vastaa luotsi, "ei siinä 'Perheessä', joka vieläkin on vesillä, sen
nimisiä aluksia on muuten kosolta Tönsbergin tienoissa. Gunnar oli
pursimiehenä prikillä ja kun syksyllä palasivat takaisin kotiin hiiliä
lastina, saivat he niin kovin tuntea lounastuulen vihuria, että 'vanha
vakka' oli repeämäisillään. Sekä laiva, että lasti olivat laivurin
omat, kaikki oli vakuuttamatta. Hän ei saanut prikiä vakuutetuksi
vaikka kuinka mielellään olisi tahtonut, sillä se pysyi koossa
ainoastaan piistä ja tervasta, reelinkivaatteet ja kaikki sisältäpäin
olivat nokimustat. Niillä oli laivassa porsas, jota laivuri katseli
päivät pitkään ja joka oli niin lihava, että sen oli vaikea nousta
seisomaan. Pimeänä yönä, juuri keskellä Pohjan merta, oli Gunnar
vahdissa kannella, hän seisoi kokassa, keulamaston luona tähystämässä.
Kävi jokseenkin suuret aallot, ja miten olikaan hyrskyi vesi kannelle,
aivan keskilaivalle, jossa porsaan koju oli kiinni köytetty ison-luukun
päällä. Gunnarin piti juuri jättää ruori ja mennä perälle, kun suuri
laine vyöryi sisään, mutta hän kiipesi kuin kissa keulariukuun, ettei
kovin kastuisi -- ei tainnut miehellä silloinkaan olla merisaappaita.
Seisoessaan siellä touveilla näki hän jotain luistavan alas suuresta
aukosta reelinki-vaatteessa, ja samalla hyppäsi hän kannelle huutaen;
'mies laivasta!' Laivuri oli kannella ja kääntyi hänen puoleensa.
Tullessaan Gunnarin luo väänsi hän käsiään sanoen: 'Herra Jumala
pursimies, on aivan mahdotonta tänlaisena yönä pelastaa miestä; Jumala
olkoon hänen sielullensa armollinen!' Gunnar ei voinut mitään tehdä,
eikä käskeä. Ennenkuin jätti paikkansa, tahtoi hän katsoa, kuka tuo
onneton oli, hän epäili hiukan, että porsas oli mennyt viimeistä
tietään, kosk'ei ollut kuullut mitään huutoa. Mennessään suuren luukun
ohitse, näki hän, että ovi porsaskojuun oli auki. 'Tuoko se vaan
olikin, joka meni mereen, -- onnea matkalle', ajatteli Gunnar. Sitte
meni hän perälle, missä laivuri seisoi katsellen pitkin merta.
Mennessään hänen ohitsensa sanoi Gunnar hyvin levollisesti: 'Jumalan
kiitos, se olikin vaan porsas, joka meni mereen.'
"'Kuolema ja kirous', huudahti tämä, 'luovatkaa, luovatkaa, kääntäkää
ja pysähyttäkää peräruori; pursimies, antakaa katkaista köysi johon
vene on kiinnitetty!' -- Gunnar katsoi pitkään häneen ja vastasi: 'On
aivan tuiki mahdoton tänlaisena yönä pelastaa porsasta.' Niine hyvineen
meni hän peräsintä hoitamaan, jättäen laivurin kynsimään korvallistaan
porsaan hukkumisesta, porsaan, jolle oli annettu niin monta 'hyvää
ruokapalaa'."
"Hän ei siis pelastanut porsasta?" kysyy laivuri.
"Ei, kapteini, ei kukaan tahtonut panna tikkua ristiin, pelastakseen
porsasta, kun ei laivuri tehnyt vähääkään pelastaakseen miestä", vastaa
luotsi.
"Sehän olikin oikeus ja kohtuus", nauraa laivuri ja katsoessaan kelloa
huudahtaa hän:
"Tiedättekö kuinka paljo kello on, luotsi?"
Luotsi haukottelee, kynsii korvallistaan sanoen:
"Taitaapa pian olla kolme tahi puoli neljä."
