lihalle oli niin ohraisesti käynyt, mutta sitä enemmän siirappia osti
hän. Suuri astia tuotiin laivalle, toinen perämies sanoi sen olevan
kelvottomaksi tuomittua ja jäätynyttä tavaraa, sillä aivan mahdoton oli
saada siirappia juoksunaan. Joka punnitsemispäivä meni häneltä
vapaavahti hukkaan ja hän toivoi jo laivurit ja siirapit sinne, missä
pippuri kasvaa. Toinen perämies ja minä säästimme siirappimme, ja
jonkun ajan kuluttua oli meillä kymmenen pulloa kummallakin. Kokin
täytyi hetkeksi jättää paikkansa, sillä välin kun me saimme tulelle
padan, jossa keitimme siirappimme, kunnes saimme jonkunlaista keitettyä
sokuria, sen perästä meillä aina oli imelää kahvia ja teetä, sillä
välin kun laivurin täytyi pulloonsa turvautua.
Amerikasta purjehdimme vehnälastilla Lontoosen; laiva oli erittäin
sopiva kaikenlaiselle lastille. Heti tultuamme Englannin suurimpaan
kaupunkiin, tuli kaksi laivuria kotipuoleltamme meitä tervehtimään,
toinen kuletti suurta laivaa ja palasi juuri Länsi-Intiasta
sokurilastilla. Olin jo käynyt häntä tervehtimässä laivallaan ja hänen
perämiehensä lahjoitti minulle noin viisi naulaa "puuteri"-sokuria,
jonka piilotin huoneeseni, missä pidin voikuppiani. Vieraat laivurit
kutsuttiin meidän kanssamme kahvia juomaan, toinen perämies ja minä
tulimme kumpikin voikuppeinemme ja istuunnuimme pöydän ääreen.
Laivurimme oli erittäin antelias sinä päivänä ja tarjosi pieniä
englantilaisia "käksiä", joita me perämiehet katselimme jonkunlaisella
kauhulla, sillä pelkäsimme vähän käydä niihin käsiksi. Syödessä toinen
laivuri tuli ottaneeksi voita minun kupistani; tämä ei minusta ollut
paikallaan, ja vetäessäni voiastiaani puoleeni, pelastaakseni sitä
uudelta hyökkäykseltä, sanoin vakavasti:
"Suokaa anteeksi, kapteini, mutta minun voini on punnittua. Jos voita
tahdotte 'käksillenne', niin kääntykää sen puoleen, joka teidät on
kutsunut."
Laivurimme katsoi minuun syrjästä, ja punastui korviansa myöten, mutta
minä istuin tyhmänä kuin osteri, jyrsien kaikin voimin palanutta
ruiskorppua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraat laivurit
alkoivat viheltää ja toinen kysyi minkälainen mies hän oli, joka
punnitsi voin perämiehilleen, kuinka kauan voineljännes kesti hänellä,
kuinka paljon kaupanpäällisiä perämiehet saivat ja vihdoin kuinka monta
kultanappia hän toivoi saavansa laivan omistajalta kotiin tultuansa?
Toinen perämies istui ja hymyili punaiseen partaansa, mutta minä istuin
muuttamatta muotoani laisinkaan. Sen erän perästä ei voin punnitseminen
kajuuttaan enään tullut kysymykseenkään, me saimme niin paljon kuin
tahdoimme, ja kun laivuri sai suullisenkin jotain hyvää, saimme me
siitä aina runsaan ja hyvän osamme, laivalla oli tullut aivan toinen
elantotapa ja toinen perämies siunasi tuota päivää niin kauan kun olin
yhdessä hänen kanssaan.
Raha-asioissa oli laivurimme hyvin tarkka, miehistö sai rahaa
ainoastaan lauantaisin ja silloin oli joka mies vapaa kello kahdesta.
