"Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsivene

MERELTÄ JA RANNIKOLTA

Kokoelma kertomuksia

Kirj.

JUST W. FLOOD

Norjankielestä suomentanut A--o.

Porvoossa,

Werner Söderström, kustantaja,

1884.

SISÄLLYS:

Vanha meriluotsi.

Hieno laivuri.

Kaunis veljeys.

Per Grinerudin kihlaus ja naiminen.

Pieni kirjanen.

Vekseli.

"Täti kertoo."

Suutari Torp.

VANHA MERILUOTSI.

Meriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties

pitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä

useimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme

ovatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat

köyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja

ruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä

on matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin

reivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä,

sillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse

mastossa tahi "vantissa", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta

opitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia.

Niinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on

hänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän

voisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja

myrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis

ilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa

maksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin

luotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin

ja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan

kyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa,

käskien laivurin "täyttää purjeet", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös.

Tultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos

tämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten

menee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies,

joka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun

suinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan "se" (ilma) tulee

niin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista.

Kun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet

lisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja

muutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja

koettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen:

"No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin

olemme perillä."

Miehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka

hymyillen jatkaa:

"Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle

noin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin

Langgrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi

tänä yönä."

Luotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen

ohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja

kysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki

vastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen:

"Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on

niin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada

valkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja

juonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin

puheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?"

"Näsniemeltä", vastaa kokki.

"Vai niin, mikä on nimenne", jatkaa luotsi.

"Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen,

hänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin

rasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona", sanoo kokki.

"Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders

Tangenin", pitkitti luotsi, "hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun

minä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka

on kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä,

ei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän

punnitsemisesta, eihän toki, -- siellä sai kokki tuoda leipää milloin

tahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia

'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan

käynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta

kelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta

purjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet

niin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta

kun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. -- Olkaa niin

hyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu."

Laivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi

tavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin.

"No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko,

että laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata

pohjaa ankkurille."

"Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini", vastaa luotsi, "minä

ajattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin

sivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät

laivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On

suuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä

aina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on

joksikin hyväksi, luulen minä."

"Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan

meitä tänä yönä", sanoo laivuri, "tuulee liian kovasti, ja minun

kokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä

vastatuulella."

"Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä

paljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin

voivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he

tulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten

meidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja

'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua."

Luotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa

kurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen

huutaa hän:

"Vasemmalle vähän!"

"Vasemmalle vähän", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy

sivulle, ja pian huutaa taas luotsi:

"Peräsin suoraan!"

Perämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen

huulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan.

Samassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on

valmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien

hänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa

sanoen:

"Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää

vettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä."

Luotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen.

Tuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo

tuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen

tuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista

näyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi

hyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian

akkamaiselta.

Noin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen

kovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee

toiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua

"pilkkopimeästä" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan.

Hän sanoo vaan:

"Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään

vaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin

kapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö."

Luotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria

osoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän

huudahtaa:

"Tuolla näen valkean!"

"Hyvä on", vastaa luotsi kylmäverisesti, "antakaa 'hänen' edeskinpäin

mennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan

kahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille,

kapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi'

sisääni. -- Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta

niinkuin näkyy on se meille myötäinen -- 'hän' kiiruhtaa eteenpäin

hyvää kyytiä, näen minä."

Luotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa;

vanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa

itselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta

mielestä.

Laivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä

on hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa

molemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi,

sillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy

luottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä

erilaisten merkkien suhteen.

Hetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen

kannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka

näyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään

laivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan "terveiksenne,

luotsi", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee

suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen

leikillisesti.

"Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?"

"Oh, sitä en katsellut, kapteini", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata

kohti jatkaa hän: "tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä

sittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se

merkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin

tiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos

saamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä,

ettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan,

kunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen

tehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne

Langgrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa

koittamaan."

Tähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan

väestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin

luotsi yht'äkkiä huutaa:

"Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!"

Käsky täytetään äänetönnä ja reippaasti; laivuri seuraa tarkkuudella

kaikkia luotsin liikkeitä, ja tuskin on tämä lausunut käskynsä,

ennenkuin laivuri huutaa ne jälleen miehille. Kun purjeet ovat

käännetyt, huutaa luotsi perämiehelle:

"Ohjaa niin hyvin kuin voit, mutta pidä täydet purjeet!" Sitten kääntyy

hän laivurin puoleen sanoen:

"Tällä kertaa tuulispää idästä ja huomenna koillisesta, kun 'se' ensin

alkaa niskoitella ja kulkea takaperin, pitkittää 'se' sitä, kunnes on

kiertänyt kompassin ympäri. Saamme ankkuroida Langgrundenille hetkeksi,

ja katsella 'sitä', kapteini!"

Laivuri nyykäyttää myöntäen päätänsä, toivoen sydämmessään että ankkuri

jo olisi pohjassa ja että se olisi siellä lujasti kiinni. Ilmapuntari

on noussut koko joukon viime päivinä, ja luotsin sanojen mukaan

ennustaa se itätuulta. Laivuri on mennyt kajuutan katolle, jossa hän

kulkee edestakaisin, kun luotsi huutaa hänelle:

"Kapteini, olkaa hyvä ja 'peilatkaa' tuossa Bastön majakkaa,

'vasikasta' pääsemme pian selville."

Laivuri pohjustaa ja heti sen jälkeen huutaa hän mittauksen tuloksen

luotsille, joka käskee irroittamaan alapurjeet, järjestämään ylemmät

märsseilit ja hinaamaan vara-ankkurin vintturille. Heti kohta

pysähtyykin laiva ja kääntyy Langgrundeniin, jossa se ankkuroi

kahdentoista sylen syvässä vedessä.

Niinpian kun laiva on pysähtynyt ja ankkurilyhty ripustettu

keulariukuun, kiinnitetään purjeet; senjälkeen asetetaan kannelle vahti

sekä yksi mies, jonka tulee ilmoittaa luotsille pienimmätkin muutokset

ilmassa ja tuulessa.

Laivuri käskee keittäjän tuoda vähän lämmintä vettä kajuuttaan, jossa

vanha luotsi jo on sijoitettu sohvaan, ja pian saadaankin nähdä hänen

ja laivurin tekevän itselleen pienen "tutingin."