"Puoli kuusi se on, luotsi, pian saamme tässä kupin hyvää kahvia",
vakuuttaa laivuri, soittaessaan kelloa. Heti tulee kokki sisään ja
alkaa kattaa pöytää. Luotsi menee sillä välin ulos kannelle, josta
hetken perästä jälleen palaa takaisin. Pudistaen vähän itseään sanoo
hän:
"Sumuista on vielä, kapteini, mutta pian 'se' sataa, ja silloin
tahdotte mahdollisesti päästä Kristianiaan ennen iltaa. Minusta kuului,
kuin olisi höyrylaiva viheltänyt, ja ell'en aivan hävyttömästi erehdy,
oli se 'Kuningas Oskarin' vihellys, se ottaa mielellään kolmekin
suurta laivaa peräänsä, -- nopea vene hinaamaan, laivurikin on
kohtuullinen, hyvä mies, jonka kanssa käy tinkiminen. Noitten
höyrylaivan-kuljettajien joukossa on monta miestä, jotka pitävät
itsensä muita ihmisiä parempana, vallan puhumattakaan niistä, jotka
ovat päässeet niin pitkälle, että kuljettavat matkustajalaivaa,
ne ovat niin miestä mielestään, ett'ei halvan miehen käy heitä
puhutteleminenkaan. Mutta, niinkuin sanottu, kapteini, kun höyrylaiva
tulee, älkäämme hätäilkö." Sitten kääntyy luotsi kolein puoleen sanoen:
"Jos höyrylaiva tulisi sillaikaa, kun olemme ruu'alla, kokki, ja laivan
kuljettaja kysyy kapteinia, niin sano vaan, että hän juuri syö
aamiaista, Jos hän tahtoo puhutella meitä, saa hän vaivata itsensä
laidan yli."
Kokki nyykähyttää päätänsä, pannessaan kahvikannun pöydälle. Sitten
pyytää hän luotsia ja laivuria olemaan hyviä ja tulemaan ruualle. He
seuraavat heti kehoitusta. Kokki on leiponut tuoresta vehnäleipää, ja
ottaessaan siitä palasen sanoo luotsi katsellessaan sitä:
"Osaako kokkinne leipoa tänlaista leipää? Melkeinpä luulisin että
olisitte käyneet venheellä maalla, leipää ostamassa."
"Hän taitaa valmistaa kaikkea yhtä hyvin, kuin paras kokki suuressa
herrashovissa", sanoo laivuri, "mutta hänellä onkin suuri palkka. Hän
on ollut minun kanssani jo neljä vuotta."
"Mutta maksaakin vaivaa pitää häntä, koska on niin sukkela", sanoo
luotsi. "On oikein synti ja häpeä nähdä, kuinka monella laivalla oikeat
porsaanpojat käsittelevät Jumalan viljaa, laivurit maksavat heille
ainoastaan noin kymmenkunta kruunua kuukaudessa, mutta ne pojat vasta
maksavat aluksen pitäjälle aika kolikoita, se on minun uskoni. Toiset
puolethan ne kaatavat maahan ja ruoka, jonka keittävät, on suoraan
sanoen usein kelvotointa. Monen heistä olen kuullut sanovan: mitä
enemmän me tuhlaamme, sitä paremmin meille maksetaan kuukaudelta;
kuinka usein eikö paraskin alus, jonka katteini on mitä kelvollisin
mies, ole tullut aivan helvetiksi vaan tuollaisen poronoukan tähden.
Laivuri ostaa hyviä ruoka-aineita, mutta mitä se auttaa, kun ei voi
saada niitä kunnolla keitetyksi."
"Niin, se on totinen tosi", sanoo laivuri.