Hän istui silloin juhlallisen näköisenä vanhan kirjoitus-pulpetin
takana, jossa oli lauta, jonka taisi laskea alas. Minun, joka olin
ensimmäinen perämies, täytyi ensin mennä sisään, ja sitten meni
alaspäin aina kunkin arvon mukaan, kokki tietysti tuli viimeiseksi.
Vähää ennen lähtöämme Lontoosta tuli eräs laivapoika itkien luokseni
eräänä keskiviikkoiltana kysyen, voisinko lainata hänelle punnan (noin
kahdeksantoista kruunua), sillä hänen täytyisi vihdoin viimeinkin
lähettää vähän rahaa äidillensä kotiin. Hän oli juuri saanut kirjeen,
jossa seisoi että äiti äkkiä oli tullut kipeäksi, ja hän pyysi
hartaasti pojan lähettämään ainoastaan muutaman kruunun -- rohtoihin ja
lääkärille. Poika oli jo käynyt valittamassa laivurille hätäänsä, mutta
tämä oli vaan muistuttanut häntä vallitsevasta järjestyksestä. Laivuri
oli tarpeekseen kuullut tuonlaisia juttuja ja kun hän kerran oli
sanansa sanonut, oli se sanottu.
Kysyin pojalta oliko hän koputtanut laivuria kajuutan ovelle,
mennessään pyytämään rahaa sairaalle äidilleen. En, vastasi poika,
senlainen ei olisi hänelle päähän pälkähtänyt; sillä sitä hän ei ollut
tehnyt muissakaan laivoissa, joilla oli ollut. Sanoin silloin hänelle:
"Mene nyt alas ruumaan, pese silmäsi, ja harjaa hiuksesi somasti, tule
sitten tänne kajuutalle ja kolkuta ensin ulko-ovea, kolkuta ensin
hiljaa, sitten kovemmin, kunnes saat vastauksen, ja kun kuulet laivurin
sanovan: 'käy sisään', menet käytävään ja siinä kolkutat taas, jos
kajuutan ovi on auki, voit lyödä seinään, kunnes laivuri taas kehoittaa
sinua tulemaan sisään. Päästyäsi sisään teet syvän kumarruksen ja
sanot: Suokaa anteeksi, herra kapteini, että olen niin rohkea ja tulen
sisään luvattomalla ajalla rahaa pyytämään, mutta äitini makaa sairaana
ja odottaa kiihkeästi muutamaa kruunua minulta, jos te siis, herra
kapteini, hyvyydestänne tahtoisitte antaa minulle kahdeksantoista
kruunua, olen varma siitä, että onneton ja kurja äidinsydän kaukana
pohjoisessa rukoilisi teille ja teidän erinomaisille purjeillenne onnea
ja menestystä!"
Poika oppi sanat ulkoa ja kiiruhti ruumaan, pesemään itseään; kohta
tuli hän kulkien perään päin, tehden aivan täsmälleen niinkuin olin
häntä neuvonut. Laivuri istui juuri rakkaan kirjoituspöytänsä ääressä,
ollen mitä oivallisimmalla tuulella, jonka selvään saatoin nähdä
punaisesta turkkilaismyssystä, joka oli kallellaan hänen päässään; kun
hän oli pahalla päällä, tuli hänelle kuuma ja lämmin, ja silloin heitti
hän turkkilais-myssyn pois, ensimmäiseen koukkuun, joka eteen sattui.
Seisoin ulkokäytävällä nähdäkseni, täyttikö poika kaikki käskyni.
Niinpian kun ulko-ovea kolkutettiin, huusi laivuri: "Tulkaa sisään,
tulkaa sisään!" Ja pojan kolkuttaessa sisä-ovea, joka oli auki, huusi
laivuri kolme kertaa: "tulkaa sisään!" Poika astui sisään totisena ja
vakavana, ja korkealla äänellä kertoi hän sanasta sanaan, mitä hänelle
olin opettanut. Laivuri katsoi häntä hetken ikäänkuin olisi tahtonut
kysyä, missä hän oli oppinut niin hienoja tapoja. Sitten aukasi hän
kukkaronsa, kysyen pojalta paljonko hän tahtoi.
