoitti hän lasin kompassissa olevan niin samean, että oli
vaikea pieliä nähdä. Perämies tuli silloin aina itse katsomaan. Toisin
ajoin kysyi hän, viekkaasti kyllä, perämieheltä, voiko tämä arvata
mihin suuntaan mentiin. Perämies oli aina jokseenkin lähellä pieliä,
niin että Per aina sillä tavalla pääsi pälkehistä. Hän oli aina
ystävällinen ja kohtelias kaikille, eikä esimiesten ollut helppo
vihastua häneen, sillä Per katsoi rehellisellä tavallaan kaikki
tapahtuvan hyvänsuonnista. Jos joskus häneen oikein suutuit ja haukuit
häntä suut silmät täyteen, seisoi hän siinä hyvin levollisena,
kuunnellen valmista, ja kun viimein olit lopettanut, hymyili Per
sanoen:
"Et tarkoita niin pahaa, kuin puheestasi voisi luulla."
Oltuani kuusi kuukautta samassa laivassa, tuli minusta hänen uskottu
ystävänsä. Hän kertoi minulle että hänellä oli pieni soma talo sekä
pari sataa kruunua, jotka olivat hyvässä tallessa pankissa, mutta
sittenkään ei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän oli naimaton mies ja
vakuutti minulle kunniasanallaan, ett'ei milloinkaan ollut todenperästä
ollut kihloissa, hän oli niinkuin muutkin merimiehet siellä ja täällä
mielistellyt pikkutyttösiä, mutta ainoastaan kerran oli hän kosinut,
jolloin sai rukkaset tytöltä, joka ei hänen mielestään ollut rahtuakaan
parempi häntä itseään. Tyttö palveli ylhäistä herrasväkeä, joka hänestä
paljon piti, mutta kaunis ei hän ollut, ei ensinkään. Per oli huono
kirjoitusmies ja pian sain tietää kuka kirjurina oli ollut ja kuinka
kirje kuului. Nuorelle perämiehelle oli Per uskonut salaisuutensa ja
kirje oli hänen mielestään niin hyvin kirjoitettu, että minkä tytön
hyvänsä olisi pitänyt suostua sulhaseen, joka niin hyvin taisi
sanojansa sommitella. Hän kertoi minulle paljon lemmitystään, muun
muassa ilmoitti hän minulle, että tyttö oli erinomaisen uskonnollinen
ja vakava nainen, joka ei koskaan käynyt tanssituvissa; muiden tyttöjen
huvitellessa kävi hän kirkossa ja hartaus-hetkillä, ja sentähden hänkin
kävi niissä paikoissa, koska aina varmaan tiesi tapaavansa tytön
siellä. Sillä ajalla oli hän aina saattanut tätä katuportille ja hänen
mielestään oli tyttö suosiollinen häntä kohtaan. Kaikessa tapauksessa
oli hänestä hyvin kaunista, että merimies niin usein kävi kirkossa ja
rukoushuoneessa; mutta kun perämies sitten kosi hänen puolestaan, sai
hän, niinkuin jo sanottiin, rukkaset, eikä tyttö vielä ollut kihloissa
kenenkään toisen kanssa.
Kirje oli narrimaisilla koristetuilla sanoilla kirjoitettu, niin että
kuka hyvänsä vähän säikähtyisi saadessaan senlaisen epistolan. Olen
monta kertaa perästäpäin kummastellut, kuinka joku kunnioitettavista
virkaveljistäni on keksinyt jotain senlaista; tiedän kyllä useimpien
merimiestoverieni olevan huonoja kirjoitustaidossa, mutta onhan heillä
useimmiten kaavakirja, josta katsovat, varsinkin silloin kun ovat niin
pitkälle päässeet että alottavat rakkauskirjettä. Luulen varmaan, että
tuo perämies oli käynyt jossain kansanopistossa ja saanut siellä
kohotusta ja ylennystä. Kirjeessä seisoi muun hyvän joukossa seuraavat
kauniit sanat:
"Sinä lepäät minun sydämmelläni niinkuin peräkeulan ankkuri sian
selässä, yöllä en saa unta silmiini ajatellessani ruusunpunaisia
huuliasi ja lumivalkeita poskusiasi. -- Kun minä sinua ajattelen,
rupean aivan vapisemaan pelosta, jota en itsekkään selittää taida, ja
tämä pelko, tämä vapistus, tai miksi sitä sanoisin, seuraa minua
aamusta iltaan, koska sinä alati ajatuksissani asut. Jos saisin sinut
omakseni, tulisi maailma niin kirkkaaksi, niin valoisaksi, niin
lämpimäksi, kaikki olisi niin herttaisen hyvää."