"Minä puolestani olen aina pestannut kykenevän miehen kokiksi, sillä
minusta on sukkela keittäjä laivalla yhtä tarpeellinen kuin hyvä kokki
kotona talossamme. Onhan siitä nähty monta esimerkkiä, että mies voi
ansaita paljon rahaa ja olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta
ellei hänellä ole ahkeraa vaimoa, joka ymmärtää valmistaa ruokaa ja
hoitaa taloutta, niin hän pian joutuu aivan hunnikolle, jotta tuskin
saa jokapäiväisen leipänsäkään. Aivan samalla tavalla on laivallakin:
Jos minulla vaan on kelvollinen keittäjä, jätän minä hänen haltuunsa
ruokavarat ja kaikki mitä kyökkiin kuuluu, mutta jos minulla, sitä
vastoin on poikanulikka, niin täytyy toisen perämiehen aina vähä väliä
jättää työnsä punnitakseen hänelle milloin mitäkin ja kaikkialla
syntyy, lyhyesti sanoen, paljon vitkastelemista. En ole kuullut
vähintäkään valitusta ruuasta, sittekuin tulin laivuriksi, mutta minä
olenkin ollut hyvin tarkka valitessani kokkia. Laivan omistaja puhui
minulle kerran kokin palkasta, joka hänen mielestään oli jokseenkin
suuri, mutta kun olin selittänyt hänelle, mikä etu oli senlaisesta
miehestä, oli se hänestäkin aivan paikallaan, ja niin se olisi
jokaisesta ymmärtäväisestä laivan isännästä, jos vaan laivurit
tahtoisivat ja tohtisivat toimia suuremmalla itsenäisyydellä."
Luotsi katsoo ihmetellen laivuria, sanoen: "Jospa kaikki kapteinit
puhuisivat noin, loppuisipa pian kaikki karkaaminen norjalaisista
laivoista."
"Anteeksi luotsi", keskeyttää laivuri. "Mainitsitte karkaamisen, minä
sanon teille parhaan keinon sen estämiseksi, ja jos minä olisin
kuningas, tulisi se pian yleisemmin tunnetuksi. Jokaiseen norjalaiseen
ruumaan ripustettaisiin nimittäin täydellinen ruokalista, niinkuin
ruotsalaisissa laivoissa on, jossa miehistö muun muassa saa vissin
määrän pippuria ja etikkaa. Mitä luulisitte norjalaisen laivurin
sanovan, jos joku miehistä tulisi häneltä pyytämään vähän pippuria
hernekeitokseensa? Hän mahtaisi luulla sitä miestä hulluksi, joka
senlaista saattaisi pyytää. Sitten olisi jokaisen laivurin velvollisuus
palkata kokiksi aika mies, joka osaa valmistaa ruokaa. Kaikki väen
asumukset pitäisi tehdä suuremmiksi ja mukavammiksi, sillä monet
merimiehet elävät kuin siat, eikä niinkuin ihmiset, ainoastaan vaan
ruuman tähden. Useinhan täytyy ryömiä polvillaan sinne sisään. Paitsi
sitä pitäisi jokaisessa suuremmassa laivassa, joka tekee pitkiä
matkoja, olla pieni kirjasto, hyödyllisiä, hauskoja kirjoja, joita
lainattaisiin miehistölle. Senlainen pieni kirjasto ei tulisi niin
kovin kalliiksi. Parilla sadalla kruunulla saisi laivan omistaja koko
joukon kirjoja ja laivuri voisi aina tarpeen tullen hankkia lisää.
Silloin kun minä tulen valtiopäivämieheksi, luotsi, tulee tämä asia
esille käräjillä, ja minä olen varma, että moni on minun kanssani yhtä
mieltä, kun kerron minkälainen elämä merimiehillä on laivoillansa. On
kyllä niitäkin, jotka valittavat ja vaikeroivat merimiesten
karkaamisesta; mutta sillä ei asia tule paljon autetuksi. Siitä ei
suurta apua lähde, että kirjoitellaan vähän täällä, vähän tuolla
sanomalehdissä, näytettäköön töissä, että todellakin tahdotaan tehdä
jotain; on mentävä suoraan päähän asti, on saatava laki muutetuksi.
Tunnen laivan-isännän kotipuolestani, joka pitää esitelmän toisensa
jälkeen merimiesten karkaamisesta, hänellä on aina pitkä luettelo
niistä summista, mitä karkaaminen on hänelle maksanut vuoden kuluessa,
mutta hänellä ei ole varaa palkata kelvollisia kokkia, jotka
ymmärtäisivät ruokaa valmistaa, -- vaan ainoastaan nuoria poikia,
jotka eivät ymmärrä ruuan valmistuksesta enempää kuin kissa sinapista.