Olisipa poika saanut vaikka koko palkkansa, siitä ei olisi ollut
estettä, mutta kun hän jälleen tuli kannelle, kielsin häntä millään
muotoa kenellekään toverille kertomasta, millä tavoin oli saanut rahaa
luvattomalla ajalla, sillä tämä oli keino, jota väliin itsekin käytin,
kun en nähnyt muuta neuvoa, millä olisin hankkinut itselleni rahaa,
sillä laivuri ei viikon muina päivinä antanut minulle rahaa enemmän
kuin miehillekään.
Kauan aikaa mietin ja tuumasin, miten saisin laivurin luopumaan pahasta
tavastaan, käydä niin kurjissa vaatteissa ulkona merellä; hänellä kyllä
oli vaatteita, mutta kaikki olivat liian hyviä käyttää jokapäivä, hänen
mielestään, ja mitä kauemmin purjehdimme, sitä kurjemmaksi kävi hänen
ulkonainen asunsa. Minulla ei ollut rohkeutta mennä hänen eteensä ja
sanoa hänelle vasten silmiä ajatuksiani hänen puvustaan, sillä
tiesinhän että hän kaikessa oli esimieheni, enkä mielelläni tahtonut
kadottaa hänen suosiotaan, johon aikoja sitten olin päässyt; hän oli
hyvin närkäs suuttumaan, ja tämä peloitti minua. Ensin ajattelin tehdä
"rääsymiehen" ja viedä sen hänen luokseen, mutta olin varma että hän
silloin istuisi "meri-oikeutta" ja varmaan panisi minut ylimmäiseksi
tuomariksi, joka asema olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä minulle.
Sitten koettelin, jos hän oli taika-uskoinen, kertoen hänelle
kummitus-juttuja; sillä jos olisin tuota pelkoa huomannut, olisin
arvelematta ottanut "rääsymiehen" muodon, ja jonakuna yönä
säikähdyttänyt häntä, sitten olisin kyllä mieleni mukaan selittänyt
ilmestyksen hänelle, sillä hän kertoi aina minulle unensa ja näkönsä.
Suurin joukko merimiehistä ovat hyvin taika-uskoisia ja erilaisia
haltioita ja tonttuja löytyy melkein jokaisella laivalla, varsinkin
vanhemmilla; mutta minun laivurini ei uskonut mitään senlaisia olevan,
eikä sentähden olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin ilmestynyt
"rääsymiehenä" omassa halvassa personassani, sillä se olisi tuskin
tuottanut muuta kuin aika löylytyksen takilleni, sillä laivuri oli
jokseenkin roteva mies. Vihdoin keksin keinon, joka ei minulle muuta
maksanut, kuin vähän paperia ja mustetta. Meiltä oli nimittäin yksi
matruusi karannut Amerikaan, jättäen jälkeensä kirstun, jossa löytyi
koko joukko ryysyjä. Lisäsin näihin pahimmat, mitä löytää taisin,
kunnes kirstu tuli melkein täyteen. Sitten annoin erään matruusin
mukailla kirjeen, jonka olin kirjoittanut ja jonka sisällys oli
seuraava:
"Rakas kapteini! Kiitos yhdessä-olosta; testamenttaan teille täten
vanhat ryysyni, joista todella luulen teidän ihastuvan, koska teillä jo
ennestään on senlaisia koko joukko ja kun nyt saatte nämä ihan niinkuin
kaupanpäällisiä, voitte pitää näyttelyn milloin hyvänsä, koska te, sen
mukaan kuin tiedän, omistatte kaikenlaatuisia ryysyjä. Kunnioituksella
karkurinne."
Kirje pantiin päällimmäiseksi kirstuun ja minä pistin avaimen piiloon.