Neljä tiheästi kirjoitettua sivua oli samanlaista sisällystä, kentiesi
oli paikoittain vielä imelämpää ja hienompaa lausetapaakin käytetty.
Perämies oli lukenut sen monta kertaa, niin että Per osasi sen
ulkomuistiltaan, hän istui ristissä käsin ja kertoi minulle kirjeen
sisällyksen kirkkaana kuutamayönä Atlantin merellä keinuessamme, noin
kaksi vuotta sen jälkeen, kun oli kirjeen lähettänyt. Laiva oli mennyt
kotia syksyllä, mutta Per oli mieluimmin ulkona, sillä hän ei olisi
voinut viihtyä yksinäisessä kodissaan, ja siten tuli hän meidän
laivaamme matruusiksi. Perämies oli hirmuisesti suuttunut, kun vastaus
saapui kirjeesen, ja suoraan sanonut ett'ei tuo tyttö ansainnut niin
kelvollista ja varakasta miestä, kuin Per oli. Mutta Per ei voinut
rakkautensa liekkiä sammuttaa, ja hän vakuutti minulle, ettei voinut
eikä tahtonut tulla kotiin ellei saanut juuri tuota tyttöä elämänsä
toveriksi.
Olin jokseenkin nuori, enkä ollut paljoa kokenut rakkauden asioissa,
mutta sen ymmärsin, että perämiehen korupuheinen kirje oli
pahanpäiväiseksi säikähdyttänyt tytön, sillä hän oli ajattelevainen ja
vakava olento, ja nähdessään kosijansa kotomäellä oli hän saanut
käsityksen, että Per oli harvinaisen kelvollinen ja vakava merimies,
mutta kun tämä lemmestä laverteleva kirje tuli, sai hän aivan toiset
ajatukset tuosta totisesta merimiehestä, ja hän alkoi pitää häntä
teeskentelijänä, joka kotona ollessaan oli verhonnut itsensä
jumalisuuden varjoon. Lohdutin Per-raukkaa voimieni mukaan, luvaten
kirjoittaa kirjeen, joka sisällykseltään olisi aivan toisenlainen.
Per ei ollut oppinut kirjoittamaan, sillä hänen sormensa olivat jäykät
kuin puukapulat, mutta "suuri on voimasi lempi"; minä aloin puhua
hänelle, että hänen piti oppia itse kirjoittamaan, jos hän toivoi
saavansa tuon lemmityn tytön morsiamekseen. Hän pani kauan vastaan,
mutta viimein myöntyi hän. Minä olin hänen opettajansa ja joka vapaa
vahti istuimme ylhäällä kirjoittamassa. Toiset matruusit tekivät
hänestä usein pilkkaa kysyen, aikoiko hän konttoori-herraksi kotiin
tultuaan, mutta minä neuvoin häntä tukkimaan korvansa ja antamaan
heidän lörpötellä tyhmyyksiään kuuroille korville. Kun toverit vihdoin
väsyivät leikintekoonsa ja nukkuivat, teimme me, Per ja minä, työtä
kahta kiivaammin, niin että kahden kuukauden jokapäiväisen harjoituksen
jälkeen oli Per niin edistynyt, että jotenkin taisi kynää käyttää -- ei
tuo juuri kaunokirjoitusta ollut, mutta välttävästi luettavaa.
Sitten minä kirjoitin kosimiskirjeen, jossa ensin lausuin monet
anteeksi-pyynnöt tuon ensimmäisen kirjeen tähden, sen oli muka
kirjoittanut senlainen pöllöpää, joka ei rakkaudesta mitään tiennyt.
Sitten kerroin vähitellen hänen pitkästä, uskollisesta rakkaudestaan,
ja viimein osoitin tytölle, kuinka Jumalan siunaus oli ollut hänen
kanssaan koko ajan, kun hän oli merellä ollut; hän taisi morsiamelleen
tarjota sievän kodin ja vähin oli hänellä rahojakin pankissa. Vihdoin
lupasi hän Jumalan avulla olla hänelle kunnollinen ja uskollinen
aviomies.