Monet tahtovat kyllä parhaan voimansa mukaan auttaa lähimmäistään ---
kun se vaan ei maksa mitään."
"Totta jok'ikinen sana, kapteini, ellen omin korvin olisi kuullut
puhettanne, en milloinkaan olisi uskonut laivurin puhuvan sillä
tavalla", vastaa luotsi. "Ylöspitoa kuulee aina moitittavan. Olen
kuullut kerrottavan, että laissa säädetään hyvä ja välttävä ruoka,
mutta laki on niinkuin luetaan ja välttävää ruokaa voi selittää monella
tavoin. Jos saataisiin, niinkuin te sanoitte, oikea ruokamääritelmä
ripustetuksi ruuman seinälle, tulisi sekä laivurien että miehistön tila
paljoa paremmaksi, sillä jos laivuri seuraisi sitä ja miehistö
sittenkin valittaisi, tarvitsisi hänen vaan viitata sääntöihin, ja
pelastaisi siten nahkansa. Olin ylhäällä Tönsbergissä vanhalla
prikillä, noin neljätoista päivää takaperin, ja siellä näytti
todellakin hirmuiselta. Kokki, pieni poikanulikka, joka tuskin lienee
ollut ripillä käynyt, oli musta kuin nokikolari, joka ei ole pessyt
itseään koko kuukauteen. Oli lauantai ja niinkuin tavallista oli
miehillä puoliseksi kapakalaa ja velliä, mutta kala oli niin kovaa,
ett'en voinut sille mitään, ja velli oli ilman siirappia. Laivurilla ja
perämiehellä oli kummallakin pullo imellys-ainetta, ja minä sain vähän
laivurin säästämästä siirapista. Mutta kun ei laivalla ole varaa
kajuutassakaan pitää imelää 'tanssimestari-velliä', pitäisi sen minun
mielestäni maata kotona vuoden ympäri."
Äkkiä kuuluu kolinaa sivulta. Luotsi kuuntelee ja sanoo laivurille:
"Höyrylaiva on siinä, kapteini, antaa sen vaan tulla, meidän ei ole
tarvis pitää kiirettä, 'se' ei suinkaan ole niin sakeaa enää tuolla
vuonossa, kun höyry meidät saavuttaa, jos vaan vähänkin selkenisi,
näkisimme varmaan monta hinausvenettä lahdessa. Nyt tämä on tällä
kertaa yksin ja voitte olla varma, että hän tietää, mitä hän tahtoo.
Ette suinkaan antane hänelle kuuttakymmentä kruunua enempää, jos hän
tahtoo ottaa enemmän, tarjoomme viisikymmentä."
Pian kolkutetaan kajuutan ovelle ja laivurin huudettua: "tulkaa
sisään!" astuu höyrylaivan kuljettaja sisään ja paiskaa kättä luotsille
ja laivurille sanoen:
"Onneksenne ateria!" Istuttuaan lisää hän hieroen käsiään: "Koiran ilma
tänään, kapteini!"
Laivuri tarjoaa hänelle kupin lämmintä kahvia, joka kiitoksella
vastaanotetaan.
Höyrylaivan kapteini alkaa keskustelun:
"Paljon aluksia vuonossa, vai kuinka, luotsi?"
"Jäljessämme emme nähneet ainoatakaan eilen illalla, minusta näytti
kuin olisi Horten Krakkenin luona loistanut pari ankkuri-lyhtyä yöllä",
vastaa luotsi, "luultavasti ne ovat laivoja, jotka aikovat
Kristianiaan, ne ovat menneet kauemmaksi saadakseen matalamman
ankkuripohjan, -- varmaankin ne ovat vaan pikku aluksia."
"Vai niin, vai niin", sanoo höyrylaivan kapteini ja katsoessaan
laivuriin kysäsee hän:
"Aiotteko ottaa höyrylaivaa tänään kapteini, 'se' on jokseenkin
sumuinen, mutta koska löysin tien tänne, toivon Jumalan avulla
löytäväni tien takaisinkin."