Matruusi, joka kirjeen kirjoitti, lupasi kunniasanallaan olla asiasta
hiiskumatta. Kerran merellä ollessamme ehdotin kapteinille, että
möisimme tuon karanneen matruusin jälelle jääneet tavarat
huutokaupalla, täten korvataksemme edes johonkin määrin niitä
kustannuksia, joita hänen karkaamisensa oli tuottanut, kun oli täytynyt
hänen sijaansa palkata toinen mies. Laivurista oli ehdotukseni
erinomainen, saisimme kaikissa tapauksissa vähän hauskuutta hankkia
noilla rahoilla, arveli hän. Huutokauppa määrättiin tapahtuvaksi kello
yksi seuraavana sunnuntaina. Määrätyllä hetkellä aloin soittaa
laivakelloa ilmoittaakseni miehistölle huutokaupan alkamista. Joka mies
tuli kannelle, kirstu pantiin ison luukun päälle, minä julistin silloin
pitkän säännön huutokauppa-ehdoista, se vastaan-otettiin suurella
riemulla, kun lausuin sen. Laivurilla oli turkkilais-myssynsä ja hän
oli erinomaisella tuulella. Kirstu avattiin, ja ensiksi pisti silmiin
kirje laivurille, joka heti luki sen läpi.
Hän rypisti otsaansa ojentaen minulle kirjeen, jota vaan pikaisesti
silmäilin. Sitten aloin tutkia kirstun sisällystä, joka oli ja pysyi
ryysyinä, yksi toistaan pahempana, eikä kenelläkään ollut halua tarjota
niistä mitään. Joku irvihammas sanoa tokaisi, että kaikki oli
"paperimyllyn ruokaa". Neuvoteltuamme laivurin kanssa, päätimme heittää
kirstun sisällyksen mereen, mutta itse kirstun asetimme laivan perään
ja varustimme sen pienillä lokeroilla siknaalilippuja varten.
Jäätyämme kahden kesken laivurin kanssa kysyi hän minulta, kuinka tuo
hävytön matruusi taisi kirjoittaa senlaista kirjettä, kaiken harmin ja
kulungin lisäksi, mikä hänestä oli ollut. Minä silloin sanoin hänelle
suoraan, että matruusein oli vaikea pitää kunniassa miestä, joka
puvussaan oli yhtä likainen ja tuhrattu kuin hekin. Laivuri
otti sanoistani vaarin ja seuraavana sunnuntaina lähetti hän
vanhan vaatevarastonsa ruumaan, miehistön jaettavaksi kaikessa
ystävällisyydessä. Suuri osa meni samaa tietä kuin kirstun sisällys,
ainoastaan joku vähäinen osa kelpasi käytettäväksi.
Kun kahden vuoden kuluttua jätin tämän laivurin, kuulin hänen ilokseni
ja kunniakseni sanovan, että milloin hyvänsä olisin tervetullut
laivalle takaisin, ja jos tahtoisin vielä purjehtia vuoden hänen
kanssaan, antaisi hän minulle kahdeksan kruunua kuukaudessa yli
tavallisen palkan.
Kaunis veljeys.