Per piti kirjettä erinomaisena. Hänen mielestään siinä kumminkin oli
niinkuin liian vähän rakkautta ja hän kysyi minulta suoraan, eikö voisi
sinne tänne sopivalla tavalla pistää "Sydämmestäni rakastettu suloinen
ystävä" tai muuta senlaista, mutta selitettyäni kirjeen olevan aivan
valmiina, mukaili hän sen sanasta sanaan, pannen vaan "hän"-sanan
sijaan sanan "minä".
Tavallisissa tilaisuuksissa toimittavat laivurit kaikki miestensä
kirjeet, mutta tämän tahtoi Per itse viedä maalle, ja minun täytyi
seurata häntä. Oltiin silloin Quebekissä. Per ei uskaltanut panna sitä
postilaatikkoon, meidän täytyi mennä postihuoneesen ja jättäessään
kirjeen kysyi Per virkamieheltä, meniköhän kirje varmaan perille. Mies
hymyili eikä sanonut voivansa siihen vastata, sillä oli hyvä matka
Amerikasta Norjaan ja meri oli usein myrskyinen. Ajatuksiinsa
vaipuneena jätti Per postikonttorin.
Laiva lastasi Lontoota varten, eikä kukaan enemmän toivonut lähtöä kuin
Per, sillä hän oli pyytänyt vastausta ensimmäiseen lastauspaikkaan.
Kahden kuukauden kuluttua tulimme hyvissä voimin Englannin
pääkaupunkiin ja samana iltana saimme koko kasan kirjeitä sukulaisilta
ja ystäviltä, mutta Per ei saanut ainoatakaan. Perämies tuli ruumaan
kirjeitä jakamaan, Per seisoi ja katseli häntä haluavilla silmillä,
mutta nähtyään, ett'ei hänelle mitään ollut, meni hän ylös kannelle.
Hetken perästä, kun menin ulos, näin hänen seisovan ankkurikelan luona
kyyneleet silmissä. Menin hänen luokseen, otin häntä käsivarresta ja
koetin selittää hänelle, että nyt saapuneet kirjeet olivat tulleet
välikauppiaan kautta, mehän olimme pyytäneet tytön lähettämään kirjeen
konsuli-virastoon, siellä laivuri vielä ei ollut käynyt. Per kuunteli
minua tarkasti, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi:
"Ehkäpä huomenna saan kirjeen!"
Per ei saanut koko yönä unta, hän käveli kannella edestakaisin,
katsellen tähtiä taivaalla, sitten meni hän ruumaan ja istui
kirjoittamaan. Herätessäni aamulla näin hänen istuvan kumotulla pytyllä
ja makaavan pää kirstunsa päällä, hän oli kirjoittaa raapaissut koko
joukon ja sitten nukahtanut aamupuoleen yötä. Laivurin tultua
kannelle meni Per suoraa päätä hänen luokseen ja pyysi häntä käymään
konsuli-virastossa, hän muka niin kovin odotti kotoa kirjettä. Laivuri
lupasikin täyttää hänen pyyntönsä.
Perämies pani Perin neulomaan vanhaa purjetta, mutta olisi yhtähyvin
voinut antaa hänelle täyden vapauden sinä päivänä, koska Per
todenteolla ei tehnyt muuta kuin lakkaamatta juoksi laskuportaille
katsomaan, eikö laivuria jo näkynyt, sillä hän muka viipyi kauhean
kauan. Per oli hyvin tyytymätön laivurin pitkään poissaoloon sinä
päivänä, vaikka hänestä muutoin oli aivan paikallaan, että laivuri
aamuisilla jätti laivan, palatakseen myöhään illalla; olihan tuota
silloin yksi päällysmies poissa. Vihdoin tuli laivuri takaisin ja Per
oli ensiksi hänen kimpussaan, eikä sanoin voi selittää kuinka hän
ihastui, kun laivuri ojensi hänelle paksun kirjeen. Hän tuli heti
luokseni ja luimme sen yhdessä; se oli vastaus hänen kosimiseensa, ei
tosin niin hehkuvilla sanoilla, kun Per oli ajatellut, mutt'ei
kielteinenkään, päinvastoin, tyttö oli jo kauan pitänyt hänestä, mutta
saatuaan tuon ensimmäisen kirjeen tuli hän hyvin murheelliseksi, sillä
hän huomasi aivan erehtyneensä kosijansa luonteen ja olennon suhteen.