Laivuri katsoo luotsiin sanoen:
"Mitä sanotte, luotsi? Luotsi ja minä, näettekö, olemme vanhoja
tuttuja, hän tuntee kaikki suhteet täällä, minä taas en ole ennen
käynyt täällä, sentähden saa hän tällä kertaa pitää päällikkyyttä."
"Niinkauan kun 'se' on noin sakea, on meillä hyvä olla tässä, missä nyt
olemme", vastaa luotsi, ja noustessaan katsoo hän ilmapuntaria ja
sanoo:
"Ennustaja menee taas alaspäin, arvelenpa melkein, että pian saamme
lounastuulen ennenkuin arvaammekaan, ja silloin ei meidän sovi käyttää
höyrylaivaa."
Höyrylaivan kapteini kynsäisee korvallistaan sanoen: "Sitä tuskin
uskon, luotsi, minä puolestani luulen että saamme aika tuulen
puuskahduksen idästä, koska kalalokit lensivät parvittain vuonoa ylös,
se on varma merkki että myrsky on tulossa merellä."
"Niin länsituulta ja vihuria olen sen huomannut ennustavan, mutta en
milloinkaan ole huomannut lokkien tulevan vuonolle itätuulella", sanoo
luotsi hymyillen ja lisää: "paljonkohan tahtoisitte, jos hinaisitte
meidät kaupunkiin?"
"Teen sen yhdeksästäkymmenestä kruunusta, oikeastaan pitäisi saada
sata, mutta olkoon menneeksi, teen sen yhdeksästäkymmenestä", vastaa
höyrylaivan kapteini.
"Onko se huokein hinta?" kysyy luotsi vilaisten laivuriin, joka näyttää
siltä kuin ei hänellä olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä.
"En voi tehdä sitä helpommasta", sanoo höyrylaivan kapteini; "hiilet ja
miesten palkat maksavat niin paljon päivässä, ettei jää mitään yli,
vaikka kuinka paljon olisimme ulkona ja orjailisimme."
"Rahtipalkat ovat niin pienet, ett'en voi antaa niin paljoa", sanoo
laivuri katsoen luotsiin, joka on aivan samaa mieltä.
"Mitäs tahdotte antaa kapteini?" kysyy höyrylaivan kuljettaja, nousten
ylös ja aikoen lähteä.
"Te olette vaatineet niin paljon, ett'en tahdo tarjota mitään", sanoo
laivuri.
"Voittehan ainakin tarjota jotakin, kapteini, eihän se mitään maksa",
arvelee toinen.
"No koska niin välttämättömästä tahdotte tarjouksen, niin tarjoon
viisikymmentä kruunua! Hinaattehan tämän 'vakkasen' ylös muutamassa
tunnissa!" puhuu laivuri.
"Mahdotonta siitä hinnasta, aivan mahdotonta", vakuuttaa höyrylaivan
kapteini, ja sanoessaan "hyvää huomenta", menee hän ulos. Heti sen
jälkeen komentaa hän "eteenpäin" ja höyrylaiva katoaa sumuun.
"Siinä hän meni kerrassaan", huudahtaa laivuri, "meidän olisi kenties
pitänyt lisätä muutamia kruunuja, niin olisi hän vienyt meidät muassaan
samalla kertaa."
"Olkaa rauhassa vaan, kapteini", lohduttaa luotsi, "neljänneksen
kuluttua on hän jälleen täällä, ja silloin tarjoomme hänelle
kuusikymmentä; ellei hän tyydy siihen hintaan, annamme hänen mennä,
tulee kyllä pian toisiakin veneitä; nyt on juuri sopiva ilma
höyrylaivoille."
Kun laivuri ja luotsi ovat juoneet kahvinsa, menee luotsi kannelle,
missä tapaa perämiehen, joka jo on pannut kaikki miehet kannelle
työhön, pumppuamaan laivaa irti. Luotsi kääntyy hänen puoleensa sanoen:
"Kun olette lopettaneet pumppuamisen, niin hinatkaa ankkuriköysi,
rupeaa jo selkiämään tuolla taivaan rannalla näen mä!"