Lokakuun loppupuolella oli laiva "Fremad" (Eteenpäin) Doverissa,
ottamassa sisään painolastia, oltuaan poissa kotoa kaksikymmentä ja
kaksi kuukautta. Joka mies iloitsi kotiintulosta, mutta juuri kun
laivan piti laskea tokasta lähteäkseen vesille, tuli välikauppias
juosten ja tuoden laivurille sähkösanoman, jossa seisoi että laivan
piti mennä Itämerelle tuomaan puulastia Lontoosen. Laivuri oli nuori
mies, hän oli jo sydämmessään iloinnut kotiintulosta, sillä hän oli
ollut naimisissa vaan kaksi vuotta, mutta koko sillä ajalla oli hän
tuskin ollut vaimonsa kanssa yhdessä kahta kuukautta, nyt hän jo oli
kirjoittanut olevansa kotimatkalla, kun vaimo saisi kirjeen. Luettuaan
sähkösanoman, polki hän jalkaansa' laivan kannella, kysyen
välikauppiaalta, miksi hän ei voinut tulla puolta tuntia myöhemmin,
silloin olisi laiva jo ollut ilmoituspiirin ulkopuolella, ja silloin
olisi hän voinut hyvillä mielin kääntää kurssin kotiin. Laivurilla oli
kumminkin osaa laivassa, ja hän mutisi itsekseen jotain vähän
senlaista, että jos hän saisi vastatuulta Norjan rannoilla, tahtoisi
hän hakea satamaa ja mennä maalle yhdessä tai toisessa kaupungissa,
silloin voisi perämies olla laivurina yhden matkan, ja hän itse saisi
köröttää kotiin muijan luo.
Olin silloin jungmannina laivalla, ja täytyypä mun tunnustaa, että
itkin kuumat kyyneleet, saatuani kuulla tuosta uudesta määräyksestä,
sillä monet miehistä juttelivat, että mahdollisesti jäätyisimme kiinni
Ruotsin rannikoilla, -- ja silloin ei olisi puhettakaan päästä kotiin
jouluksi, mikä kumminkin oli minun suurin toivoni. Läksimme kuitenkin
vesille, saimme hyvän tuulen neljänä ensimmäisenä päivänä ja olimme jo
Hansholmenin kohdalla, kun koillinen alkoi puhaltaa kaikella
voimallaan, niinkuin tavallisesti syksypäivinä, ja virta kävi
länteenpäin niinkuin valtava joki, jotta laiva ajeli sivulle monta
penikulmaa yhteen menoon. Laivuri oli pian tehnyt päätöksensä, hän
johti laivan Norjan kallioiselle rannalle, ja eräänä perjantai-iltana
laskimme Flöde lahteen kappaleen matkaa Arendalista. Hän matkusti heti
kaupunkiin, palkkasi uuden perämiehen, nimeltä Tullesen; vanha
perämiehemme tuli laivuriksi ja parin päivän perästä läksimme jälleen
merelle, jolloin entinen laivurimme rannalta viittasi meille
jäähyväisensä. Toinen perämiehemme ei vielä ollut ottanut tutkintoansa,
sentähden saimme uuden perämiehen. Tullesen oli nuori kaunis mies, ja
hyvin tyytyväiset olimme häneen päällysmiehenä. Hän oli monta vuotta
purjehtinut toisena perämiehenä pitkillä matkoilla, tämä oli hänen
toinen matkansa ensimmäisenä perämiehenä, hän oli reipas ja sukkela
merimies ja työ sujui helposti hänen käskystään.
Neljäntoistapäiväisen myrskyisen purjehduksen jälkeen tulimme
lastauspaikkaamme, kappaleen matkaa Sundsvallista ylöspäin; se oli
lauantaipäivä. Meitä tuli heti tervehtimään eräs räätäli, joka asui
paikalla ja möi olutta ja imelää viiniä, vihdoin pyysi hän meitä jo
samana iltana tulemaan huvittelemaan hänen huoneesensa, mutta itse
saisimme hankkia musikin, jos tanssia tahdoimme.
Sittemmin sain kuulla, että räätälillä ennen oli ollut hyvä ammatti
Tukholmassa ja että hän silloin oli ollut varakas mies, kunnes
vähitellen rupesi käymään ravintoloissa ja laiminlyömään työtänsä, eikä
kauan kestänytkään, ennenkuin hänen täytyi jättää hyvä ammattinsa.