Saadessaan hänen toisen kirjeensä, kirjoitettuna merimiehen jäykillä
sormilla ja lapsellisella rehellisyydellä, tuli hän niin erittäin
iloiseksi, ja nyt hänellä vaan oli tunnonvaivoja sentähden että oli
ajatellut niin pahasti Peristä, saadessaan hänen ensimmäisen kirjeensä,
sillä olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ett'ei Per sydämmestään olisi
senlaista kirjettä taitanut kirjoittaa. Per hyppeli ja tanssi ilosta,
lankesi kaulaani ja kyseli, miten ja milloin hän voisi minua palkita?
Hänellä oli paljon rahaa laivalla ja minun täytyi kuin täytyikin
seurata häntä maalle vielä samana iltana. Heti kaupunkiin tultuamme
astuimme puodin sivu, jossa myötiin paljon kaunista tavaraa. Per tahtoi
poiketa sinne. Pidätin häntä kysyen, mitä hän tahtoi ostaa? Hän
luetteli koko joukon, muun muassa: mustaa silkkivaatetta hameeksi,
liinoja, silkkinen sateenvarjo ja päivänvarjo, kultakello, vitjat,
neuloja, sanalla sanoen kaikenlaisia naisten korukaluja. Minä katselin
häneen vakavasti ja sanoin:
"Joko olet unhoittanut kirjeen sisällyksen? Jos ostat nyt kaikki nuo
kalliit esineet ja lähetät ne armaallesi, saa hän sinusta saman
ajatuksen, kun luettuaan ensimmäisen kirjeesi; hän on pitävä sinua
varsin kevytmielisenä miehenä, joka tuhlaat rahojasi senlaisiin
kapineihin, joita hän ei ole tilaisuudessa käyttää!"
Per tarttui käteeni huudahtaen:
"Jumala siunatkoon sinua, ettäs niin pidät minusta huolta! Jos nyt
olisin ollut omin nojin, öisin ostanut koko joukon kapineita, jotka
olisin hänelle lähettänyt ja kenties kuukauden perästä saanut takaisin
ja rukkaset vielä kaupan päällisiä. Nyt en osta muuta kuin mitä sinä
katsot soveliaaksi!"
Menin hänen kanssaan rahavaihtajan luo, jossa hän englantilaisesta
punnasta sai kahdeksantoista kruunua. Sitten kuljimme laivalle ja
samana yönä kirjoitimme taas yhdessä kirjeen ja panimme siihen
kahdeksantoista kruunua pyynnöllä että hän niillä ostaisi kauniin
kultasormuksen, johon antaisi piirtää "Per'isi", sekä päivämäärän. Per
oli jo epäilyksissä eikö hänen olisi paras suoraa päätä lähteä kotiin,
mutta minun kehoituksestani jäi hän kumminkin laivaan ja teimme vielä
yhdessä matkan Amerikaan.
Marraskuun keskipaikoilla tulimme Jomfrulandin edustalle, joka majakka
on noin kaksi penikulmaa Langesundista, ilma oli kaunis, tuuli
suotuisa. Viimeisellä lastauspaikalla olin miesten kesken koonnut
kolmekymmentä kruunua, näillä rahoilla olin ostanut kukkia ja suuren
säkin kaikenlaisia viheriöitä lehtiä. Per ja minä pidimme vapaavahtia,
mutta minulla ei ollut aikaa maata, sillä morsiusseppeleen piti
heilumaan mastojemme välissä Langesundiin tullessamme, että ihmisetkin
näkisivät meillä olevan onnellisen sulhasen laivassa. Miehet,
enimmäkseen nuorta väkeä, sitoivat innolla seppelettä, siliä olin
vakuuttanut heidän saavan hauskan illan, kun Per lunastaisi sen alas.
Vasta silloin, kun laiva jo oli Langesundin suussa, tuli Per ulos
kannelle; nähdessään tuon kauniin seppeleen keula- ja isomaston välillä
tuli hän erinomaisen iloiseksi ja onnelliseksi ja kiitti jok'ikistä
erikseen työstään. Pian laskimme ankkurin lähellä kaupunkia ja laivuri
meni maalle tarkempia tietoja saamaan.
