laivuri, vanhempi mies, joka oli kuljettanut prikiä jo viisi vuotta,
eikä milloinkaan kärsinyt haaksirikkoa tahi muita suurempia vahingoita,
sai heti eronsa antaakseen paikan nuorelle Tullesenille. Laivuri, jolla
oli vaimo ja monta lasta, paheksui suuresti isännän käytöstä, eikä
voinut ymmärtää mikä tälle tuli, sillä näinä viitenä vuotena, joina
laivuri oli ollut hänen palveluksessaan, ei hän sanallakaan ollut
ilmaissut tyytymättömyyttänsä ei purjehtimiseen eikä laivurin
erityisiin toimiin ulkomailla. Hänellä oli aina ollut hyvä onni ja itse
luuli hän olevansa isännän suuressa suosiossa -- niin, olihan tämä
kerran luvannut ensitilassa antaa hänelle suuremman laivan
kuljetettavaksi. Laivuria pidettiin hyvin kunnon miehenä, ja vähän ajan
perästä sai hän toiselta isännältä suuren laivan kuljetettavaksi.
Priki ei juuri näyttänyt kauniilta vesillä, se oli rakennettu tuohon
vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli tapana rakentaa peninkulman pituisia
laivan runkoja, joista sitten katkaistiin tarpeellinen pituus.
Keulalaita oli aivan jyrkkä, ja laiva oli niin leveä, kuin tavallinen
suuri lasti-proomi. Perälaiva oli levein mitä ajatella taitaa; kun
myrsky nousi, kiinnitettiin kaikki purjeet ja lensattiin perältä, ja
kuitenkin kulki priki senlaisella vauhdilla, että oli aivan onnen
kauppaa pitää selvillä merimerkkiään ja kompassiaan, varsinkin
jälkimmäistä, koska priki ei pitänyt minäkään poiketa osoitetulta
kompassisuunnalta kolme tahi neljä pieltä molemmille puolille, vaikka
kaksi miestä seisoi pyörän luona tehden työtä niin että hiki heistä
virtana valui.
Niinpian kun priki oli lastattu puutavaralla Hartlepoolia varten,
purjehti se ulos, perämies Tullesenin johdolla. Onnellisesti ja hyvin
saapui se Englantiin, jossa otti lastin kivihiiltä Itämeren satamia
varten. Laivuri oli usein hyvin miettiväinen ja moni miehistä sanoi
hänen olevan enemmän miettiväisen papin kuin nuoren laivurin näköinen,
jonka pitäisi hyppiä ja tanssia ilosta, kun oli päässyt niin nopeasti
eteenpäin.
Hän ei kuitenkaan vielä pariin kuukauteen voinut saada laivurin
todistusta, niin että isännän täytyi palkata vanhempi perämies, joka
taisi kirjoittaa paperien alle, kunnes Tullesen olisi purjehtinut
määrätyn ajan. Saatuaan tämän tietää, arveli miehistö laivurin olevan
siitä harmissaan, ettei vielä ollut täysin kykenevä virkaansa.
Matka Itämerelle oli myöskin onnellinen ja priki lähti jälleen
puutavaroilla lastattuna Englantiin. Laivuri varusti muonavaroja matkaa
varten Helsingörissä, sinne lähetti isäntä hänen valtakirjansa, sekä
pitkän, ystävällisen onnentoivotuskirjeen, joka loppui seuraavilla
sanoilla: "Priki on korkealle vakuutettu, jos voitte saada sen pohjaan
samalla somalla tavalla kuin 'Veljekset', pääsette laivuriksi yhtä
suureen laivaan kuin veljellännekin on!"
Priki tuli ulos Pohjanmereen ja kääntyi länteenpäin. Ilma oli kaunis ja
tuuli sopiva, mutta laivuri oli ja pysyi entisellään; sillä aikaa
kuljeskeli hän yökaudet ylhäällä, eikä juuri milloinkaan puhutellut
ketään.
Ennen aikaan oli romaanien lukeminen häntä erittäin huvittanut, niin
että usein oli istunut kaiket yöt lukemassa, mutta niinpian kun hän nyt
otti kirjan lukeakseen, heitti hän sen jälleen pois luotansa, kulkien
vaan edestakaisin milloin kajuutasss, milloin kannella. Perämies luuli,
että häntä vaivasi onneton rakkaus, ja hän tiesi omasta kokemuksesta,
että senlaisia haavoja taitaa ainoastaan aika parantaa, sentähden hän
ei arvellut maksavan vaivaa puhua asiasta sen enempää, hän pelkäsi,
näet, tehdä pahaa pahemmaksi.