Tuskin ovat purjeet kiinni ja viimeinen mies astunut alas köysistä,

niin laiva on verhottu sakeaan sumuun. Vahtimies sytyttää nysänsä, ja

muut matruusit menevät maata jyrsittyään ensin kovaa korppua.

Luotsi ja laivuri istuvat yhdessä kajuutassa, luotsi alkaa keskustelun,

kysyen mistä laiva on kotoisin. Laivuri vastaa, Arendalista.

"Arendalista", kertoo luotsi, "teillähän ei ole siellä mitään köyhän

veroa, kapteini?"

"Ei, Jumalan kiitos, ei tällä kertaa", sanoi laivuri, "mutta saamme

luultavasti pian tuntea jotain muuta."

"Oletteko ennen olleet Kristianiassa, kapteini?" jatkaa luotsi.

"Ei, en Kristianiassa, mutta kerran olen käynyt Drammenissa, se oli

ensimmäinen matkani laivurina, mutta sitäpä matkaa en ikänä unhoita",

sanoo laivuri.

"Siitä lienee jo monta vuotta, kapteini?" kysyy taas luotsi.

"Onpa pian kuusikolmatta vuotta, mutta minä muistan tuon matkan niin

hyvin, kun olisi se tapahtunut eilen", vastaa laivuri.

"Kertokaapa minulle siitä vähän", sanoi luotsi,

"Vallan mielelläni, luotsi", vastaa laivuri, ja alkaa kertoa

seuraavasti:

"Vuonna 1858 tulin 'Aurora' nimisellä prikillä Amsterdamista ja minun

piti mennä ylös Drammeniin lastaamaan. Vähän sumuista oli lähtiessäni

merelle, ja kun pääsin ulos ulapalle, seurasi sumu minua yli koko

meren; mutta minä purjehdin vaan pitäen tuulta lounaisena, kunnes laiva

merkkeini mukaan oli Torungenin ja Jomfrulandin välillä, noin neljä

penikulmaa maasta, silloin en tohtinut enää lensata, vihuri kiihtyi ja

muuttui eteläiseksi, mutta sumu oli paksu kuin seinä. Minä asetin

klyyvarin kaakkoiseen kaksinkertaisesti reivatuilla märssypurjeilla ja

kokonaisella fokilla, menin sitten kajuuttaan ja istuin siellä kaikessa

rauhallisuudessa, miesten kiinnittäissä isoseiliä. Priki kiikkui hyvin

somasti pienillä purjeillaan ja minä luulin, että kaikki oli täydessä

järjestyksessä, kun perämies äkkiä kolkutti akkunaan, minä lensin kuin

raketti kannelle, jossa perämies osoitti tyynenpuolelle sanoen: 'Eikö

tuo ole maata, kapteini?' Hetken tähysteltyäni huomasin hänen arvelunsa

todeksi, ja yhtäkkiä lensi mieleeni ajatus -- Ruotsi se on -- vaikka se

merkitsemiseni mukaan yhtähyvin voisi olla Norja. -- Silmänräpäyksessä

kiirehdin peräsimelle, vedin sen kovasti ylös, heitin pois

proomuvene-purjeet ja prikijalustimet ja samassa huusin, että kaikki

miehet tulisivat alas, mutta ensin piti heidän tutkia, oliko

mahdollista nähdä mitään maston huipusta. Miehistö oli kumminkin jo

huomannut melun kannella ja katsellessaan ympärilleen näkivät he

myrskyä ja hyrskyä entisellä tyynellä lahdella ja tulivat

salamannopeudella alas kannelle. Priki kannatti onnellisesti juuri kuin

korkki ja pääsi tuskin vuoren huipun ohitse, jossa kävi hirveät

laineet. Kun pääsimme hyvin ympäri, pantiin purjeita lisää ja minä

käskin perämiestä pysymään siinä suunnassa, johon nyt olimme tulleet,

jonka pidin ainoana mahdollisena keinona, millä voin laivaa pelastaa,

koska, niinkuin tunnettu on, Ruotsin saaristo on täynnä salakaria ja

särkkiä; kirves minulla oli käsillä voidakseni kaapata veneen köydet,

jos töyttäisimme karille. Jumalan avulla purjehdimme onnellisesti

kaikkien sivu, mutta emme kuulleet emmekä nähneet vähintäkään; priki

jäi länsirannalle aamunkoittoon, jolloin yksissä neuvoin perämiehen ja

pursimiehen kanssa päätimme Jumalan nimeen mennä vuonoa ylös, luottaen

siihen, että saisin nähdä tahi mahdollisesti sattumalta tavata jonkun

luotsiveneen, joka ehkä olisi eksynyt sumussa. Purjehdimme pohjoiseen

kokonaisen vartion, näkemättä ja kuulematta vähintäkään, kun sumu, joka

noin pari tuntia oli ollut vähän kevyempää, tuli niin sakeaksi, että

oli melkein mahdoton nähdä klyyvaripuun huippuakaan. Silloin täytyi

jälleen vääntää peräsintä. Siinä nyt olimme ja katselimme edes ja

takaisin emmekä muuta nähneet kuin joitakuita pieniä kalastaja-majoja,

joista päätimme olevamme aivan keskellä saaristoa. Oli edespäinkin

sakeaa, kumminkin olin näkevinäni purjeen pistävän esiin sumussa, mutta

se katosi silmänräpäyksessä. On minulla sen jälkeen ollut monta kertaa

takki märkänä ja monta kovaa matkaa olen kokenut, mutta sitä kotimatkaa

en ikinä unhoita, oli aivan mahdoton tietää missä olimme, ja minä,

nuori kapteini kun silloin olin, kävin aivan sydän kurkussa. Mutta

lopussa kiitos seisoo, sanotaan, ja sen näimme nytkin, sillä kun

pimeä tuli, näimme kirkkaan tulen aivan vieressämme ja meidän

purjehduksestamme päättäin sen ehdottomasti täytyi olla 'Färder

majakan'. Heti huomasimmekin suuren aluksen vasemmalla puolellamme ja

pian tunsin, että laivuri oli minun kumppaniani, joka oli lähtenyt

minun kanssani yht'aikaa. Mutta hänen merkitsemisensä oli vielä

hullumpi kuin minun, sillä hänen laskujensa mukaan majakka yhtähyvin

voi olla 'Härkä' kuin Färderkin. Kun minä sittemmin kerroin hänelle

mitä olin havainnut edellisenä päivänä, päätimme purjehtia vuonoa ylös.