Seuraavana päivänä pukseerattiin laiva Porsgrundiin, jossa Per asui,
hänen pieni valkeaksi maalattu huoneensa oli aivan rannalla, ja hän
vakuutti minulle ilon loistavan ulos joka akkunanruudusta. Saman päivän
iltapuolella pantiin laiva talviteloille, miehet saivat eronsa, mutta
Per oli vapaa koko päivän, ja kun laiva oli kiini ankkuroitu, tuli hän
soutaen proomilla, johon oli ladottu juomatavaroita ja kaikenlaista
hyvää ruokaa. Pidot vietettiin kajuutassa ja laivuri esitti
Per Grinerudin maljan, johon vastattiin yhdeksänkertaisilla
"eläköön"-huudoilla.
Vasta kello neljä seuraavana aamuna otettiin seppele alas, kaikkien
täytyi tunnustaa, että se oli reimalla tavalla lunastettu; eikä kukaan
katunut, että oli siihen roponsa pannut.
Seuraavana lauantaina "nouti Per lusikkansa" ja sunnuntaina hänet
ensikerran kuuloitettiin. Kolme viikkoa sen jälkeen sain kutsumuksen
hänen häihinsä. Minun täytyi alati pysyä sulhasen rinnalla, eikä
ainoastaan näyttää hänelle, miten hänen tuli käyttäytyä, vaan myöskin
neuvoa milloin ja mitä hänen tuli puhua. Per käytti itsensä
moitteettomasti ja kaikki, jotka häissä olivat, sanoivat etteivät
onnellisempaa sulhasta olleet nähneet. Vihkimisen jälkeen tunnusti hän
minulle kahden kesken nyt vasta olevansa täydellisesti onnellinen,
sillä hän oli koko ajan peljännyt lemmittynsä vielä peruuttavan
sanansa. Sittemmin olen usein käynyt Per Grinerudin ja hänen hurskaan
vaimonsa luona, ja luulen varmuudella voivani sanoa, ettei
onnellisempaa kotia voi löytyä, ja vihdoin olen niin rohkea, että pidän
itseäni vähän niinkuin heidän onnensa luojana. Per vielä tänäänkin
vakuuttaa: ellei hän olisi minua tavannut, ei hän milloinkaan olisi
tuota kelpotyttöä vaimokseen saanut, sillä ei kukaan voinut, niinkuin
minä, mukaantua heidän molempien ajatusjuoksuunsa.
Pieni kirjanen.
Kun minä ensikerran noin kuudentoista-vuotisena, olin valmis lähtemään
ulos merelle, otti isäni minut ylös konttooriinsa ja rukoiltuaan
Jumalan siunausta päätökselleni, antoi hän minulle pienen kirjan
nimeltä: "Jalkaini kynttilä ja valkeus teilläni", josta hän velvoitti
minun lukemaan raamatunlauseen joka päivä. Hänellä itsellään oli
samanlainen alati liivintaskussa ja hän kehoitti minuakin pitämään
omaani siinä, niin lukisimme joka päivä kappaleen yhdessä, ja silloin
yhtyisivät ajatuksemmekin, sanoi hän. Kirjaan isä oli kirjoittanut:
"Lue joka päivä tästä ja kätke luettu sydämmeesi."
Pistin kirjasen liivintaskuun, läksin pois ja viivyin sillä matkalla
melkein kaksi vuotta; kun jälleen palasin kotia, oli kirjani kulunut ja
mennyt hyvin pahaksi, mutta se osoitti isälle, että olin sitä ahkeraan
käyttänyt. Pieni kirja lähetettiin kirjansitojalle saadakseen hyvät ja
vahvat kannet, jonka jälkeen se jälleen sai paikkansa taskussani. Vähän
aikaa kotona oltuani läksin jälleen ulos merelle, tein kaksi matkaa
Amerikaan ja syksyllä läksimme Länsi-Intiaan ja keväällä 1869 olimme
jälleen Englannin rannikolla.