Eräänä iltana, kun olimme noin Pohjanmeren keskipaikoilla, meni laivuri
erinomaisen aikaisin levolle, ja kun kello tuli kaksitoista yöllä, meni
perämies herättämään häntä; -- prikillä ei nimittäin ollut toista
perämiestä ja laivuri toimitti aina oman vahtivuoronsa. Kun perämies
tuli sisään, näki hän laivurin olevan makeassa unessa, ja hänestä oli
Sääli häiritä tätä, koska tiesi, kuinka vaikea laivurin oli saada
lepoa, hän käski sentähden vanhimman matruusin pitämään purjeita
tarkasti silmällä ja ilmoittamaan laivurille, jos mitään erinomaista
tapahtuisi. Perämies läksi sitten levolle. Tuskin oli hän ehtinyt
sijalleen, kun kajuutan ovi lensi auki suurella ryskeellä, ja hirmuinen
huuto tunkeutui hänen korviinsa. Perämies luuli silloin prikin
purjehtineen toisen aluksen yli, ja syöksi kannelle, missä laivuri
kohotetuin käsin riensi häntä vastaan, huutaen:
"Laivaan kaivetaan reikää! Laivaan kaivetaan reikää! Laiva uppoaa!"
Pian puhui hän jo itsestään sanoen: "Minä olen kaivanut reiän, laiva
uppoaa!"
Sitten syöksi hän laskunuoran luo, aikoen varmaankin heittäytyä mereen,
ellei perämies, joka oli voimakas mies, olisi tarttunut häneen ja
estänyt häntä. Hänen silmänsä olivat niin hurjat, hänen liikkeensä niin
silmiinpistävät, että perämies heti ymmärsi, mikä laivurille oli tullut
-- hän oli kadottanut järkensä. Vahti kannella oli aivan jäykistynyt
kauhusta ja tointui vasta, kun perämies käski häntä kanssaan auttamaan
laivuria kajuuttaan, jossa kahden miehen sitten aina täytyi vartioida
häntä, sillä hän tuli raivokkaammaksi ja levottomammaksi, mitä enemmän
priki läheni Englannin rantoja.
Perille päästyä toimitti perämies heti lääkärin, joka selitti, että
laivuri oli paikalla vietävä johonkin sairashuoneesen mielenvikaisia
varten. Sitten kirjoitti hän isännälle, kysyen mitä nyt olisi tehtävä.
Tähän sai hän vastauksen: odottaa jonkun aikaa. Ellei laivuri siinä
ajassa tulisi paremmaksi, olisi hänet lähetettävä kotia toisella
laivalla, sillä tulisi liian kalliiksi hänen perheelleen pitää häntä
sairashuoneessa vieraassa maassa.
Samalla kertaa kirjoitti perämies kotiin vaimolleen, ja saadakseen
kirjeen venymään niin pitkäksi kuin mahdollista kertoi hän vaimolleen
suurella tarkkuudella kaikki, mikä koski laivurin hulluutta. Hän kertoi
myös sanasta sanaan mitä laivuri oli sanonut, ja kun vaimo vastaanotti
kirjeen, kutsui hän kokoon ystävät ja naapurit ja kertoi heille
kaikessa ystävyydessä kirjeen koko sisällyksen, nämä antoivat sen
jälleen mennä eteenpäin, ja ennen pitkää tiedettiin koko kaupungissa:
että laivuri Tullesen, joka oli ollut "Veljesten" perämiehenä, oli
tullut hulluksi, ja hulluudessaan oli hän tunnustanut kaivaneensa
laivan upoksiin. Ruvettiinpa asiaa tarkemmin miettimään, kun
muistettiin kuinka epäilyttävän nopeasti "Veljekset" sai loppunsa,
olivat kaikki siitä yksimieliset, että tuon alla jotakin piili.