Purjehdimme vierettäin ampuen laukauksen toisensa perään, luotsille

ilmoittaaksemme tilaamme, mutta emme kuulleet, emmekä nähneet muuta

kuin vilahdukselta joitakuita lintuparia, kunnes tulimme Bastön luo,

jossa luotsivene tuli juuri meidän vastaamme, eikä viipynyt viikkoja,

ennenkun meillä kummallakin oli luotsimme kannella. Samassa kun luotsi

tuli luokseni laivaan, löi hän kätensä yhteen, sanoen: 'miten Herran

nimessä olette löytäneet kulkuväylän vuonoa ylös, tässä hirveässä

sumussa?' Tultuamme Rödtangenin luo, ammuimme pari laukausta

herättääksemme tullipalvelijoita ja luotseja, jotka vetivät suloista

unta, siinä varmassa luulossa, että oli mahdotonta kaikille laivoille

purjehtia senlaisessa sakeassa ilmassa. Kun sitten kartalla tarkastin

kulkemaani väylää, huomasin että olin purjehtinut kapean aukon läpi,

jonka molemmin puolin kohosi kallioita ja karia, aivan mannermaan

rannikolle ja Jumala yksin tietää, millä tavoin löysin tien sieltä

ulos. Mikäli kartasta taisin nähdä, oli sieltä ainoastaan yksi väylä."

Luotsi, joka suurimmalla tarkkuudella on seurannut laivurin vaarallista

purjehdusta, nyökyttää päätänsä edestakaisin, samalla kun hän maistelee

lasistansa; kun laivuri on päättänyt, alkaa luotsi:

"Ymmärrän hyvin kyllä, mihin väylään olette aluksenne ohjanneet,

kapteini; niinkuin sanotte, noilla 'ylängöillä' tuskin on muuta kuin

yksi purjehdittava ala, jossa selkeälläkin ilmalla usein on vaikea

varjella nahkaansa, mutta on aina niin onnellista, kapteini, että

silloin kun me pelastumme, vaikka oma järkemme on aivan tylsistynyt,

niin korkeamman käsi oikeassa silmänräpäyksessä ohjaa laivan oikealle

tielle."

"Niin, se on varmaa se", vastaa laivuri ja survaisten vesikannun

luotsille jatkaa hän:

"Tehkää toinen lasi, luotsi, molempien jalkojen tulee saada osansa;

kello on niin paljon jo, ettei makuusta enää ole paljon puhumista, minä

kyllä voin maata pääkaupunkiin tultuani, mutta kenties teitä nukuttaa,

luotsi?"

"Ei, ei laisinkaan, minä puolestani tahdon kernaimmin istua ja

pakinoida hiukan", vastaa luotsi, ja nousten istuimeltaan lisää hän:

"tahdon vaan käydä kannella, katsomassa, miltä 'se' nyt näyttää."

Luotsi menee ja palaa hetken perästä jälleen sisään sanoen:

"Vallan reipas kaakkoinen vihuri, ja jokseenkin paksu ilma vielä,

kapteini; kun päivä koittaa, rupeaa satamaan ja silloin lankeaa sumu

maahan."

"Hyvä on, luotsi", sanoo laivuri, "nyt saa 'hän' maata ja vetää

kettinkiänsä, kyllä se kestää, ja jos 'tuo' rupeaa liian rajuksi,

annamme 'hänelle' vielä lisää kettingin ja naara-ankkurin ja sitten saa

tuulla ja myrskytä niin paljon kuin haluttaa. Huomenna varhain tulee

varmaan joku höyrylaiva ulos ja silloin saamme kuulla, paljonko hän

tahtoo vetääkseen meitä satamaan. Mitä ylipäänsä täällä maksetaan

pukserausveneille, luotsi?"

"Se riippuu aivan asianhaaroista, kapteini", vastaa luotsi, "arvelen

että saamme täältä jonkun noin kuudella, seitsemällä kymmenellä

kruunulla. Kun laskimme ankkurin, huomasin pari ankkurilyhtyä, ne ovat

varmaan laivojen, jotka aikovat vuonoa ylös. Jos joku noista suurista

höyryveneistä tulee, ottaa se kaksi tahi kolme alusta peräänsä ja

silloin voi sen saada hyvinkin helpolla. Jos kumminkin tulee tuohon

laiva sivullemme, niin olkaamme levolliset ja näyttäkäämme kuin olisi

meillä hyvä aika."

Luotsi istuu sohvaan ja alkaa, kapteinin uudistettua kehoituksensa,

tehdä itselleen toista lasia. Senjälkeen sanoo laivuri:

"Varmaan olette olleet jos jonkinlaisilla purjehduksilla aikananne, kun

olette ollut luotsina?"

"Niin olen, Jumala nähköön", vastaa luotsi. "Teidän retkenne prikillä

muistuttaa eräästä hollantilaisesta 'kaukalosta', jonka minä korjasin

kotiin Newslungin satamaan, muutama vuosi sitten."

"Sitä pyydän teidän kertomaan!" huudahtaa laivuri.

Sytyttäen piippunsa alkaa luotsi:

"Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsiveneellä,

makrillin pyyntö ei laisinkaan onnistunut, sanalla sanoen, työtä oli

vähä tahi ei ollenkaan. Neljässätoista päivässä olin vienyt ainoastaan

kaksi hollantilaista Laurvigiin, eikä se juuri leiville lyö, koska

heidän veneensä eivät juuri käy paljon syvemmällä kuin tavallinen

tavara-proomi. Mutta kuitenkin puhalsi parina päivänä heikko itätuuli,

ja ilma oli jotenkin samea ja eräänä iltana nousi hyvin sakea sumu.

Olin juuri järjestelemässä joitakuita makrillipyydyksiä, kun minusta

tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Sinun pitää lähteä

merelle tänä yönä.' -- Kello oli jo kahdeksan iltasella ja vaimoni

kummasteli suuresti, kun käskin hänen panna vähän ruokaa

eväsvakkaseeni, ja luotsipoika, sisarenpoikani, jäi seisomaan ja

katsomaan minuun, kun käskin hänen lähtemään veneesen, ja mennessään

mutisi hän: 'Mihinkähän eno nyt aikonee tässä tyynessä ja sumussa?'

mutta hän tiesi vanhastaan että se, minkä olin sanonut, se oli sanottu,

eikä hän milloinkaan kysynyt mihin me aioimme. Muuten niin hän oli

erinomaisen vikkelä poika, ja niin hyvin tunnettu kuin vanha merikarhu.