Silloin sanoi hän neulalle hyvät hyvästit ja muutti tänne
lastauspaikalle, jossa perusti "Raittius-kahvilan", mutta sana
_Raittius_ oli kirjoitettu niin pienillä kirjaimilla, että täytyi panna
silmälasit nenälleen nähdäkseen sitä. Hänellä oli oikeus myydä olutta
ja viiniä, mutta ei paloviinaa, -- vaan sitä saatiin ilmaiseksi. Kun
oli maksanut viinipullon hinnan, sai salaisen kutsun ulos kyökkiin,
jossa annettiin ryyppy "sikunaa", mutta siitä ei saanut hiiskua
kenellekään. Useat matruuseista kävivät alinomaa räätälin luona ja
huvittelivat aika lailla. Minä olin liian nuori tehdäkseni heille
seuraa, sitä paitsi täytyi minun melkein joka ilta olla ensimmäisessä
vahdissa kannella.
Perämies Tullesen piti itsestään liian paljon käydäkseen räätälin luona
yhdessä miesten kanssa, hän kävi kuitenkin usein maalla ja eräänä
päivänä tuli tietyksi, hänen iskeneen silmänsä nuoreen hyvin somaan
leskeen; mutta leski vähän pelkäsi merimiehiä ja sanoi varsin
vakavasti: "Pelkäänpä, että rakkaus on mennyt, kun ankkuri-köysi on
nostettu!" Tullesen ei myöntänyt sitä, ja monien pyyntöjen ja rukousten
jälkeen sai hän vihdoin lesken suostumuksen, minä puolestani luulen
että Tullesenin puolesta oli asia täyttä totta.
Laiva lastattiin ja purjehti pois; kolmen viikon perästä tulimme
onnellisesti Lontoosen, jossa Tullesen sai hyvin rakkaan kirjeen
leskeltä, ja sen mukaan mitä minä tiedän vastasi hän siihen. Lasti
purettiin ja neljäntoista päivän kuluttua tulimme onnella ja kunnialla
kotiin, vähää ennen joulua. Tullesen matkusti heti kotiin, hän oli
usein kertonut, että hänellä oli veli laivurina suurella laivalla,
kotoisin Arendalista, ja hän itse toivoi pääsevänsä samain isäntien
palvelukseen.
Seuraavana keväänä tuli laivuri Tullesen kotiin, purjehtien vasta
ostetulla amerikalaisella parkkilaivalla, joka oli 700 tonnin vetoinen
ja sillä kertaa oli maan ensimmäisiä kauppa-aluksia. Laiva oli tuomittu
kelvottomaksi jouduttuaan hietasärkälle Liverpoolin edustalla ja
myötiin polkuhinnasta. Laivuri Tullesen ja täysi miehistö lähetettiin
purjehduttamaan laivaa kotiin, ja vakuuttamaan sitä norjalaisena
omaisuutena. Laivan tultua satamaan selittävät kaikki asiantuntevat
miehet, että se oli komea alus, joka epäilemättä oli hyvässä kunnossa;
kun sukulaiset ja ystävät tulivat laivalle katsomaan sitä, toivottivat
he kaikki omistajalle onnea, sillä siellähän jo oli tavaraakin tuon
maksetun hinnan edestä; muun muassa siellä oli kolme kronometeriäkin,
kaksi niistä vietiin heti toisiin laivoihin, jotka purjehtivat
Itämerellä, eivätkä milloinkaan olleet nauttineet sitä kunniata saada
senlaista kalleutta mukaansa, siellä oli myös niin runsaasti talrikeita
ja pöytäliinoja, että omistaja varusti muutkin laivansa sieltä, kunkin
kerroksellaan ja kumminkin jäi yltäkyllin omiksi tarpeiksi. Laivalla
oli kaksi vakinaista kantta, ja siinä käytettiin lippuja kaikessa
kolmessa maston huipussa.
Laiva tarkastettiin ja vakuutettiin neljänkertaisesta ostohinnasta. Kun
vakuuttajat olivat laivalla, piti isäntä komeat pidot, joissa juotiin
monet maljat vasta-ostetun laivan onneksi ja menestykseksi ja sille
annettiin uusi nimi "Veljekset", koska isäntä tahtoi laivurin
kehoituksesta ottaa tämän veljen ensimmäiseksi perämieheksi, ja
silloinhan oli nimikin mitä sopivimmin valittu.