Laiva oli erinomaisen tiivis, hyvä ja vahva kaikin puolin, eikä myrsky
voinut sille niin mitään. Purjehtiessamme Atlantin meren yli oli ilma
ollut jotensakin kaunis, ja nyt kun kesä lähestyi, taisimme kaikkien
vanhojen hyvien merkkien mukaan odottaa oikein ihanaa ilmaa. Mutta
"Jumalass' on juoksun määrä", sanotaan, ja sen olemme niin usein
saaneet kokea, niinpä tälläkin kertaa.
Eräänä yönä nousi aika myrsky navakasti puhaltamaan ja meidän
hyväpurjeinen laivamme halkaisi aallot, niin että valkea vaahto kuohui
ympärillämme. Oivallisesti käy, nytpä pian pääsemme Englantiin ja
saamme kuulla uutisia kodista, sanoimme vähän yksi ja toinen.
Seuraavana aamuna tuuli ja pauhasi oikein myrskyn tavoin, ja meri tuli
niin raivokkaaksi, että laivan täytyi, Jumalan nimeen, mennä aivan
tuulen alle.
Kello puoli kymmenen aikana aamupäivällä makasin sängyssäni ja olin
juuri nukkumaisillani, kun laiva äkkiä kääntyi toiselle puolelle.
Maatessani tuumimassa mitä tämä merkitsisi, näinkin ruuman pienen
akkunan kautta, kuinka hirveä syöksylaine tuli niinkuin suuri vuori
vierien laivan yli, -- makasin aivan hiljaa, en edes muista huokasinko
jonkun rukouksen laupiaalle Isällemme, -- luulen sitä tuskin;
syöksylaine tuli laivan yli, vesi tunkeusi ruumaan, kaksi
pelastusvenettä viskattiin laivalta mereen, molemmat rautapumput
katkesivat aivan poikki, noin pari jalkaa kannen alapuolelta, ja vesi
virtasi virtaamistaan huoneesen, niin että laiva alkoi vajota
syvemmälle ja syvemmälle jalkojemme alla. Monta täyttä vesitynnyriä
irroitettiin ja ne vierivät edestakaisin senlaisella kyydillä, että
musersivat kaikki, mitä eteen sattui. Reelinkivaatteet, isomastosta
aina ankkureihin asti, hajoitettiin kahtialle, niin että kaunis
laivamme sanalla sanoen, oli kuin mikä laivanhylky konsanaankin.
Joka mies tuli reippaasti kannelle, se tahtoo sanoa, niin reippaasti
kuin mahdollista oli, sillä kirstumme ja koko joukko ruumaan kuuluvia
pöytiä ja lankkuja oli musertaa meidät. Tultuani kerrankin ylös kadotin
hetkessä kaiken rohkeuteni, ja ajattelin hiljaa itsekseni, ettei täällä
ollut mitään tehtävää. Laivuri oli mennyt ruorimiehen luo, eikä
perämies voinut päästä ulos kajuutasta, sillä vesiastiat vierivät
edestakaisin oven alla. Laivatoverini olivat myös rohkeutensa
menettäneet, paitsi kirvesmies, joka koetti asettua mahalleen pumpun
suun kohdalle, siten estääkseen veden tulvaamista huoneesen.
Äkkiä muistin ett'en ollut lukenut pientä kirjaani, pistin käteni
liivin taskuun, mutta siellä se ei ollut. Heti muistin kumminkin, että
aamulla olin muuttanut vaatteita, joten kirja mahtoi olla toisessa
liivissä, joka riippui ruuman seinällä. Syöksin sinne, sain liivin
käsiini, aukasin kirjani. Sen päivänen teksti (yhdestoista päivä
toukokuuta) oli seuraava: "Sentähden emme pelkää vaikka maa muuttaisi
muotonsa, vaikka vuoret siirtyisivät ja pakenisivat meren keskelle."
Kaksi kertaa luin nuo merkilliset sanat; pistin kirjani taskuun,
kiirehdin ylös kannelle ja huusin tovereilleni:
"Hei pojat, ei hätääkään, tulkaa, koettakaamme parastamme!"
Sen sanottuani tempasin käsiini kirveen, löin vesiastioista pohjan
sisään ja toverini, joita iloinen huutoni oli innostuttanut, tointuivat
pian ensimmäisestä hämmästyksestään, kaikki saivat uutta rohkeutta,
eivätkä enää peljänneet uhkaavaa vaaraa.
