Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä
kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli
läheisyydessä.
Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle,
oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.
Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä
tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin,
mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.
Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen
saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä,
makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.
"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin
emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois
pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista
tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme
koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet.
Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä
tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden
hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja
surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy
mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa.
En _tahdo_ olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan
välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä
metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä
äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta
tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin.
Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä
sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen."
Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi
ihmisen varjon.
Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin
musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän
tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle,
nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.
Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä
punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.
"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi
papin tyyni, lempeä ääni.
Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena
syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.
Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan
ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen
miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista",
oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen.
He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo
molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä,
hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta
nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.
Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta,
mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi
kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen
tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti
olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja
kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista
ja vuohesta.
Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä
hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran
ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä
Hallatunturin kappelissa.
Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman
toivonsa, _päästä kerran papiksi_.
Vanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän
istui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään
varovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein.
Lopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt
pyhän päätöksen.
"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni,
poika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän,
että meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat
avanneet sinulle."
Antti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana.
"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen
varma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden.
Me, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina
parastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on _asia
ratkaistu_. Jumala siunatkoon sinua, poikani!"
Antti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena.
Kasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen
rannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin
unessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta.
Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin
kasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun
hän erosi täältä lapsiansa siunaten.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.