Kirvesmies, joka ennen oli ollut "Veljeksillä", ja nyt oli kotona
työskentelemässä isännän laivavarvissa, taisi myöskin kertoa, laivurin
eräänä päivänä Atlantin merellä lainanneen häneltä näverin ja vähän sen
jälkeen oli vesi alkanut tunkeutua laivaan; mutta hän olisi puolestaan
voinut valansa tehdä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään epäluuloa, että
laivurilla olisi ollut mitään haaksirikon kanssa tekemistä. Tullesenia
vastaan tuotiin kumminkin niin monta kannetta, että häntä viimein
yleiseen aljettiin luulla "Veljesten" haaksirikkoon osalliseksi,
arvelipa yksi ja toinen että isäntä myöskin oli samassa juonessa,
vaikka hän kyllä piti päänsä pystyssä, eikä väräyttänytkään kasvojaan,
kun häneltä jotain kysyttiin noiden kulkupuheiden suhteen.
Joku aika sen jälkeen vaadittiin omistajan pitämään huolta laivuri
Tullesenin kotiintuomisesta, että voitaisiin asiaa tarkemmin tutkia.
Tullesen tuli kotia ja veti vanhaa virttänsä: "olen kaivanut reiän
laivaan, se uppoaa!"
Koetettiin kaikin tavoin urkkia häneltä muuta, mutta mahdotonta, hän
puhui lakkaamatta ja kertoi aina samat sanat. Vakuuttajat rupesivat
epäilemään ja kääntyivät heti isännän puoleen, kysyäkseen missä toinen
Tullesen oleskeli, ja saivatkin vastauksen hänen olevan matkalla
Neworleansiin puuvillalastia noutamaan, mikä kumminkin oli sulaa
valetta, koska Tullesen jo aikoja oli perille päässyt ja melkein
lastannut laivansa, kun tämä tapahtui. Isäntä oli saanut sähkösanoman
häneltä, noin kolme viikkoa sitten. Heti lähetettiin sähkösanoma
Neworleansiin konsulille, että hän panisi kiinni laivuri Tullesenin ja
lähettäisi hänet arestanttina kotiin, niin pian kun hän saapuisi
satamaan. Seuraavana päivänä tulikin vastaus, laiva oli tullut, mutta
laivuri ei ollut moneen päivään laivalla käynyt, eikä häntä voitu
mistään löytää. Isäntä oli nähtävästi iloissaan saadessaan sanomat,
että laiva onnellisesti oli saapunut; mutta sähkölennätinkonttoorissa
ei sen enempää tutkittu, olisiko aikaisemmin ollut saapunut ja
lähetetty sähkösanomaa Neworleansiin. Isäntähän oli tunnettu
erinomaisen tunnokkaaksi, jaloksi kelpomieheksi, eikä noiden suurien
herrojen mieleen johtunutkaan, että hän olisi millään tavalla syyllinen
haaksirikkoon.
Hän odottikin joka päivä kirjettä Tullesenilta, ja oli puolestaan
vakuutettu siitä, että tämä jonakuna päivänä jälleen ilmaantuisi
laivalleen, silloin hänet tietysti pantaisiin kiinni ja lähetettäisiin
kotia, tämä oli laivurin korkein toivo, sillä silloin selviäisi asia,
ja kaikki epäluulo hänen osanottonsa suhteen poistuisi.
Samana yönä, jona laivuri Tullesen prikillä purjehtiessaan kadotti
järkensä, lepäsi vanhempi veli Tullesen komeassa, uudessa laivassaan
Amerikan rannikolla ja näki hirvittävän unen. Hänestä näytti, kuin
olisi veli tullut hänen luokseen, tuijottanut häneen hetken aikaa
hurjistuneilla silmillä, sitten oli veli kavahtanut hänelle kaulaan ja
itkien ruvennut häntä nuhtelemaan, että oli viekoitellut häntä laivaa
upottamaan. -- Herätessään aamulla oli Tullesen suuressa ahdistuksessa,
ja hän oli aivan vakuutettu, että veljeänsä oli joku onnettomuus
kohdannut. Enin pelkäsi hän veljen saaneen omantunnon vaivoja ja niiden
rasittamana antaneen ilmi itsensä sekä hänet. Veljen hurjat silmät näki
hän aina edessään eikä hän enää uskaltanut katsoa kenenkään silmiin,
hän näet näki syyttäjän jokaisen kasvoissa. Tultuaan Neworleansiin sai
hän isännältä sähkösanoman, jossa seisoi että ruvettiin puhumaan
"Veljesten" haaksirikosta, että veljensä oli hulluna ja että hän itse
ajattelisi, mikä olisi viisainta tehdä tällä kertaa. Tullesen meni
laivalle, latoi vähän tavaroita matkalaukkuun, pisti vähän rahaa
kukkaroonsa ja astui maalle -- ijäksi päiväksi jättääkseen uuden komean
laivansa. Ero oli raskas, ja hän itki kuin lapsi, astuessaan viimeisen
kerran portaita alas, -- mutta siellä ei kukaan häntä huomannut.