Hän ontuu vähän toista jalkaansa; sentähden otin hänet kanssani

veneesen. Astuessani veneelle tuli veljeni, joka myöskin on luotsi ja

asuu noin kivenheittämän minusta, käyden vastaani, ja kysyi: 'minne

minulla oli aikomus lähteä?' Vastaan vaan: 'Haluttaako sinua,

niin voit tulla mukaan, on mahdollista että joku laiva on sumussa

joutunut lahteen; jollei muuta, voimme ehkä tavata jonkun kurjan

hollantilais-kaukalon.' Siihen aikaan purjehtivat Hollantilaiset paljon

Laurvigissa hirsiä ostamassa, joista heillä on tapana rakentaa valleja,

sillä, kuten olen kuullut kerrottavan, on Hollanti paljon alempana kuin

meri ja sentähden täytyy Hollantilaisten vuosi vuodelta koroittaa

vallejansa. Veljeni käski minun odottaa, kunnes hän juoksi kotiin

sonnustamaan itseään, hän ei viipynyt kauan. Panimme ylös purjeet

veneesemme, ja laskimme ulapalle, mutta tuuli niin heikosti, että

saimme soutaa kaksilla airoilla. Vihdoin tulimme Tvistenin luo, siitä

alkoi vihuri vähän reippaammasti puhaltaa, me laskimme veneen itäänpäin

ja siinä olimme juuri vastapäätä Rakke-kallioita, jotka ulottuvat noin

puolen peninkulman paikoilla merelle Fredriksvärnin luota lähtien. Kävi

jotenkin suuret aallot, mutta, niinkuin sanoin, oli huono tuuli, ja te

tiedätte, kapteini, kun on purjetuuli, tulevat aallot pitkinpäin ja

silloin ei mielellään katsele aaltojen hyrskyä tuollaisia karia

vastaan, kuin meidän ovat, ne ovat nimittäin riuttoja, ja äärimmäisten

välissä on monta syltä vettä. Helposti lastattu alus, joka ei käy

syvällä, voi hyvin purjehtia kahden ulommaisen riutan yli, mutta jos se

tulee kolmannelle ja neljännelle, silloin se on mennyttä kalua, eikä

ole ajattelemistakaan pelastaa itseänsä veneissä. Olimme juuri noin

vastapäätä äärimmäistä riuttaa, kun yht'äkkiä selkeni hetkeksi, ja

samalla näimme punaisen lyhdyn suoraan edessämme. Luulimme ensin sen

olevan jonkun karille joutuneen laivan, mutta pian tulimme siihen

päätökseen että se purjehti eteenpäin. Veljeni, jolla on harvinaisen

kova ja selvä ääni, huusi minkä jaksoi:

"'Ruori vasemmalle', mutta ei kukaan kuullut häntä. Vedimme airojamme

kaikin voimin ja hetken perästä pääsimme aluksen rinnalle. Hyppäsin

ruorin luo, jossa vanha mies puolinukuksissa ohjasi alusta. Samassa kun

sain peräsimen käteeni, tuli laivuri, joka puhui Norjan kieltä yhtä

hyvin kuin kukaan meistä, ulos kajuutastaan ja kysyi, mikä Herran

nimessä nyt oli esteenä, hän oli muka puoli tuntia sitten nähnyt

vilahduksen 'Härästä' eikä tahtonut ottaa luotsia, ennenkuin tulisi

'Jomfrulandin' rannoille.

"Kerrottuani hänelle, että hän jo oli kulkenut Jomfrulandin sivu ja nyt

oli Rakke-kallioiden luona, alkoi hän paikalla vetää toista virttä. Oli

Jumalan onni, että tuuli vähän kiihtyi, me käänsimme aluksen

länsipuolelle ja levitimme niin paljon purjeita kuin voimme, hetken

kuluttua pääsimme kääntymään ja saavuimme kaikella kunnialla,

onnellisesti satamaan. On mahdotonta merellä tulla toimeen senlaisella

'kaukalolla' myrskyssä ja tuulissa, sillä se kulkee syrjällään niinkuin

heinäsäkki, ja se on varma, että jos tuo pursi olisi lensannut vielä

viisi minuuttia, niin laiva ja miehistö olisi mennyt viimeistä tietään.

Ulkona merellä laivuri lupasi meille hyvän maksun, mutta niin pian kun

oli saanut ankkurinsa pohjaan ja tuli meidän kanssa tiliä tekemään,

tarjosi hän meille luotsimaksun yli viisi spesiota, jotka pyysin häntä

pitämään itse. Muutamia päiviä sen jälkeen kävin Laurvigissa, siellä

puhuttelin Hollannin konsulia, joka oli erinomaisen kelpo mies, ja

jonkun ajan kuluttua lähetti hän minulle sata riksiä, jotka jaoin

veljeni kanssa, luotsipojalle annoimme kumpainenkin viisi spesiota.

Sillä kertaa oli 'kaukalo' hyvä saalis luotsille."

"Maljanne luotsi", sanoo laivuri, "ja onnea samanlaisia aluksia

saamaan."

"Kiitos, kiitos, kapteini", vastaa luotsi tyhjentäen lasinsa.

Laivuri ojentaa luotsille vesikannun, jota on pitänyt kamiinilla, että

se pysyisi kuumana, sanoen:

"Emme ainoastaan tarvitse kahta jalkaa käydessämme, sauva on myös

tarpeen, olkaa sentähden hyvä ja tehkää vielä lasi, luotsi."

"Tulen humalaan kapteini", hymyilee luotsi, katsoessaan viskypulloa,

lisäten samalla, "kiitos kumminkin tarjoomastanne, kapteini, harvoinpa

vanha luotsi saa viskytotia. Tuskin olen maistanut viskyä, sittekuin

purjehdin vanhan Johannesenin kanssa Arendalista silloin, kun hän oli

'Toivon' kapteinina."