"Kyllä, kyllä, luotsi", vastaa perämies. Tuskin ennättää perämies
täyttää luotsin käskyä ennenkuin höyrylaiva jälleen on heidän
vieressään. Luotsi kävelee laivurin kanssa edestakaisin, eivätkä ole
näkevinään eikä kuulevinaan mitään, ennenkuin höyrylaivan kapteini
yhtäkkiä huutaa:
"Oletteko miettineet asiata, kapteini?"
Luotsi kääntää päätänsä ja kysyy:
"Sanotteko, että tahdotte ottaa meidän kaapeliruoramme?"
"Kyllä kahdeksastakymmenestä kruunusta!" vastaa toinen.
"Annan teille kuusikymmentä!" huutaa laivuri.
"Liian vähän, antakaa edes seitsemänkymmentä!" pyytää toinen.
"Ei äyriäkään yli kuudenkymmenen", vastaa laivuri.
"Olette liian kova kapteini, pankaamme 'riitaraha' kahtia, niin saamme
viitosen kumpanenkin", neuvottelee höyrylaivan kapteini.
"Olen jo sanonut sanani", vastaa toinen, kääntyen selin häneen.
"Tuokaa vetovitjat tänne perämies, täytyneehän minun kumminkin ottaa
teidät", huutaa höyrylaivan kapteini.
Luotsi hymyilee laivurille ja kuiskaa:
"Hän tuli takaisin, kapteini, helpompaa 'höyryä' on mahdoton saada, en
oikeastaan ymmärrä kuinka hän voi tehdä sen siitä hinnasta."
Ankkuri hinataan ylös reipasta merimieslaulua laulettaissa, ja pian
kuletetaan laivaa hyvää kyytiä vuonoa ylös. Luotsi menee kajuutan
katolle, josta aina väliin suurella leveällä kädellään viittaa
perämiehelle, mihin suuntaan hänen tulee kääntää. Silloin tällöin
pysähtyy luotsi, ottaa merimieslakin, "sydvestin", päästään, kynsii
korvallistaan, haukottelee sydämmen pohjasta, sitten pistää hän pari
kertaa kädet syvään housujen taskuun, hän on vähän kömpelö
liikkeiltään, sillä hän ei kolmeen vuorokauteen ole riisunut
vaatteitaan, ja kolme lasia viskytotiakin oli vähän liikaa yhdellä
kertaa, -- niin hän kävelee edestakaisin taas. Laivuri joka on pessyt
itsensä ja pannut kellertävän kovan paidan päällensä, tulee ulos
paitahihaisillaan.
"Pitääkö olla 'pikkuinen' aamukylmässä, luotsi?"
Luotsi hymyilee sanoen:
"_Small drop in the morning is better than nolhing the all day,
captain_" (Pieni ryyppy aamulla on parempi kuin ei mitään koko päivänä,
kapteini). Sitten astuu hän kajuuttaan, jossa laivuri kaataa hänelle
puoli lasia olutta viskyn kanssa sanoen:
"Täysi mies, täysi ryyppy! Maljanne luotsi!" Tyhjennettyään lasinsa,
kiittää luotsi laivuria hauskasta yhdessä-olosta ja toivoo hänelle sekä
laivalle Jumalan runsasta siunausta. Laivuri tarttuu luotsin karheaan
käteen, puristaa sitä lempeästi ja kiittää häntä hyvästä seurasta. --
Eipä ollut ilman ettei laivurin silmässä kimellellyt kirkas pisara, kun
luotsi meni ulos. Tultuaan Dröbakkenin kohdalle, saa meriluotsi
palkkansa ja uusi luotsi astuu hänen sijaansa. Meriluotsi saa
nenäliinansa täyteen korppuja ja kappaleen lihaa evääksi kotimatkalle;
sitten kättelee hän useimpia miehistä, kiittäen laivuria vielä kerran
hyvästä kohtelusta, ja niin pian kuin tulli-virasto on tehnyt
tehtävänsä ja painanut sinettinsä laivaan, lähtee hän sen venheessä
maalle, siten säästääkseen puolen tai ehkäpä kokonaisenkin kruunun.