* * * * *
Vuonna 1872 tulin Länsi-Intiasta Newyorkiin ameriikalaisella
kuunarilla. Seuraavana päivänä käski laivuri minun seurata erästä
sairasta miestä Merimieshospitaaliin, sen teinkin mielelläni.
Sairashuonetta ympäröi suuri puutarha, jossa sairaat saivat kävellä
tahi istua lepäämässä penkeillä, joita oli asetettu sinne tänne
suurten, tuuheitten puitten varjoon. Minun täytyi odottaa hetki,
ennenkuin sain kaikki järjestetyksi sairaalle toverilleni, käytin
odotusaikaa siten, että kävelin ympäri puutarhassa, missä vilisi
vaaleita, kärsiviä merimiehiä. Eräällä penkillä istui kokoon
köyristynyt, näöltään nuorenlainen mies, heti ymmärsin, että hän oli
maannut ankarassa luuvalotaudissa ja että tämä peloittava tauti oli
häntä hirmuisesti runnellut. Sydäntä särkevää oli nähdä hänen
kokoonkutistuneita jäseniänsä, ja astuinkin jo hänen luokseen
sanoakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mutta lähestyessäni häntä, nosti
hän päätänsä ja minä jäin paikalleni seisomaan -- olihan nuo tunnetut
kasvot, vaikk'en sillä hetkellä nimeä muistanut. Sairas huomasi
hämmästykseni, nousi ja astui tahi oikeammin ryömi luotani kahden
sauvan nojassa, samassa tuli mies ilmoittamaan, että saisin puhella
johtajan kanssa.
Jätettyäni sairaan toverini hospitaalin johtajan huostaan, menin
laivalle, mutta minun oli mahdoton unohtaa nuo tunnetut, tutut kasvot,
ja kuinka paljon muistuttelinkin mieleeni, en saanut päähäni, kuka hän
oli. Kun tulin laivalle, otin esiin valokuva-säiliöni jossa minulla oli
kaksisataa viisikymmentä kuvaa, niiden joukossa myös entinen
perämieheni Tullesen, joka itse omin käsin oli lahjoittanut mulle
kuvansa; luodessani silmäni hänen kuvaansa, sanoin heti ääneen: "kas
tuossa on mies. Joko hän taikka veljensä, kaikissa tapauksissa läheinen
sukulainen!"
Seuraavana sunnuntaina menin jälleen sairashuoneelle kipeätä toveriani
tervehtimään ja jos mahdollista oli, saamaan tietoja tuosta vaivaisesta
miehestä. Annettuani ensimainitulle muutamia tuoreita appelsiineja ja
lohdutettuani häntä menin johtajan puheille. Pyysin häntä olemaan hyvän
ja näyttämän minulle luettelon sairaista, jotka tällä kertaa olivat
laitoksessa. Johtaja oli hyvin kohtelias mies ja kysyi, ketä minä
etsin, oli niin harvoin kun joku tuli sairaita katsomaan, sanoi hän,
että häntä oikein ilahdutti nähdessään että edes yksi niitä muisti,
sentähden tahtoi hän mielellään auttaa minua löytämään sitä, jota
etsin.