"Vai niin, te olette purjehtineet Arendalista, luotsi?" kysyy kapteini.

"Niin", vastaa luotsi tehdessään lasiansa, "en ottanut pestiä

Arendalissa, tulin hänen kanssaan Lontoosta, laivamme olivat yhdessä

Länsi-Intian tokalla ja minä vaihdoin paikkaa erään matruusin kanssa,

joka matkusti kotiin koulua käydäkseen, parempaa kapteinia harvoin

tapaa. Mies parka, hän oli pahin itselleen, kun sattui liian syvälle

pulloon katsomaan, mutta laivalla oli elämää, sen voitte uskoa!"

"Eihän vaan lienee ollut silloin, kun Gunnar Nielsen tyhjensi

tervapytyn Johannesenin vaimon päähän?"

"Juuri silloin", sanoo luotsi hymyillen, "Arendalista saimme kuusi

miestä, jotka tulivat höyrylaivalla ja Gunnar oli niiden joukossa."

"Kaatoiko hän todellakin tervaa vaimon päähän?" kysyy laivuri.

"Kaatoi kuin kaatoikin, ja Jumalan lykky oli ett'ei vaimo saanut

pyttyäkin kalloonsa, se oli jokseenkin suuri tervapytty, mutta se poika

kyllä tiesi mitä teki", kertoo luotsi.

"Mutta mitä ihmettä oli vaimo tehnyt hänelle?" huudahtaa laivuri.

"Sitä en oikein tiedä", vastaa luotsi ottaessaan kelpo kulahduksen,

lisäten sitten, "rouva tuli yht'aikaa miehistön kanssa, mennäkseen

Välimerellä meidän mukanamme. Matkalla Lontoosen oli varmaan Gunnar

tuhlannut rahoja, joita hän jälleen luuli saavansa laivurin vaimolta,

mutta tämä kielsi jyrkästi, arvellen, ettei hänellä ollut taraa käyttää

rahoja höyrylaivalla, jossa hänellä oli ylöspito ja muu vapaa. Mutta

Gunnar lupasi pitää hänet tuoreessa muistissa, ja kun hän kerran oli

saanut jotakin toista ihmistä vastaan, ei hän sitä helposti unohtanut."

"Lontoossako se tapahtui?" kysyy laivuri jälleen.

"Niin oli", vastaa luotsi, "laivuri vaimoineen oli kutsuttu

päivälliselle Norjan konsulin luo. Rouva oli komea kuin mikä, puettuna

silkkiin kiireestä kantapäähän; vanha Johannesen, joka ei kärsinyt

hienoja vaatteita, oli musta kuin mustalainen, päässään hänellä oli

plyyssihattu, niin korkea että tuskin oli koskematta iso-mastoon, kun

hän kävi nuoraportaitten yli. Hän meni ensin ja rouva seurasi jäljessä,

mutta kun hän seisoi käsipuiden luona, kuului huudahdus taklaasista ja

samassa sai hän tervapytyn päänsä yli, niin että terva valui pitkin

hänen kasvojansa ja niskaansa, ja kun katsottiin, mikä oli hätänä,

riippui Gunnar yhdellä sormella nuoraportaissa ja huusi apua. Voitte

arvata mikä meteli syntyi; rouva kirkui kannella, Gunnar huusi apua

taklaasissa.

"Matruusi kiipesi iso-mastoa myöten häntä auttamaan, -- hän ei suinkaan

apua tarvinnut, vaikka hän muuten vaan huusi, ikäänkuin olisi ollut

putoamaisillaan, ett'ei muka laivurissa syntyisi mitään epäluuloja.

Gunnarin toimena oli voidella taklaasia ja hän oli maannut vähintäin

kaksi tuntia komantosillan iso-mastossa odottamassa laivuria ja tämän

vaimoa. Voitte ajatella, kuinka kaunis rouva oli! Hiukset olivat

pahimmat, sillä ne olivat käherretyt ja koristetut, eikä terva suinkaan

kähäriä säästänyt. Hän sai ainakin neljätoista päivää pestä itseään

neljä kertaa päivässä kuumalla vedellä, ennenkuin terva lähti hänen

hiuksistaan."

"Mitä Johannesen sanoi Gunnarille", keskeyttää laivuri.

"Niin -- mitä hänellä olisi ollut sanomista", jatkaa luotsi, "Gunnar

tuli kannelle ja riensi heti vesiastian luo saadakseen tilkkasen vettä,

sanoen että rupesi pyörtymään tuolla mastossa. Laivuri katsahti häneen,

hän näytti todellakin vähän vaalealta, -- jonka jälkeen Johannesen

kutsui hänet kajuuttaan ja antoi hänelle puolen lasia olutta ja viskyä,

sen hän sai tervapytystä -- Johannesen oli niin peräti hyvä, näettekö,

ett'en minä voi ymmärtää kuinka Gunnarilla oli sydäntä niin loukata

hänen vaimoansa. -- Gunnarista oli monet jutut, mutta reipas merimies

hän oli, -- niin, hänen vertaistaan saa kyllä hakea. Hänellä ei

milloinkaan ollut 'Öljyvaatteita' eikä 'Merisaappaita', ne olivat hänen

mielestään vaan korukaluja ja estivät miestä hänen työssään."

"Olihan hän kirvesmieskin?" kysyy laivuri.

"Kyllä, hän oli kaikkia ja taisi tehdä mitä tahansa, mutta kirvesmiehen

työtä hän ei harjoittanut, koska oli pestattu matruusina, eikä

mielellään tehnyt sitä, mikä ei kuulunut matruusin tehtäviin. Mutta

sukkelampi kirvesmies hän oli kuin se, joka siihen työhön oli

pestattu", lisää luotsi.