Ennenkuin laiva jätti kotirannan, otettiin varapainoksi hienoa hiekkaa,
joka pantiin perälaivan pohjalle, koska laivuri selitti laivan olevan
liian paljon kokallaan. Perämies Tullesen tuli ensimmäiseksi
perämieheksi ja kauniina päivänä purjehti "Veljekset", vain ollen
painolastissa, Quebekiin puutavaraa tuomaan.
Keskellä Atlantin merta sai laivuri, joka muuten vietti aikaansa
romaanein lukemisella, aika halun nikkarin töihin ja siinä
tarkoituksessa lainasi hän muun muassa pitkän näverin laivan
kirvesmieheltä, sanoen aikovansa tehdä uudenlaista pumppua. Laivuri
kaivoi ja teki työtä ja perämies nauroi partaansa, kummastellen mitä
laivurin työstä viimein tulisi, mutta hän ei tahtonut kysymättä antaa
neuvojansa, -- laivuri Tullesen ei ollut senlainen mies, joka liikoja
puhui miestensä kanssa.
Laiva oli varsin tiukka, sitä pumpattiin kerran illassa ja joskus meni
kaksikin päivää ilman, että pumppuun koskettiin. Kahdeksan päivää sen
jälkeen, kun laivuri oli lainannut näverin, alkoi laiva ottaa enemmän
vettä kuin ennen, mutta se ei herättänyt mitään huomiota, sillä tuuli
jokseenkin "navakasti", ja laivuri purjehti kovaa kyytiä nähdäkseen
oikein, kuinka nopeakulkuinen uusi laiva oli. Vuotaminen eneni yhä
enemmän, vaikka laivuri purjehti siivosti, ja eräänä päivänä ilmoitti
perämies että ruumassa oli kolme jalkaa vettä, eikä pumput olleet
reilassa. Oli pumpattu hiekkaa kokonainen päivä, kunnes pumput olivat
varapainoa täynnä eivätkä antaneet veden tippaakaan. Miehistön
käskettiin eturuumasta ajaa vettä pytyillä, ja perämies asetti kaikki
veneet täyteen kuntoon ja taljat asetettiin valmiiksi vesille
laskettaviksi. Laivuri oli hyvin vakava, mutta tyyni, hän asettui itse
peräsimen luo, jotta ruorimies saisi olla avullisna veden ajossa.
Kolme päivää ajoivat miehet vettä ja kun neljäntenä aamuna mitattiin
veden korkeutta oli sitä huoneessa neljä jalkaa. Joka mies meni
laivurin luo ja kaikki selittivät etteivät he kestäneet senlaista
työtä, vähääkään lepäämättä, ja pyysivät häneltä lupaa koettaa pelastua
veneissä, sillä kaiken arvelun mukaan oli laiva viime tuulispäässä
joutunut niin rappioon, että se epäilemättä uppoaisi. Laivuri seisoi
siinä voimatonna kuuttatoista miestänsä vastaan, hän ei voinut
pakoittaa heitä tekemään työtä lepäämättä, eikä hän voinut ymmärtää,
miten laivan vuotaminenkaan olisi estettävä, sillä hän oli kirvesmiehen
kanssa, joka oli erinomaisen vikkelä mies, tutkinut ruuman joka
paikasta löytämättä mitään rakoa, vuotaminen tuli varmaankin köölistä
tahi pohjasta; mutta hän käski väen kumminkin ajaa vettä, siksikuin
tapaisivat jonkun purjehtijan, silloin tahtoi hän heidän pyyntönsä
mukaan jättää laivan Jumalan nimeen.