Kerroin hänelle, kuinka olin kohdannut tutut kasvot siellä ensi kerran
käydessäni, ja hän ehdoitteli heti että yhdessä lähtisimme
astuskelemaan puutarhaan. Oli erinomaisen ihana, kirkas päivä, ja
silloin piti kaikkien, jotka vaan kynsilleen kykenivät, mennä ulos
raitista ilmaa nauttimaan. Tuskin olimme astuneet kierroksen, ennenkuin
näin saman miehen istuvan penkillä saman puun juurella, heti huomautin
johtajaa hänestä. Hän tunsi miehen hyvin ja kertoi minulle, että hän
oli tullut sinne noin vuosi takaperin, maannut hirveän kovassa
luuvalossa, joka oli turmellut hänet ilmoiseksi ijäkseen; sitä paitsi
mahtoi hän kärsiä jotain muutakin, jota ei tahtonut ilmoittaa, sillä
hän oli aina allapäin ja murhemielin, eikä tahtonut puhua kenenkään
kanssa, "mutta", jatkoi johtaja, "tänne hän jääneekin elin-ajakseen,
sillä hänen ylöspidostaan maksetaan täällä ja me olemme luvanneet hänen
sukulaisilleen, saksalaisia vai norjalaisiako he lienevät, pitää huolta
hänestä, miten parhaiten taidamme." Kerroin sitten hänelle, että olin
aivan varmaan purjehtinut hänen veljensä kanssa, ja tahtoisin nyt
kernaasti puhella hänen kanssaan, jos vaan tietäisin, mitä "puheen
aluksi" saisin. Johtaja kehoitti minua menemään hänen luokseen ja
puhuttelemaan häntä norjalaisella nimellään, silloin saisin pian nähdä
oliko hän oikea mies, vai ei, hän oli nimittäin maininnut itseään
toisella nimellä. Seurasin hänen neuvoansa, menin suoraan miehen luo
sanoen:
"Hyvää päivää kapteini Tullesen, kuinka jaksatte?"
Sairas kohotti päätänsä ja ymmärsin heti että hän tunsi kielen, mutta
samassa näkyi kova, melkein pilkallinen vivahdus hänen kasvoillaan, kun
hän kysyi:
"Kuka olette, ja mitä tahdotte minusta, enkö jo mielestänne ole
kärsinyt tarpeeksi syntieni tähden?"
"Rakas kapteini Tullesen", sanoin minä, "älkää puhuko sillä tavoin.
Minä olen joku vuosi sitten purjehtinut yhdessä veljenne kanssa, tunsin
teidät heti, sillä harvoin näkee kahta, niin yhdennäköistä veljestä!"
"Mikä on saattanut teidät tähän kurjuuden kotiin?" kysyi hän luoden
silmänsä minuun.
"Minulla on kipeä laivatoveri täällä, ja tulin tervehtimään häntä ja
antamaan hänelle muutamia tuoreita appelsiineja", johon vielä lisäsin,
"jos tahtoisitte ottaa vastaan nämä, tekisitte minulle suuren ilon."
Näin sanoen annoin hänelle neljä kaunista appelsiinia, jotka hän otti
vastaan ja ojentaessaan kätensä minua kiittämään täyttyivät hänen
silmänsä kyynelillä, ja hän sanoi:
"Jumala siunatkoon teitä, nuorukainen, niin paljon rakkautta ei minulle
ole osoitettu moneen vuoteen, tämä hetki on oleva minulle suloinen
muisto, ja teidän hyvyytenne on antanut minulle uusia voimia jälleen
elämään, sillä luulin jo aivan varmaan että kaikki maanmieheni olivat
lausuneet tuomion ylitseni, mutta luvatkaa minulle kumminkin ett'ette
mainitse nimeäni tämän puutarhan aitauksen ulkopuolella!"
Kädenlyönnillä lupasin hänelle olla vaiti, ja puhelin kauan hänen
kanssaan. Jättäessäni hänet lupasin pian tulla takaisin jolloin hänellä
olisi minulle kerrottava pitkä ja surullinen tarina, sanoi hän.
Kuuden kuukauden kuluttua tulin jälleen Newyorkiin ja seuraavana
päivänä, sunnuntaina, menin sairashuoneelle. Kipeä toverini oli
terveenä uloskirjoitettu, mutta Tullesen oli siellä yhä -- ei
kuitenkaan huonompana, kenties parempana. Hän oikein virkistyi
nähdessään minut ja kiitti sydämmellisesti että tulin häntä
tervehtimään. Puhellessamme kysäsin oliko hänellä mitään lukemista,
johon hän vastasi pudistamalla hiljaa päätänsä, sanoen, että hänen
päänsä oli niin heikontunut, ett'ei sietänyt vähintäkään ajatusten
rasitusta. Otin esiin Uuden Testamentin, lahjoitin sen hänelle,
muistuttaen samassa, ett'ei hänen tarvinnut lukea paljon kerrassaan.