"Minä en milloinkaan unohda Gunnaria, kun eräänä aamuna Antverpenissä

perämies käski hänen mennä proomiin ja 'driivaaruaan' ulkopuolella

laivaa. [Sanaleikki jota ei käy suomentaminen, koska sana driva

merkitsee tukota ja myös kuljeksia jouten.] Olimme ankkurissa

odottamassa nousu-vettä vai mitähän lienemme odottaneet. Kuinka

olikaan, sai Gunnar käskyn 'driivata' ulkopuolella. Jokainen ymmärtää,

että siihen tarvitaan 'drävinkiä', tappuroita ja jotakin millä saa

lyödä, mutta Gunnar meni ruumaan, täytti taskunsa korpuilla ja kun joku

matruuseista kysyi minne hän aikoi, sanoi hän vaan: minä menen

'ulkopuolelle driivaamaan', astui proomiin, irroitti köyden ja antoi

virran viedä proomin kaupunkia kohden. Heti kuuden aikana iltasella

tuli proomi pakoveden kuljettamana takaisin, ja Gunnar istui perässä

antaen veneen kulkea. Kun hän tuli takaisin, keräytyi miehistö hänen

ympärilleen, ja kaikki huusivat yhtä suuta kysyen häneltä, missä hän

oli ollut. Gunnar katsoi heihin ja vastasi lyhyesti: 'Olen ollut poissa

laivalta driivaamassa.' Perämies tuli syösten tulisena kuin

turkkilainen, eikä paljon puuttunut ettei hän Gunnaria lyönyt, mutta

tämä ei räpäyttänyt silmiäänkään, ja kun perämies kysyi, missä hän oli

ollut, sai hän saman vastauksen, -- sehän oli perämiehen oma käsky."

"Saiko Johannesen tietoa Gunnarin driivaamisesta?" kysyy laivuri.

"Hän ei milloinkaan saanut senlaista tietää", vastaa luotsi, "ja

sitäpaitsi jos hän olisi tiennytkin sen, olisi se tuottanut hänelle

vaan sydämmellisen naurun; sillä voittepa uskoa, että maksoi vaivaa

nähdä Gunnarin tulevan takaisin pakovedellä, hän istui uljaana kuin

fregattikatteini proomin perässä ja poltti, Norjalainen aviisi kädessä,

sen hän oli saanut Norjalaisesta laivasta, jossa oli syönyt päivällistä

ja viettänyt enemmän osan päivästä. Onnellista kyllä ei hänellä ollut

rahoja, sillä silloin hän ei olisi tullut takaisin ennenkuin olisi

kukkaronsa tyhjentänyt. Hän oli paha juomaan, mutt'ei milloinkaan

juonut yksinään. Hän tarjosi niinkauan kuin hänellä oli äyrikään

taskussaan, mutt'en milloinkaan kuullut hänen pyytävän keneltäkään

ryyppyä. Tanssihuoneessa hän oli ensimmäisenä miehenä, sillä ei kukaan

osannut tanssia niinkuin hän. Hän lensi lattian yli niinkuin kuiva

nahka-pallo, ja kun joku tyttö oli kerran tanssinut hänen kanssaan,

saattoi olla varma siitä, että sama tyttö tuli ja pyysi hänen ottamaan

itseänsä jälleen tanssiin eikä ketään muuta. Hän ei kumminkaan ollut

mikään naisväen ystävä, sillä hän piti yhtä paljon kaikista tytöistä,

oli ne sitte kauniita tahi rumia, mutta tanssi häntä miellytti, ja

varsinkin jos sai jonkun parin kaatumaan suin päin laattialle, oli hän

kuin kala vedessä. Niin hän on saanut monta paria käymään toistensa

tukkaan, mutta hän itse pääsi aina pahimmistakin pälkähistä. Kun joku

rupesi hänen kanssaan riitelemään siitä tai tästä, katseli hän heitä

viattoman näköisenä, kuin lapsi kehdossa, ja kun oli saanut kaksi

tappelemaan, jätti hän heidät onnensa nojaan ja meni matkaansa toisella

taholla tekemään konnan koukkujaan."

"Oliko hän ollut sotalaivalla oppimassa konnankoukkuja Hortenissa?"

kysyy toinen.

"Jumala tiesi missä hän oli ollut", sanoo luotsi. "Hän kertoi että hän

kerran oli 'komennettu', ja hän oli rekryytilaivalla kolme kuukautta.

Siellä ollessaan sai hän kerran nuora-pampulla kaksikymmentäviisi

lyöntiä paljaalle selälleen, sitä hän piti suurena kunniana, sillä hän

sai ne toisen oppilaan edestä, joka oli 'paremman miehen poika'

Laurvigista. Tämä oppilas oli syypää rikokseen, josta hän olisi saanut

pamppua maistaa, mutta hän oli helkkarin hento poika ja Gunnar sääli

häntä."

"Mitä oppilas sitten oli tehnyt?" tutkaisee laivuri.

"Gunnar kertoi senkin", pitkittää luotsi, "sillä välin nimittäin kun

rekryytein prikiä ja paria muuta alusta korjattiin, asuskeli viisi

sataa miestä vanhalla 'Desiderialla', ja siellä oli yövahdissa vanha

kärttyinen ja äreä ala-upseeri. Hän ei kärsinyt ollenkaan kuulla jonkun

viheltävän ja niin pian kun Gunnar ja jotkut muut keksivät tämän,

alkoivat he viheltää kun olivat panneet maata. Ala-upseeri hiipi

sinnepäin mistä ääni kuului, mutta kun hän tuli luo, vihelti toinen

aivan päinvastaisella puolella, ja sillä tavoin pitkittivät he

jok'ikisessä kojussa, niin että vahtimies juoksi kuin torakka

banjeerikannen toisesta päästä toiseen, saamatta selvää syyllisestä,

eikä hän voinut nostaa kannetta ketään vastaan kun ei voinut näyttää

toteen, että kukaan olisi ollut syyllinen. Eräänä iltana oli eräs

koirahammas oppilaista keksinyt sen keinon, että asetettaisiin nuora

poikki puolin kantta, jotta vahtimies lankeisi nokalleen, kun hän tuli

hiipien makuukojujen välitse. Kahden miehen piti pitää nuoran

molemmista päistä kiinni, ja niin pian kun vahti oli kaatunut piti

toisen laskea irti, ja nuora kätkettämän niin sukkelaan kuin suinkin,

niiden jotka makasivat etupuolella, piti kaikkein viheltää antaakseen

vahtimiehelle hyvää kyytiä. Pahaksi onneksi oli tämä samana iltana

kannellut päällikölleen, joka oli lähettänyt erään nuoren luutnantin

laivalle tekemään ilveestä lopun. Niin pian kuin kaikki olivat makuulle

menneet ojennettiin nuora ja viheltäminen alkoi. Luutnantti, joka oli

pitkä mies, vähän yli kolme kyynärää, oli tähän asti pysynyt piilossa,

mutta kuullessaan vihellyksen kiiruhti hän eteenpäin, lankesi nenälleen

nuoraan, ja loukkasi itsensä niin kovasti, että veri tulvasi hänestä

niinkuin tapetusta härästä. Vahtimies oli heti hänen vieressään ja

merkitsi läheisten kojujen numerot. Seuraavana päivänä pidettiin

tutkinto ja yhdeksän miestä tuomittiin saamaan viisitoista lyöntiä

kukin. Syyllisten joukossa oli tuo nuori oppilas, joka tuomiota

kuullessaan oikein rupesi vapisemaan. Gunnar näki hänen epätoivonsa ja

sen enempää arvelematta meni hän päällikön luo sanoen: 'Minä olen

syyllinen ja minä olen sentähden se, joka pamppua ansaitsen.' Päällikkö

katsoi häneen tarkasti ja Gunnar katsoi yhtä tarkasti häneen takaisin.