Dröbakin luotseista nähdään heti, että he jo kuuluvat sivistyneempään
maailmaan, sillä yksi ja toinen heistä tulee laivalle "isänsurmaaja"
kaulassa, mitä ei milloinkaan näe meriluotsilla. Meriluotsi käärii
mielellään kaulaansa vankan, paksun ja lämpöisen liinan sekä suvella
että talvella, ja "isänsurmaajaa" en luule hänen koskaan käyttävän.
Mutta kun tulet senlaisen vanhan meriluotsin kotiin, ja tulet lähemmin
tuntemaan hänet, olet löytävä sydämmen, niin lämpimästi sykkivän, kuin
sydän voi sykkiä köyhän syntisen rinnassa.
Hieno laivuri.
Kerran kohtasi minua onni, että pääsin perämieheksi laivaan, jossa oli
erinomaisen hieno laivuri; se on, häntä pidettiin kotona erinomaisen
sivistyneenä ja hienona miehenä, koska hän aina kävi "tupsuhatussa" ja
keppi kädessä, ja kun syksyn ensi lumi levitti valkoisen vaippansa yli
maiden ja mantereiden, käytti hän sinisiä silmälasia, jotka sopivat
hänelle niin hyvin, että sitten piti niitä talvikauden. Kun tein hänen
kanssaan perämies-kauppaa, teki hän minuun mahtavan vaikutuksen, ja,
häpeä sanoakseni, iloitsin jo sielussani hänen huonoista silmistään,
koska luulottelin itseäni, ettei hän helposti nähnyt pieniä puutteita
touvistossa ja muuta senlaista laivalla; mutta lähemmin tutustuttuamme
huomasin hänellä olevan silmät, hyvät kuin tähteintutkijalla konsanaan.
Ensi päivänä kun tulin laivalle, huomautti hän minua, että yhden
miehistä aina piti seisoa heittoportaat kädessä, kun hän tuli soutaen.
Sen pahempi, en kumminkaan voinut tähän määrätä ketään "kansimiehistä",
mutta panin kumminkin köyden kuntoon ja ripustin sen keittiöön, jossa
musta poika-nulikka hallitsi ja vallitsi, tämän velvoitin pitämään
laivuria silmällä, niin pian kun laivuri näkyi olevan kappaleen matkaa
laivasta, tuli hänen asettua käsipuiden luo portaat kädessä.
Niin kauan kun luotsi oli laivalla, käveli laivuri ylpeästi
plyyssihattu päässä, siniset rillitkin olivat käytännössä, sillä
aurinko paahtoi jokseenkin kuumasti sinä päivänä, jona lähdimme
kotivalkamasta, mutta niin pian kun luotsi oli laivamme jättänyt ja
merivahti määrätty, tuli laivuri kannelle puettuna tykkänään toisiin
vaatteisiin. Tuo hieno mies oli aivan tuntemattomaksi muuttunut; olen
monta kertaa sekä ennen että jälkeenpäin purjehtinut laivurien kanssa,
jotka ovat olleet huolimattomia puvussaan laivalla, mutta tämä vei
voiton kaikista. Kuukauden kuluttua oli kokki jotensakin rasvaantunut
ja tuhraantunut, mutta hänkin taisi kerskailla olevansa puhdas laivurin
rinnalla. Eräänä päivänä käskin jonkun miehistä korjaamaan hänen
pitovaatteitansa, sillä minusta oli häpeä nähdä häntä aivan ryysyihin
puettuna; tämä oli hänestä aivan paikallaan ja varmaankin mietti hän
mielessään, että perämiehen, kaiken muun työn rinnalla, myöskin tuli
pitää hänen ryysynsä järjestyksessä; muutamia kuukausia yksissä
oltuamme totuin niin laivurini huonoihin vaatteisin, että annoin hyvät
huomenet hänen puvullensa, jonka järjestämisen jätin hänen omaksi
työkseen.