Tullesen otti Testamentin ja kysyi liikutettuna:
"Kuinka arvasitte ottaa tämän mukaanne? Se on ainoa, mikä enää voi
minulle iloa tuoda ja te tuotte sen minun käteeni!"
Kerroin, että minulla laivalla oli kaksi kirjaa, ja mennessäni sieltä
kuulin sisällisen äänen sanovan: "Ota toinen Testamentti mukaasi, ehkä
siellä on joku sairashuoneessa, joka sitä tahtoisi." Tullesen suuteli
Testamenttia ja sanoi ääneen:
"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty!"
Sitten rupesi Tullesen kertomaan elämäkertaansa minulle, rukouksella
että minä, jos eläisin ja tulisin kotiin, kymmenen vuoden kuluttua
kirjoittaisin ja kertoisin aivan yksinkertaisesti, kuinka kaksi
onnetonta veljestä olivat hävittäneet koko elämänsä pelastaakseen
rahan-ahnasta ja kunnianhimoista isäntää häviöstä, upottamalla laivan
"Veljekset" keskellä Atlantin merta. Hieno hiekka otettiin laivaan,
jotta pumput tulisivat käyttämättömiksi, niinpian kun laiva rupeaisi
vuotamaan, tämä oli isännän oma ehdoitus. Veljekset Tullesen olivat
yhdessä kaivaneet viisi reikää laivan pohjaan kirvesmiehen näverillä;
mutta he olivat olleet varovaiset toimessaan, antaen veden vähitellen
lisääntyä, kunnes miehistö väsymyksestä ja unen puutteesta jättäisi
kaikki sikseen. Kun kirvesmiehen piti mennä alas, katsomaan mistä laiva
vuotaisi oli hän niin humalassa että jäi keskikannelle makaamaan ja
kuuntelemaan, ja tultuaan ylös vannoi hän ääneen ja juhlallisesti raon
olevan joko laivan keulassa tahi pohjassa, jonka arvelun laivuri oli
lausunut ennenkuin hän meni alas. Niinkuin jo ennen on sanottu ei
Tullesen säästänyt geneverpullojaan, silloinkun miehet ajoivat vettä
eturuumasta; he joivat geneveriä niinkuin vettä, eikä moni heistä
tiennyt mitä tekivät, tuskinpa perämies ja laivurikaan olivat selvällä
päällä. Isäntä sai kumminkin vakuutussumman ja sai sillä asiansa
kuntoon ja hän lupasi pitää huolta Tullesenista niinkauan kun tämä
eläisi.
Kun Tullesen oli jättänyt laivan Neworleansiin, läksi hän suoraa päätä
Newyorkiin ja kirjoitti sieltä isännälle, joka heti lähetti hänelle
rahaa. Sitten meni hän rautatietä Chicagoon ja purjehti monta vuotta
sisävesillä väliin perämiehenä, väliin halpana matruusina, mutta
omatuntonsa ei suonut hänelle milloinkaan rauhaa, niin että
monta kertaa, kun hän seisoi käsipuiden luona, oli hän aivan
heittäymäisillään mereen, sillä hänestä oli mahdotointa kauemmin elää.
Veljensä haamu seurasi häntä kuin paha henki niin että näki näkyjä
aivan selvällä päivällä, eikä hän yöllä millään muotoa uskaltanut maata
yksinään missään huoneessa. Hänen voimansa vähenivät yhä ja hänen
mielensä tuli yhä raskaammaksi, ja vihdoin kun hän huomasi olevansa
kelvotoin enään purjehtimaan, silloin matkusti hän Newyorkiin ja
asettui jo mainittuun sairashuoneesen. Tuskin oli hän päässyt sinne,
ennenkuin tuo kauhistava luuvalo valtasi hänessä joka jäsenen ja muutti
lyhyessä ajassa tuon muuten niin muhkean ja suoran kapteini Tullesenin
raajarikoksi, joka sen jälkeen kiitti Jumalaa, että hänen oli suotu
liikkua eteenpäin suurella vaivalla kahden sauvan nojassa.