Heti käski päällikkö, että Gunnarille annettaisiin kaikkein miesten

läsnäollessa kaksikymmentäviisi lyöntiä. Tuomio täytettiin samana

päivänä iltapuolella. Gunnar luki ääneen joka lyönnin ja saatuaan

viidennenkolmatta meni hän päällikön luo ja sanoi:

"'Minä en ole ollut muassa veristämässä luutnantin nenää, mutta minä

olen kärsinyt rangaistuksen säästääkseni yhdeksän toveriani.'

Seuraavana päivänä kutsutti päällikkö Gunnarin luokseen, ja kaasi

hänelle omalla kädellään kaksi suurta lasia portviiniä, silloin

unhoitti Gunnar aivan lyönnit, vaikka hänen selkänsä oli haavainen

monta päivää sen jälkeen; siitä iltapäivästä alkaen pidettiin häntä

parhaimpana toverina. Kolmen kuukauden kuluttua lähetettiin hänet

kotia, vaikka kaikkein muitten toverien täytyi lähteä ulos

kolmetoista-kuukautiselle retkelle. Gunnar hymyili itsekseen,

kuulleessaan kotiluvastaan ja sanoi muutamille tovereilleen: 'sen sain

noista ansaitsemattomista viidestäkolmatta lyönnistä.' -- Minä

puolestani luulen upseerien ymmärtäneen, että Gunnarin kaltainen mies

oli vaarallinen olemaan yhdessä niin monen nuorukaisen kanssa."

"Kuinka tuli hän myrskyssä ja raju-ilmassa merellä toimeen, kun hänellä

ei ollut öljyvaatteita eikä merisaappaita?" kysäisee laivuri.

"Hän suoriutui aina tavalla tai toisella. Olihan aina joku, joka

lainasi hänelle öljytakin, kun hän seisoi ruorin luona, paitsi sitä

kulki hän liko-märkänä vahdista vahtiin, eikä se häntä haitannut",

kertoo luotsi. "Muistan muun muassa kerran kanavassa, heti sen jälkeen

kun Gunnar oli tullut laivaan, kun hän piti perää ja satoi niinkuin

taivas olisi avoin ollut, niin että vesi virtasi hänestä, eikä hän edes

nenäänsä nirpistänyt. Hän sanoi aina, 'kun kastaa, tottapahan

kuivaakin.' Samalla kertaa pisti laivurikin nokkansa ulos kajuutasta ja

nähdessään Gunnarin siellä peräsimen vieressä, märkänä kuin koiran,

heitti hän öljytakin yllensä, meni hänen luokseen sanoen:

"'Mene alas ruumaan, panemaan öljyvaatteet päällesi.' Gunnar meni

sisään ja sytytti piippunsa. Poltettuaan hyvän aikaa meni hän takaisin

paikalleen peräsimen luo, jolloin laivuri hyvin kummasteli, nähdessään

hänen tulevan entisissä vaatteissaan; hän kysyi sentähden: 'Miksi et

ottanut öljyvaatteita päällesi?' 'Oljyvaatteitako?' kysäsi Gunnar,

'sinä päivänä, kun minä sain hyyryni ei satanut, enkä minä tullut sitä

asiaa ajatelleeksikaan!' Laivuri katsoi häneen ja hymyili. Pian tuli

hän jälleen kannelle tuoden muassaan laajan öljytakin, jonka hän

lahjoitti Gunnarille, ehdolla, että tämä käyttäisi sitä. Gunnar kiitti

öljynutusta, mutta katsoessaan kurjia kenkiään sanoi hän:

"'Huonommin on jalkojeni laita, kapteini.'

"'Eikö sulla ole merisaappaitakaan?' kysyi kapteini.

"'Ei'; vastasi Gunnar, 'oli niin harvinaisen kaunis ilma viime suvena,

että aivan unohdin saappaat ostamatta.' Laivuri löysi vanhat

amerikalaiset saappaat, jotka antoi Gunnarille. Sillä tavoin tämä aina

tuli autetuksi."

"Saiko hän sitten maalle tullessa niin paljon rahoja, kuin hän tahtoi?"

kysyy laivuri taas.

"Kyllä laivurin täytyi antaa hänelle rahaa, sillä hänellä oli omituinen

tapa pyytää sitä", vastaa luotsi.

"Millainen sitten?" kysyy laivuri innokkaasti.

"Kun hänelle ei annettu rahoja", selittää luotsi, "keksi hän aina

jonkun keinon, jolla tiesi saavansa laivurin täyttämään tahtonsa.

Minkäs kepposen hän kerran teki Lontoossa ollessamme, eräänä kauniina

sunnuntai-aamuna, kun hän tuli humalassa laivalle. Iltaa ennen oli hän

saanut £ (punnan) ja sen oli hän tuhlannut ostamatta niin mitäkään

hyödyllistä ja tarpeellista -- ei niin paljon, että olisi silmäänsä

saanut. Sunnuntai-aamuna tuli hän horjuen kannelle, ja tuskin sai hän

sinne molemmat jalkansa, kun jo hoiperteli laivurin luo pyytämään 1

puntaa lisää. Laivuri katsoi häntä sanoen ystävällisellä tavallaan:

'Olet hutikassa, Gunnar, nyt et saa rahaa tällä kertaa; mene maata

hetkeksi; ole nyt hyvä poika, sitten saat rahaa!'