Toinen perämies toi genever-pullon toisensa perään alas miehille, jotka
aivan olivat menettäneet rohkeutensa, kuultuansa laivurin puheen,
sitäpaitsi oli vesi neljännestunnissa noussut puolitoista jalkaa,
Samana päivänä iltapuolella tuli kuunari näkyviin; laivuri Tullesen
kohotti hätälipun, kuunari muutti heti kurssia, tullen alas
hädänalaisten tilaa tutkimaan.
"Veljesten" kaksi hyvää venettä laskettiin vesille, ja lasti toisensa
perästä vietiin kuunariin, joka oli Amerikalainen ja matkalla
Liverpooliin viljalastilla. Miehistö pelasti kaikki kapineensa ja he
olivat hyvin kiitolliset, sillä moni oli ennenkin joutunut
haaksirikkoon ja silloin ollut iloinen, kun voi pelastaa henkensä.
"Veljekset" vajosi syvempään ja syvempään, laivurista se kumminkin
näytti käyvän varsin hitaasti. Neuvoteltuaan kuunarin kapteinin kanssa
päätettiin pistää laiva tuleen, estääkseen siten muita laivoja
hukkumasta, jos siihen pimeässä törmäisivät. Niin pian kuin "Veljekset"
oli täydessä tulessa, täytettiin kuunarin etupurjeet ja se käänti
kurssinsa Englantiin.
Kuusi viikkoa sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt, palasi "Veljesten"
miehistö, ja pari päivää myöhemmin tutkittiin kaikkia haaksirikon
johdosta. Kaikkien vieraitten-miesten todistukset olivat yhtäpitäviä,
eikä heillä ollut laivurin purjehtimista vastaan mitään moittimista.
Oikeus muistutti tuosta hienosta hiekasta, joka teki pumput
käyttämättömiksi, mutta laivuri selitti, että oli pidetty huolta
hyvästä alalastista, sen päälle miehistö ei voinut valaa tehdä, sillä
varapaino pantiin laivaan viimeisenä päivänä, kun he olivat kotona, ja
silloin olivat he kaikki olleet heittämässä hyvästi sukulaisia ja
ystäviä. Ei sanaakaan mainittu näveristä, jonka laivuri oli lainannut,
sillä häntä pidettiin liian kelvollisena miehenä, että hänellä voisi
olla joku syy laivan surkeaan kohtaloon. Vakuutus-summa maksettiin ja
kaikki oli parhaassa järjestyksessä.
Pari päivää sen jälkeen kutsuttiin miehistö isännän konttoriin, jolloin
hän valitti "Veljesten" haaksirikkoa, mutta hän lupasi kaikille paikat
uudella laivalla, ja antoi sitäpaitsi jokaiselle viisikymmentä kruunua
vähäseksi vahingon palkkioksi, tämähän oli hyvin jalosti tehty ja
"Veljesten" miehet ylistivät isäntää, arvellen ettei parempaa isäntää
ollut mailla eikä mantereilla!
"Veljesten" isännällä oli uusi runko varvissa, noin puolivalmiina, ja
näytti siltä kuin ei se niin pian valmistuisi, sillä siellä työskenteli
ainoastaan muutamia työmiehiä; mutta "Veljesten" jouduttua
haaksirikkoon alkoi hän uudella innolla laivan rakennustyötä, ja jo
viiden kuukauden kuluttua oli uusi laiva täydessä kunnossa valmiina
purjehtimaan. Tullesen tuli tietysti laivuriksi ja moni "Veljesten"
miehistä ottivat häneltä pestin. Perämies Tullesen oli koko ajan
järjestellyt laivan touvistoa ja muuta senlaista, mutta kun laiva oli
valmis purjehtimaan, kehoitti omistaja häntä jäämään kotiin, sillä
olisi mahdollista, että hän pääsisi kuljettamaan pientä prikiä, jonka
kapteiniin isäntä jo kauan aikaa oli ollut tyytymätöin. Uusi laiva
purjehti ja perämies Tullesen jäi kotiin.