Hänen veljensä oli muutettu maalle ja isännän sanojen mukaan hänellä
oli erittäin hyvä olla, hän asui siivojen ihmisten luona -- ja oli ja
pysyi hulluna. Tullesen velvoitti minua itse menemään hänen veljensä
tykö nähdäkseni kuinka hänellä oli; jos hänellä oli hyvä olla, piti
minun pysyä levollisena, muussa tapauksessa piti minun lähettää
isännälle kirje, jossa seisoi, että paitsi häntä eli vielä yksi, joka
tiesi "Veljesten" haaksirikosta; hän arveli isännän silloin pitävän
parempaa huolta hänen veljestään. Tullesen antoi minulle kirjeen
päällekirjoituksetta sanoen:
"Tämän sisällä on kirje isännälle. Jos veljelläni on hyvä olla, pidätte
kirjeen luonanne, ja jos veljeni kuolee ennen teitä, niin poltatte sen,
-- eikä kukaan saa tietää isännän nimeä. Hän tehköön itse tilinsä, kun
hänen hetkensä tulee."
Tullesen tarttui käteeni ja sanoi lopuksi:
"Uskallatteko valalla vahvistaa, että tahdotte tehdä kaikki mitä olen
teiltä pyytänyt?"
Vastasin rohkeasti ja iloisesti niin tekeväni ja lisäsin:
"Niin totta kuin Jumala antaa minun onnellisesti kotiin tulla, olen
tekevä sanasta sanaan niinkuin olette minua pyytäneet!"
Myöhään sunnuntai-illalla jätin Tullesenin ja sitten kävin hänen
luonansa niin usein kuin mahdollista. Viimeisellä kerralla, kun kävin
hänen luonansa, oli hän hyvin huono, hänen ainoa lohdutuksensa oli Uusi
Testamentti, josta hän löysi sen, mitä monta vuotta turhaan oli
etsinyt. Pitkä ja surumielinen oli viimeinen kädenlyönti, joka meidät
eroitti. En usko että Uusi Testamentti milloinkaan on tuottanut
suurempaa lohdutusta ja iloa kuin tällä tautivuoteella, se oli
Tullesenin pään alla, kun hän nukkui ja valveellaan piti hän kirjaa
kädessään, peljäten kadottavansa sen.
Vuoden perästä saavuin kotiin ja käytyäni rakkaitani tervehtimässä,
läksin Tullesenin veljeä katsomaan ja näin hänellä olevan niin hyvän
olla, kuin hänellä siinä tilassa mahdollista oli. Kaksi vuotta
oli hän ollut sairashuoneessa mielenvikaisia varten, josta hän
kirjoitettiin ulos parantumattomana, ja sitten oli hän elänyt maalla,
kristillismielisten ihmisten tykönä, jotka hoitivat häntä, kuin olisi
hän ollut heidän oma lapsensa. Hän oli paljon levollisempi, puhui
harvoin tahi ei milloinkaan, mutta nähtyään minut, alkoi hän vetää
vanhaa virttänsä: "Olen kaivanut laivaan reijän, se uppoaa."
Pyysin noita hyviä ihmisiä edespäinkin hoitamaan häntä hyvin; jos maksu
tulisi niukemmaksi, pyysin heitä ilmoittamaan siitä minulle, niin
koettaisin saada sen seikan selville, myöskin pyysin heidän antamaan
minulle tiedon hänen kuolemastaan; tämän he lupasivat.
Tuskin oli vuosi kulunut, niin sain tiedon hänen kuolemastaan, ja minä
koetin puolestani katsoa, että hän sai kunnolliset hautajaiset.
Tullesenin kirjeen viskasin tuleen, niin että jos joku minulta nyt
kysyy isännän nimeä olen yhtä viisas, kuin kysyjäkin; sen verran voin
vielä lisätä, että kun kahden vuoden perästä tulin Newyorkiin, menin
heti sairashuoneelle, siellä tapasin johtajan, joka kertoi, että
laivuri Tullesen oli kuollut noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun olin
siellä käynyt. Lähemmin katsottuani, huomasin Tullesen-veljesten
kuolleen samana vuonna, samana kuukautena, samalla viikolla, oli
ainoastaan joku päivä väliä. Minun antamani Uusi Testamentti seurasi
häntä hautaan -- se oli laivuri Tullesenin viimeinen pyyntö.
Per Grinerudin kihlaus ja naiminen.