"'Olenko minä hutikassa', huusi Gunnar syösten kannelle, missä hän

löysi vanhan kaapeliköyden, jonka pisti taskuunsa, sitten hyppäsi hän

taklaasiin ja kiipesi kuin apina aivan raakapuun huippuun, sitten meni

iso-mastoon ja sitoi nuoran sen huippuun, sitten piti hän

pikkusormellaan langasta kiinni, ja huusi meille alas: 'Käskekää

laivurin tulla ylös kannelle, katsomaan onko Gunnar humalassa!' Laivuri

tuli ulos, ja nähdessään Gunnarin riippuvan pikkusormestaan taivaan ja

meren välillä, pyysi hän häntä Jumalan tähden tulemaan alas, niin saisi

rahansa. Gunnar huusi: 'Nyt tahdon jo 2 puntaa!' 'Tule alas vaan, niin

saat', sanoi laivuri. Gunnar tarttui raaka-partuunaan ja tuli sitä

myöten alas kannelle, ja sai 2 puntaansa. Heti paikalla meni hän maalle

eikä tullut laivaan ennenkuin maanantai-iltana. Silloin toi hän

muassaan kahdenkymmenen äyrin leivän, siinä oli kaikki, mitä hän oli

saanut kolmellakymmenelläkuudella kruunulla."

"Sepä mahtoi olla vaarallinen ihminen", huudahtaa laivuri.

"Tahtoisinpa tietää, vieläkö hän elää?" arvelee luotsi.

"Ei, hän kuoli varsin nuorena", sanoo laivuri, "hän ei suinkaan ollut

paljon yli kolmenkymmenen kuollessaan, silloin hän näytti

kuudenkymmenen vanhalta mieheltä. Viimeiseltä häntä vaivasi luuvalo

aivan hirveästi."

"Se on tiettyä se", huokaa luotsi, "minä sanoin niin usein hänelle,

että hän aivan tahtoi tehdä lopun itsestään, mutta senlaiselle puheelle

hän vaan hymyili. Hän ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä olevan, mutta

hän ei mielellään tahtoisi pudota laivasta mereen syvällä selällä,

sillä hän pelkäsi, että joku suuri kala nielisi hänet, ennenkuin hän

ehtisi pohjaan, arveli hän aina. Muuten oli melkein mahdotonta puhella

hänen kanssaan vakavista asioista, sillä hän käänsi kaiken senlaisen

puheen leikiksi. -- Hän siis kumminkin sai kuolla kotonansa?"

"Niin, hän kuoli Arendalissa, eli oikeastaan erään perheen luona, joka

asuu lähellä kaupunkia", sanoo laivuri; "hän oli aivan rampa viime

aikoina. Mutta niinkuin muistan kävi pappi hänen toivostaan hänen

luonaan, hän muuttui varmaankin paljon ennen kuolemaansa."

"Se on suuri asia", lisää luotsi. Hetken perästä jatkaa hän: "Jumala

yksin tietää, kuinka monta kertaa hän oli pudonnut alas touveista;

noina kahtena vuonna, jolloin olimme yhdessä, putosi hän kaksi kertaa,

toisen kerran etumärssystä ja toisen kerran mesanimastosta. Hän oli

niin hurjapäinen, että oikein puistatti katsellessa häntä, kun hän oli

sillä päällä. Hän teki työtä kuin kaksi miestä, kun reivasimme tahi

kiinnitimme purjeita, mutta yhtä iloinen hän oli, jos hänellä oli

jotain, mistä piti kiinni, tahi ei."

"Merelläkö hän putosi märssyraakasta?" kysyy laivuri.

"Keskellä Atlantia", vastaa luotsi. "Me lensasimme, kun länsituuli oli

kovin myrskyinen, ja kallistimme märssypurjeet. Mutta yöllä 'se' tuli

niin kovaksi, että meidän täytyi kiinnittää märssyseiliä.

"Gunnar ja minä olimme rinnattaan etumärssyraakalla, ja pulasimme

purjeen kanssa, joka seisoi tuulessa jäykkänä kuin rummun nahka, sillä

raa'at olivat jokseenkin kaukana, toisistaan, ja kävi oikea tuulispää,

mutta Gunnar arveli että purjeen voisi taivuttaa ja samalla hyppäsi hän

sen laidalle, joka siinä silmänräpäyksessä putosi löysänä alas, samalla

kun laivuri käski perämiehen hellittää tuulen mukaan, ja yht'äkkiä

syöksähti Gunnar suin päin alas. Minä puolestani luulin hänen pudonneen

mereen ja huusin kaikin voimin: 'mies pudonnut laivasta!' Tuskin olin

saanut toisen seisingin purjeen ympäri, ennenkuin Gunnar seisoi minun

vieressäni ja kielsi minua Jumalan tähden huutamasta niin kovin, sillä

voisin muka peloittaa tuon hyvän tuulen, sanoi hän leikillisesti. Kun

sitten tulimme alas kannelle kertoi hän luistaneensa alas märsypurjetta

myöten, siitä etumastolle ja sitten alas keulakatolle, jossa jäi

somasti istumaan vipukoneelle. Hän sanoi ensin aikoneensa jäädä

kannelle, mutta kun minä huusin niin huikeasti, täytyi hänen kiivetä

ylös saadakseen minut vaikenemaan. Toisen kerran putosi hän

mesanimaston huipusta, ja sillä kertaa sai hän suuren haavan päähänsä.

Laivuri tahtoi heti viedä hänet kajuuttaan, sitoakseen hänen haavansa,

mutta Gunnar sanoi tyynesti: 'Lahjoittakaa minulle mieluimmin pari

ryyppyä, kapteini, se vaikuttaa paremmin kuin mikään muu, olen niinkuin

vähän pyörällä päästä.' Laivuri kaatoi hänelle ryypyt ja kymmenen

minuutin kuluttua oli Gunnar kiinnittämässä isoa prampurjetta, vaan

tultuaan alas kannelle pyörtyi hän, mutta silmänräpäyksen jälkeen oli

hän jälleen mies puolestaan."

"Eikös Gunnar kerran purjehtinut tjömlingillä?" kysyy taas laivuri.

"Sitäkö kertaa tarkoitatte, kun porsas putosi mereen?" sanoo luotsi.

"Niin kyllä", nauraa laivuri, "kuinka se tapahtui?"