Jumala oli meille armollinen, kolmen päivän perästä tulimme
Plymouthiin, olimme aikalailla väsyneet kolmipäiväisestä
pumppaamisestamme, mutta väsymys katoaa, kun näkee edessään monien
vaarojen jälkeen tyynen sataman.
Tahtoisin samalla innokkaasti kehoittaa jokaista merimiestä hankkimaan
itselleen tuonlaisen pienen kirjan, jonka panisi liivintaskuunsa, se on
niin pieni, eikä vie paljon tilaa. Maalla ollessamme ei meitä tosin
senlaiset vaarat uhkaa kuin merellä, mutta minä voin kumminkin
vakuuttaa, että pieni kirjani on ollut minulle monta kertaa hyödyksi,
sittenkin kun laiva on satamaan saapunut ja ollut lujasti kiinnitetty
vahvoilla köysillä -- niin, silloin on vaarat vielä suuremmat, sillä,
kun on saanut rahansa ja tullut kevytmielisten toverien seurassa
maalle, silloin täytyy olla varoillaan, ellei tahdo syöksyä sielun ja
ruumiin puolesta turmioon. Silloin aina kuiskataan:
"Täällä ei sinua näe isä, eikä äiti, täällä voit elää niinkuin tahdot",
mutta jos minulla on tuonlainen kirjanen taskussani, ja näytän sitä
kiusaajalle, tietää hän heti minun muistavani että Yksi on, jonka silmä
näkee minut, missä sitte kulkenenkin.
Kuinka moni nuorukainen onkaan jättänyt lapsuuden kotiansa ajatuksella:
"Kunhan merelle pääsen, silloin kaikki on niin ihanaa. Saan tehdä aivan
kuin tahdon, kun ulkomaille pääsen, siellä ei vanhempani saa minua
nähdä eivätkä voi kuulla mitään pahaa minusta, sepä tulee hupaista!"
Samaa olen minäkin ajatellut monta, monta kertaa, ja valitettavasti
usein unhoittanut mitä pieni kirjani sanoo, mutta se on kumminkin aina
saanut minun miettimään tilaani ja ollessani huonossa seurassa on kirja
ollut taskussani ja oikein polttamalla polttanut rintaani, ja yksin
jäätyäni en ole saanut rauhaa, ennenkuin olen polvilleni langeten
rukoillut Jumalalta anteeksi.
Kaikki merimiehet armaassa isänmaassani! ostakaa tämä pieni kirjanen,
mutta älkää panko sitä kirstuun tahi hyllylle, siellä niin helposti
unhoittaa sen, varsinkin jos aamulla nukut myöhään ja sinulla on kiire
työhösi: mutta pane se liivisi taskuun ja ota se mukaasi mihin ikinä
menet, niin olet pian huomaava kuinka vakava ääni sinulle kuiskaa:
Muista "Jalkaisi kynttilää ja valkeutta tielläsi", ja katso mitä sillä
tänään on sinulle sanottavaa.
Vekseli.
Seitsemännellä vuosikymmenellä kukoisti merenkulku ja silloin piti
kaikkien, joilla vaan oli satakin kruunua kädessä, olla laivan isäntiä;
talonpojatkin, jotka muutoin tavallisesti aina kernaimmin vievät
rahansa pankkiin, hankkivat nyt itselleen laivan osakkeen toisensa
perästä. Oli tosin sitä ennenkin jo muutamilla talonpojilla osakkeita
laivoissa, mutta heidän asioitaan hoiti joku laivan omistaja
kaupungissa, mutt'ei yksikään talonpoika meillä kotona ollut uskaltanut
ruveta oikein jonkun laivan toimivaksi isännäksi, ennenkuin
maanomistaja Samuelsen eräänä päivänä antoi suurilla kirjaimilla
painattaa paikkakunnan viralliseen lehteen seuraavan ilmoituksen.
"En ole ainoastaan maanviljelijä, vaan myös laivan isäntä, ja minua
tavataan talossani joka päivä, paitsi silloin kun olen kaupungissa
asioillani."
Moni nauroi ilmoitukselle ja piti sitä vähän pilan-alaisena, mutta
Samuelsenista ja hänen tuttavistaan se oli aivan paikoillaan, siis ei
siitä asiasta ollut sen pitempiä puheita.