Kahtena ensimäisenä kuukautena saimme kajuutassa puoli naulaa sokuria
viikottain kahviimme ja teehemme, se on tuo tavallinen määrä, mutta
ilmoitettiinpa eräänä päivänä sokurin olevan lopussa, laivuri käski
silloin toisen perämiehen punnitsemaan naulan siirappia sokurin
asemesta. Laivurin pullo, täynnä palanutta siirappia pantiin hänen
kojuunsa, sillä hän joi joka aamu kello neljän aikana kahvia. Joka aamu
täytyi kokin paistaa hänelle pari palaa läskiä, jotka laivuri söi,
antaen meidän vesissä suin katsella ja kadehtia häneltä joka suupalaa.
Ellei hän jaksanut syödä kaikkea, säästettiin loppu seuraavaksi
päiväksi, meille hän ei milloinkaan tarjonnut; mutta olipa hänellä
vihollisiakin koko lauma, pieniä punaisia muurahaisia, joita vilisi
ympäri laivaa ja jotka saattoivat meille monta unetonta yötä ja
vapaavahtia päivällä. Laivuri niillekin keinon keksi, hän antoi kokin
voidella tervalla talrikin laidat. Seuraavana päivänä oli talrikki
täynnä muurahaisia, jotka seisoivat kahdella jalalla ja taistelivat
henkensä eteen, päästäkseen irti tervasta; läski maistui siitä
huolimatta laivurille ja hänellä oli kolme suurta liikkiötä riippumassa
yksityisessä huoneessaan.
Eräänä päivänä valitti laivuri sitä voin paljoutta, mikä kajuutassa
käytettiin, eikä hän tiennyt parempaa neuvoa kuin punnita meillekin
voita, tämä oli toisesta perämiehestä ja minusta aivan paikallaan;
mutta silloin tahdoimme kukin oman voikuppimme, nähdäksemme kuka suurin
voinsyöjä oli. Laivurista tämä oli kummallista, sillä hän arveli, että
edespäinkin voisimme olla yhteisellä kupilla, mutta minä puhuin suuni
puhtaaksi ja sanoin tahtovani oman kupin, koska kerran voita
punnittiin. Minä en milloinkaan ole ollut ahnas voille, sentähden
tiesin, että voisin tulla toimeen osallani kauemmin kuin sekä toinen
perämies että laivuri, jotka molemmat ahmasivat voita suun täydeltä.
Voi punnittiin ja kukin meistä hankki voikupin.
Pitkän ja hyvin myrskyisen matkan jälkeen saavuimme Amerikaan, laivuri
oli heti tuo hieno mies plyyssihatussa, kun hän meni maalle. Myöhään
illalla tuli hän takaisin ja valitti huonoa ilmaa kajuutassa. Toinen
perämies ja minä olimme jo aikoja arvelleet, että jokin laivurin
yksityisessä huoneessa oli nurinpäin, mutta meillä ei ollut siihen
avainta ja muuten oli tuo huone meidän piirimme ulkopuolella. Laivuri
katsoi tuikeasti toiseen perämieheen, kysyen olivatko ruokavaransa
kunnossa, hänestä tuo haju tuli mädänneestä lihasta tahi jostain
senlaisesta. Toinen perämies sanoi ettei liha ja kalavarat olleet niin
suuret, ettei niitä olisi voinut pitää silmällä. Laivurin yksityistä
huonetta tarkastettiin, ja niin pian kuin ovi avattiin, vilisi sieltä
matoja yli koko kajuutan. Liikkiöt olivat ruvenneet elämään, ja
taisivat totta puhuen ryömiä, laivuri kynsi päätään ja valitti suurta
surkeuttansa, minä puolestani en tahtonut löytää sanoja ilmoittaakseni
tunteitani, nähdessäni hänen "liikkuvat lihansa."
Liikkiöt ja niiden mukana moni elävä saivat hautansa vedessä, ja
laivurin täytyi mennä yöksi ravintolaan, sillä haju ja matelevaiset
tekivät kaiken levon mahdottomaksi.